keskiviikko 22. tammikuun 2020

Arki-illan fiasko? Vai sittenkin euforia?

MOIKKAMOI

ja hei vindeloora; aurinko paistelee siihen malliin, että sisäinen kello kehoittaa menemään takapihalle vähän kuopsuttelemaan maata 😀 Ah, tätä on kaivattu!

Tein viime viikolla IG Storyssa pienen gallupin, että kuinka moni palautuu arkiruoan laittamisen aikana. Sain myös sen tiimoilta paljon viestejä. Kävi ilmi, että reilusta tuhannesta vastaajasta 79% ei palautunut arkiruoan valmistamistouhuissa, kun taas 21% koki arkiruoan tekemisen palauttavaksi.

Kuvitellaan tilanne, että takana on reilu kahdeksan tuntia tiukkaa työrupeamaa. Kurvaat kotiin kaupan kautta. Eka väännät muutamat hikipisarat siitä, kun koko muu perhe vastaa ruokatiedusteluihisi ”Ihan sama, kaikki käy.” Mietit, että miksei ne nyt vaan sano vaikka, että kanapastaa. Ruoan keksiminenhän se työlästä vasta onkin. Tulet kotiin kauppakassin kanssa ja jälleen manaat sitä, että miksi unohdit tilata viikkomaitokauppaostokset kotiin kuljetettuna. Nyt se on tätä päivittäistä kaupassa ravaamista ja rahanmenoa. Saat takin pois päältäsi, nostat kassin keittiön työtasolle ja käyt ekaa kertaa päivän aikana pelastamassa virstarakkosi jomotukselta. Toivoen, että ehkä sillä aikaa joku olisi ystävällisesti purkanut kauppakassin.

Palaat keittiöön, jonka ruokapöydän ääreen onkin jo kokoontunut puolet perheestä esittäen semimankuvalla äänellä toiveensa siitä, että ruoka olisi hyvä olla jo pöydässä. Kiljuva nälkä. Samaan aikaan, kun se ruoka pitäisi olla jo pöydässä vaatii toinen noista mankujista sua katsomaan matikantehtävää, jota ei osannut tehdä. Nostat kädet ylös, ei pysty auttamaan. Odotetaan iskää töistä.

Purat kassista ne ainekset, jotka tuovat pelastuksen koko perheen iltaan. Pistät kanat paistumaan pannulle ja veden kiehumaan. Avaat laatikon ja huomaat, että se pastapussi joka siellä vielä viime viikolla oli, on kadonnut. Kurkkaat jääkaappiin. Vihanneslaatikosta löytyy perunoita, joista kasvaa jotain vihreää. Kuorit perunat ja kuorien mukana ne vihreät. Heittelet potut kattilaan ja katsot kelloa, reilun puolen tunnin päästä pitäisi olla jo autossa kohti harrastuksia. Samalla kun heittelet perunat sinne kiehuvaan veteen huomaat, että olet unohtanut kääntää broitsut ja hella on täysillä. No, mustunut pinta tuo pientä rapeutta kanoihin.

Tähän väliin purat loput kauppakassista tai ajattelit purkaa, kunnes hella alkaa piippaamaan ja sihisevä ääni kertoo siitä, että perunoiden vesi on auttamattomasti kiehunut yli. Nostat kattilan ja paistinpannun pois hellalta. Siirtelet vettä lieden toiselta reunalta toiselle. Tiputtaen osan parketille. Poltat sormesi kuumaan hellaan. Päästelet ärräpäitä ja lopulta pääset jatkamaan ruoanlaittamista.

Saat ruoan pöytään ja huomaat, että osa perunoista on raakoja. Muistat, että olit yhdistänyt samaan pussiin sekä kiinteää että jauhoista perunaa. Kanat ovat kuivia kikkanoita, joita ei edes currykermakastike pelasta. Lasket kymmeneen, katsot kelloa ja alat odottaa sitä hetkeä, kun saat painaa pään tyynyyn.

