Ja ihanaa sunnuntaiaamua! Niin kuin tuossa pari päivää sitten kerroin, niin olen kova tyttö haaveilemaan. Elämässä pitää olla unelmia. Pääsin mukaan Libressen ja Indiedaysin kampanjaan, jossa jälleen sai antaa haaveilleen siivet. Libressellä on meneillään Win what you want -kampanja, jossa voittaja saa toteuttaa haaveitaan 10 000 euron edestä. Huikeeta 🙂 Täältä löytyy tarkemmat ohjeet ja säännöt siitä, miten voi lähteä tavoittelemaan tuota pääpottia. Lyhyesti kuvailtuna homma menee näin; kerää Libressepakkauksista esiin raaputettavia koodeja, joista pistesaldosi kertyy. Lisäksi voit pelata pistesaldoa kerryttävää peliä Libressen sivuilla tai ladata tuon pelin puhelimeesi. Tämän lisäksi, kun rekisteröit pisteesi, sinun täytyy vain kertoa, mistä haaveilet. Simple as that! Onnea peliin 🙂

Mitä mä tekisin 10 000 eurolla? Veisin perheeni paikkaan, jota ei edes aikoinaan löytynyt Tampereen pääkirjaston kattavimmasta karttakirjasta (huom. elettiin aikaa ilman nettiä ;). Paikkaan, jossa kaupunkilaistyttönä opin sen, että elämässä on muutakin kuin shoppailu ja kavereiden kanssa kahvilla istumista. Paikkaan, jossa kylän pääraitilla oli tasan yksi kauppa ja yksi ravintola. Paikkaan, jossa ihmiset oikeasti välittivät toisistaan ja jossa karuissa talven olosuhteissa apu oli lähellä. Paikkaan, jossa koulun parkkipaikka täyttyi pickup -autoista ja autoista kuuluvasta countrymusiikista. Paikkaan, jossa termi ”middle of nowhere” konkretisoitui. Veisin perheeni elokuussa järjestettävään 20-vuotisluokkakokoukseen keskelle Kanadan preeriaa. 

Vuonna 1993 sain mahdollisuuden hakea vaihto-oppilaaksi ennen viimeistä lukiovuottani. Haaveissa siinsi niin Australian surffimaisemat (tuolloin Billabong, Quicksilver, Rip Curl sun muut surffimerkit olivat ihan in meidän kaveripiirissä) kuin Amerikan länsirannikon shoppailumahdollisuudet (aivan liian monta katsottua Beverly Hills 90210 -jaksoa takana ;). Mutta jostain takaraivosta tuli idea lähteä Kanadaan. Mielessä Toronto tai Vancouver. Mietin jo sitäkin, että silloinen ranskankielentaitoni olisi hyvin hioutunut Montrealissa. Mutta kun hyväksymiskirje saapui postitse niin tovi meni ennen kuin tajusin, mihin sitä oltiin matkalla. Meskanaw – kylän nimi kuulosti siltä, että siellä asuttaisiin joko intiaanitiipeissä tai sitten igluissa. Mutta liki vuorokauden matkustamisen jälkeen, vanhassa Chevy pickupissa kuoppaista preeriaa halkovaa tietä pitkin matkustaessani totesin, että ei ihan asia näin ollutkaan. Radiossa pauhasi country ja isäntäperheeni puhui englantia ihan hassusti. R-äänne kuulosti hassulta ja muutenkin englanti oli ihan erilaista kuin mihin lukion englanninmaikka oli meidät opettanut. 

Ensimmäisen puoli vuotta asuin farmilla, keskellä peltoja. Pohjanmaan lakeudet eivät tämän rinnalla tuntuneet miltään. Lähimmässä kylässä olevaan kouluun kuljettiin 45 minuuttia keltaisella koulubussilla ja kerättiin matkalta oppilaita kyytiin. Radiossa pauhasi countrymusiikki ja luokkakaverini Amyn iskä jaksoi kuskin paikalta hymyillä päivästä toiseen. Tuolla maatilalla oltiin talvella kolme päivää eristyksissä, kun pakkasta oli tuulen kanssa sellaiset 50-astetta ja koulut olivat kiinni. Ihmisiä kehoitettiin myös pysymään pois maanteiltä, sillä tuuli puuskutti preerialla lunta aiheuttaen ylitsepääsemättömiä lumivalleja tielle. Isäntäperheeni kautta opin, että vaikka rahaa ei ollut paljon, niin elämässä oli enemmän rikkautta kuin monella miljonäärillä. Ei ollut hienoja pleikkareita, tietokoneita tai muita vastaavia ajanvietteitä. Iltaisin pelailimme lautapelejä ja nauroimme telkkarin komediasarjoille. 