Kuulostiko tutulta? 😉 Niin täälläkin. Eihän se ruoanlaitto todellakaan aina palauttavaa ole. Kaukana siitä. Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että suurimmaksi osan ajasta arkiruokien valmistaminen on mulle sellainen oma hetki työpäivän jäljiltä. Vaikka olisikin vähän kiirettä. Avain arkiruoanlaitosta nauttimiseen ainakin omalla kohdallani on valmistautuminen. Viikon ruokalistan tekeminen ja sen pohjalta kauppakassitilauksen naputteleminen. Viehän nämäkin vähän aikaa, mutta maanantaista perjantaihin kiitän itseäni siitä, että on selvät sävelet ruoanlaitossa. Yleensä tykkään myös ajaa töistä suoraan kotiin ja siinä missä aiemmin nautin maitokaupassa käymisestä, on nyt tuollainen maitokauppapitstop neljän ruuhkassa jotenkin työn ja tuskan takana.

Välillä on myös niitä iltoja, että ruoka pitää olla pöydässä vartissa. Niille illoille olen valinnut ruoan, joka vartissa onnistuu. Kuten kuvissa näkyvät gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa. Euforinen kokemus, aina ruoanlaitosta sen nauttimiseen asti.

Gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa
2-3:lle

500 g perunagnoccheja
vettä
suolaa

2 valkosipulin kynttä
1 pieni punasipuli
15 miniluumutomaattia
öljyä
puolikkaan sitruunan mehu
mustapippuria
persiljaa
basilikaa
parmesanjuustoa

-kuullota pienisteltyjä valkosipulin kynsiä ja pienistelyä punasipulia öljytilkassa
-keitä tällä välin gnocchit ohjeen mukaan (keittämiseen menee pari minuuttia)
-lisää paistinpannulle sipuleiden kanssa halkaistut miniluumutomaatit, persiljaa ja basilikaa
-valuta gnocchit ja lisää nekin pannulle
-paista gnocchiseosta, kunnes gnocchit ottavat vähän pintaväriä
-lisää mustapippuria ja puolikkaan sitruunan mehu

Tarjoiluun: raastettua parmesania ja tuoretta basilikaa

Oletteko kokeilleet perunagnoccheja? Mä tutustuin niihin vasta vuosi takaperin yhden kamppiksen myötä ja siitä lähtien niitä on löytynyt meidän jääkaapissa. Hintakaan ei päätä huimaa, sillä tuollainen 500 gramman pussi on noin 2,5 euroa. Ne on raviolien ja tortellinien kanssa sarjassamme, helposti hyvää eri lisukkeita vaihdellen. Olen perunafani enemmän kuin jopa pastafani. Joten perunagnocchit iskevät tämän fanin johonkin herkkään kohtaan.

Onko sulle arkiruoan valmistaminen palauttavaa puuhaa vai pakkopullaa?

AURINKOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. tiedoksenne saatettakoon, että tällä viikolla on juurikin ainekset fiaskoon. Kauppakassitilaus jäi muka kiireessä tekemättä. Teen sen ensitöikseni…samalla kun yritän miettiä, mitä sitä tänään söisi iltaruoaksi? 😀

 


lauantai 18. tammikuun 2020

Mitäs jos talvea ei tulekaan?

MOIKKAMOI!

Tiedättekö, että tuossa pikku hölköttelyllä ollessani tuli yhtäkkiä kevään tuoksu. Sellainen märän, uuden nurmikon tuoksu. Lähistön lammen päältä oli osin jää jo sulanut ja jään päälle oli heitelty keppejä. Joki tulvi uomistaan ja sorsat pitivät lauantaikarnevaalejaan tulvavedessä.  Vaikka ilma on lonkeronharmaampi kuin marraskuussa konsanaan, oli se kuitenkin omalla tavallaan kirkkaampi.

Aloin miettimään, että olisiko se nyt sitten katastrofi, jos talvea ei enää tulisikaan? Ekosysteemille ja luonnolle muutenkin ei olisi hyvä juttu, mutta minulle – olisinko valmis siitä, että kevät aikaistuisi ja sitä myötä ne kesäiset ihanat illat, kun aurinko kultaa maiseman?

Miehen kanssa juuri ruokapöydässä juteltiin, että onhan sitä luntakin tullut tänä talvena. Marraskuussa oli monta päivää näkymä kuin winter wonderlandissa konsanaan. Tuolloin fiilistelin sydämeni pohjasta töppölumisia puita kotikadulla. Toisenkin kerran saimme lunta ja silloin onneksi osasin myös nauttia siitä ja kävellä keskustaan lumisen Pispalan läpi. Vaikkei täällä meillä ole sen jälkeen lunta satanutkaan, ainakaan niin että olisi jäänyt maahan, niin tuolla Teivossa, jossa käymme porrastreenejä ja ylämäkivetoja tekemässä on pari kertaa ollut aivan täystalvi. Tunti silloin tällöin täystalven keskellä on tehnyt sielulle mannaa.