Toisen puoli vuotta asuin kylässä, jossa kouluni sijaitsi. Kinistinossa taitaa vieläkin olla asukasluku siellä 700 asukkaan hujakoilla. Tähän lasketaan mukaan vielä kylän ulkopuolella olevan intiaanireservaatin asukkaat. Asuin puolivuotisen ihanien Joanin ja Ernestin luona. Heidän omat lapsensa olivat jo lentäneet pesästä. He opettivat minulle englantia ja minä opetin heille ruotsia. Suvun juuret tulivat tuolta meidän naapurimaasta, joten tunsin olevani lähellä kotia asuessani heillä. Tässä pienessä Kinistino kylässä juhlapäivinä käytiin kylän ainoassa ravintolassa, kiinalaisessa sellaisessa, syömässä. Joanien kanssa leivoimme ajan kuluksemme pakkasen täyteen herkkuja. Liekö näiden syy vai mikä, mutta kotiin tuli 12 kiloa ylimääräistä. Enkä nyt tarkoita matkalaukuissa 😉

Koulun jälkeen ajeltiin kylän pääkatua edestakaisin. Jälleen sen countrymusiikin pauhatessa taustalla. Iltaisin kokoonnuttiin koululle katsomaan jääkiekkotreenejä (keväällä ja kesällä koristreenejä). Päivisin Wranglereissä, bootseissa ja stetsoneissa viihtyvät luokkakaverini jahtasivat iltaisin mustaa lätkää ympäri kaukaloa. Me tytöt istuttiin katsomossa ja syötiin bbq-maustettuja auringonkukan siemeniä. Niiden kuoret maahan sylkien. Opittu taito sekin 🙂 Koulun jääkiekkojoukkue niitti mainetta ja mammonaa ja viikonloppupelit saivatkin aikaan yleisöryntäyksen muuten niin hiljaiseen paikkaan. Viikonloppuna ajeltiin lähikaupunkiin tanssimaan. Eikä mitään diskoa vaan kunnon two steppiä eli country-tanssia. Urheilu oli läsnä vahvasti tuolla jokapäiväisessä arjessa. Itsellänikin oli lukkarissa joka päivä ainakin yksi phys.ed. -tunti. 

Vuosi huipentui siihen, kun sain oman perheeni ja parhaan ystäväni kylään valmistujaisiini. Kyllä he taisivat ihmetellä, että miten minä kaupunkilaistyttönä ja erittäin sosiaalisena sellaisena olin tuolla peräkylässä vuoden viihtynyt. Ihmettelivät myös sitä, että miten se sosiaalisuus oli vain lisääntynyt. Opin itsestäni ihan hirmuisesti tuon vuoden aikana. Niin paljon kuin vain 17-vuotiaana voi oppia. Tärkein oppi oli ehkä se, että opin hyväksymään erilaisuutta ja arvostamaan sitä. Ei tuolla juuri katsottu, että onko sulla Benettonin paita päällä vai mikä. Pääasia taisi olla, että kaikilla kuitenkin oli vaatteet. Ei ollut paineita pukeutumisen suhteen. Ihmisiä ei arvosteltu ulkoisien avujen perusteella. Vain sisäiset avut olivat huomionarvoisia. Mä olen aina ollut ystävällinen, mutta vuoden aikana se ystävällisyys käsitteenä konkretisoitui. Toisen huomioon ottaminen. Tuntuu, että tuolla kylässä kaikki olivat yhtä suurta perhettä. Ja on ihana huomata sosiaalisessa mediassa, että niin se on nykyäänkin. He tsemppaavat ja rohkaisevat toisiaan. Surut ja ilot jaetaan estoitta.

Tuonne mä siis perheeni veisin. Katsomaan vähän erilaista elämää. Elämässä on muutakin kuin bling blingiä, trendien aallonharjalla olevaa sisustustamista ja kadonneiden vatsalihasten metsästämistä juoksulenkeillä. Isäntäperheeni ihanasta isästä on aika jo jättänyt, mutta Joanille (kuvassa keskellä ylärivissä 🙂 veisin knäckebrödiä ja kiittäisin henkilökohtaisesti siitä, että ottivat minut perheeseensä ja arkeensa mukaan. Näin jälkeen päin sen on vasta tajunnut, että kuinka sydämellistä ja kilttiä on ottaa täysin vieras henkilö kotiinsa asumaan. Toivottavasti voin joskus suoda jollekin Suomeen haluavalle vaihto-oppilaalle yhtä unohtumattoman vuoden täällä meillä kuin mitä minulle aikoinaan suotiin. Muistakaa laittaa hyvä kiertämään! Ja muistakaa haaveilla. Olis kiva tietää, mitä sä tekisit ylimääräisellä 10 000 eurolla…monet meistä kampanjaan osallistuneista käyttäisi sen matkustamiseen, onko sulla sama juttu?

Joten nyt haaveet askeleen lähemmäksi realismia ja katsomaan tarkemmat ohjeet
Libressen kampanjasivuille!

toivottaa pää pilvissä haaveillen

PS. Stay tuned tämän asian tiimoilta, sillä myöhemmin luvassa lisävinkkejä!