Toki meillä oli myös etuoikeus kokea paukkupakkaset ja valkoinen maa Pyhällä. En tiedä olisinko ilman tuota kokemusta valmis kevääseen tässä mittakaavassa.

Täytyy myöntää, että mä olen kääntänyt katseeni jo täysin keväisiin juttuihin. Kulkenut tuolla takapihalla ja pohtinut, että mitäköhän sieltä nyt taas tuppaakaan maan pinnalle. Käynyt ammentamassa yrttimaan antia, ne yrtit, jotka maahan jäivät kukoistavat. Se ei kuitenkaan ole poissulkenut sitä, että olen osannut nauttia tässä hetkessä täysin. Ihastellut pitenevää päivää ja sulaa Pyhäjärveä. Lintujen laulua, joka aamuisin siivittää koiran ulkoilutuslenkkiä.

Kyllä, haluaisin että meillä olisi tällä hetkellä viime vuoden kaltaiset olosuhteet. Pääsisi hiihtämään ja lapset pääsisivät pulkkamäkeen. Mutta kun kädessäni ei ole sitä kynää, jolla piirtää näitä asioita, niin ei auta muuta kuin nostaa kädet ylös ja hyväksyä se, mitä on. Ja heittää pieni toive ilmoille, että ehkä ensi vuonna taas sitten olisi toisenlainen talvi ♥ 

Onko siellä heitetty toivo paukkupakkasten ja lumen suhteen? Siis kaikki te Oulusta ja Kuopiijosta alaspäin olijat? 🙂

LEPPOISAA LAUANTAITA,

 

 


torstai 16. tammikuun 2020

Mitä tykkään katsoa telkkarista?

MOIKKAMOI IHANAT!

Mitä kuuluu? Viime aikoina ajatukseni ovat olleet aika diipeissä jutuissa. Sellaisissa syvissä hyvinvoinnin koukeroissa. Osin sen takia, että viime aikoina olen tehnyt lopputyötä ajatuksen tasolla kuin viimeistä päivää. Tutustunut pitkästä aikaa tieteellisen kirjoittamisen saloihin ja muistellut miten viittaukset tehtiin. Etsinyt tieteellisesti päteviä interventioita ja niihin mittareita. Kahlannut läpi alan kirjallisuutta ja pohtinut, josko lopputyön kirjoittaisi englanniksi. Jotkut termit, kun eivät oikein käänny suomen kielelle. Lopputyöni teen merkityksellisen parisuhteen vaikutuksesta elämän tyytyväisyyteen, joten voipi olla että tännekin siitä pieni siivu tulee kirjoitettua 🙂

Joten nyt luvassa hieman kevyempää juttua, joka kyllä myös liittyy hyvinvointiin 🙂 Mä sain aikapäiviä sitten (syksyllä) viestiä IG diren kautta, että tuleeko mun seurattua enää telkkariohjelmia vai katsotaanko miehen kanssa vain suoratoistopalvelun kautta sarjoja. Silloin vastasin, että pääosin suoratoistopalvelun kautta ohjelmia. Koin ja koen edelleen, että on ihanaa katsoa sarjaa monta jaksoa putkeen. Mutta…

Talven aikana (vai pitäisikö tätä jo kevääksi kutsua ;)) olen alkanut katsomaan telkkaria enemmänkin. Huomaan yhtäkkiä odottavani tiettyjä viikonpäiviä, koska tiedän, että silloin tulee uusi jakso jostain niistä ohjelmista, joihin olen koukuttunut. Huomaan myös, että siinä missä suoratoistopalvelun kautta tulee katsottua enemmänkin rikos/draamasarjoja, niin telkkarista tulee katsottua ruoka-, hyvinvointi- ja visailuohjelmia.

Mä tykkään tällä hetkellä katsoa Koko Suomi leipoo -ohjelmaa. Tämä on itse asiassa koko meidän perheen naisten suosikki. Usein miehen ollessa työreissussa, pötkötämme tyttöjen kanssa meidän sängyllä yökkäreissä ja katsomme uusimman jakson. Kertaakaan ei olla selvitty jaksosta ilman, että jollekin tulee nälkä. Näinhän se yleensä leivonta- ja ruokaohjelmissa käy. Toinen ruokaan liittyvä suosikkini (joka muuten alkaa uusin jaksoin helmikuun alussa) on Neljän tähden illallinen. Tykkään niin paljon siitä, että tuo tulee joka arki-ilta (jos nyt en väärin muista). Usein katson kyllä koko viikon jaksot kerralla. Kaappaus keittiössä on yksi all time favorite ja eikös siitäkin ala nyt uudet jaksot?

Visailuohjelmista katsotaan The Wall:ia. Mikäli telkkarin eteen sillain sopivasti satumme. Tykkään, vaikka välillä kysymykset ovat sitä luokkaa, että ei minkäänlaista hajua. Myös Haluatko miljonääriksi jää päälle kanavarallia tehtäessä. Salainen paheeni on Huutokauppakeisari. Tätäkään varten en peru suunnitelmiani, mutta usein se tulee just niin telkkarista, että olemme rauhoittuneet alakerran sohvalle. Alusta asti mun ei tarvitse nähdä, mutta se loppu, jossa kertoo paljon tienasi, on pakko nähdä 😀

Tykkään katsoa myös Olet mitä syöt -ohjelmaa sen takia, että olen saanut siitä hyviä vinkkejä mm. liikuntaan ja ravintoon. Myötäinto ja -ilo on mun mielestä myös parasta ja rakastan nähdä, miten ihmiset alkaa muutosten myötä säteilemään! Sisustusohjelmista jään sohvalle katsomaan Remppa vai Muutto -ohjelmaa. Tykkään eniten siitä Kanadan versiosta. Tuossa ohjelmassa on vain se paha puoli, että se saa sisustusinnon tappiin. Tykkään niistä periamerikkalaisista sisustuksista lasipöytineen ja isoine kukkakimppuineen. Ja kevään tullessa yksi suosikkini on Huvila ja Huussi. Mökkikautta odotellessa ♥

Pitääkö olla huolissaan kuuluu myös niihin ohjelmiin, joita katsotaan yhdessä. Rrrrakastan Kari Hotakaisen, Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön älykästä dialogia. Jennin pirskahtelevaa iloisuutta. Mies katsoo Villi korttia ja ajan myötä mäkin olen siihen koukuttunut. Siinä saa nauraa vedet silmissä.

Koska olen niin jotenkin ottanut tuon perinteisen töllöttimen katsomisen vaihtuvine ohjelmineen palautuskeinokseni, niin olen alkanut haaveilemaan olohuoneeseen telkkaria. Tällä hetkellähän meillä on telkkari makkarissa ja kellarissa. Josko sen makkarin telkun siirtäisi olohuoneeseen. Mustan senkin päälle se ei mene, joten pitäisi olla sellainen tv-kaappi, että sen saa piiloon halutessaan.

Nyt harrastusten pariin; meillä pienempi aloitti taas tanssin parin vuoden tauon jälkeen. Reilun vuoden kävi cheerissä, mutta tanssi veti takaisin sinne. Ja harmillisesti menivät päällekkäin, joten tanssi voitti.

Mitä sä tykkäät katsoa telkkarista?

IHANAA TORSTAI-ILTAA,

PS. näiden lisäksi katson kyllä myös lätkää, amerikkalaista jalkapalloa, hiihtoa, uutisia ja tulosruutua 🙂

 


keskiviikko 15. tammikuun 2020

Vähemmän ruoskaa, enemmän rakkautta

HEI HUOMENTA IHANAT!

Aamuenergiat ei ota loppuakseen, joten nautitaan niistä niin kauan kuin energiaa riittää. Tällä viikolla olen huomannut olevani tuotteliain näin heti aamusta.

Mä olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka paljon itse kullakin ruoska viuhuu. Varsinkin näin uuden vuoden ja vuosikymmenen alussa. Kurjistutaan liian tiukalla dieetillä ja kenties omilla teoillamme lasketaan elämänlaatuamme. Jopa merkittävissä määrin. Pahimmassa tapauksessa leikitään sillä tärkeimmällä eli terveydellämme. Mitäs jos annettaisiin itsellemme vähemmän ruoskaa ja enemmän rakkautta. Ainakin me terveet, jotka siihen pystymme ilman rajoitteita. Ja jälleen nämä sanat tulevat sellaisen ihmisen kynästä, joka on läpikäynyt kaikki dieetit mitä maa päällään kantaa. Normaalipainoisena, hoikkana nuorena aikuisena ajatellut, että olisin ehkä ihmisenä parempi, jos painaisin 48 kiloa. Sen 52,5 kilon sijaan. Tavoitteeni saavutin kaalikeittodieetin, paaston ja juoksulenkkien avulla parissa viikossa. Olo oli kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Olin väsynyt, ärtynyt ja itsetuntoni oli nollassa. Farkut tippuivat päältä ja rintsikat jäivät vailla täytettä.

Näin jälkikäteen olisin valinnut ruoskan sijaan rakkauden. Mutta joskus meidän on pakko elää tiettyjä elämänvaiheita viisastuaksemme. Koska virheethän on niitä, mistä elämässä opimme. Sen takia omat mokat ja ajatusharhatkin on hyvä ottaa oppimismielessä. Just puhuttiin siitä itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä täällä.  Siitä, miten se on mun mielestä (ja monen ihan tutkijankin mielestä) avaintekijä hyvinvoinnissamme.

Ruoska ei vain viuhu omasta toimestamme kohdistuen itseemme, vaan löysin muutamia muitakin tilanteita, jossa ruoskan sijaan voisi ehkä olla tarpeen keskittyä muunlaiseen motivoimiseen. Mikäli siis tuota ruoskaa voi edes motivointikeinoksi kutsua.

Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Näin sanoo osakeyhtiölain viides pykälä ja näin sen vissiin sitten kuuluu olla. Mutta millä kustannuksella tätä viidettä pykälää toteutetaan…työntekijöiden hyvinvoinnin kustannuksella? Miten yrityksen kävisi, jos yritysjohto viuhuttaisikin ruoskan sijaan hyvinvointisauvaa, joka taikoisi yritysjohdolle kaiken empatiasta työntekijöiden hyvinvoinnin tärkeyden ymmärtämiseen? Koska työntekijäthän loppupeleissä ovat yrityksen tärkein voimavara.

Itse näen asian niin, että jos yritys haluaa tuottaa voittoa, niin sen on panostettava työntekijöiden hyvinvointiin. Vanhanaikainen tulos tai ulos -menetelmä on edelleen käytössä, varsinkin monessa pörssiyhtiössä (ja kyllä, ymmärrän miksi), mutta vääränlaisella tai puutteellisella motivoinnilla ei voi syyttää kuin itseään, jos ei tulosta synny. Työntekijöiden suuri vaihtuvuus varmasti on indikaattori myös yritysjohdolle jostain, eikö? Mitäs jos tuo ruoska korvattaisiinkin merkityssauvalla, jota viuhuttamalla samalla yrityksen jokainen työntekijä kokisi roolinsa merkitykselliseksi yrityksessä? Veikkaan, että  sitä myötä työntekijöiden vaihtuvuus pienenisi ja tuo osakeyhtiölain viides pykälä täyttyisi.

Myös meille vanhemmille soisi välillä ruoskan sijaan rakkautta. Milloin ruoskimme itseämme tuntiessamme riittämättömyyttä, milloin lapsiamme parempiin suorituksiin koulussa tai harrastuksissa. Riittämättömyyttä tuntee varmasti jokainen vanhempi joskus, mutta koen, että ei se ainakaan helpota riittämättömyyden tunteessa, jos soimaamme siitä itseämme lisää. Itsekin koen joskus aikataulujen takia riittämättömyyttä. Silloin raivaan kalenterista tilaa lapsille. Ja pitäydyn tuossa suunnitelmassa. Laitan puhelimen sivuun ja omistan koko illan lautapeleille, herkuttelulle sekä mikä tärkeintä, niille rakkaille lapsille ja läsnäololle. Otan opikseni, mutta en ruoski itseäni.

Kuinka helposti sitä kertoo äänenpainollaan ysin keskiarvon lapselle, ettei ole tyytyväinen 7+ hissan kokeen numeroon? Miksei vain voisi sanoa, että ihan hyvin meni – ensi kerralla menee sitten vielä paremmin. Jos tähän edes tarvetta on. Mä muistan pelänneeni näyttää huonoja koenumeroita kotona. Se oli ihan kamalaa. Tuntui, että kokeesta piti saada hyvä numero (ysi tai kymppi) tai muuten sitä olisi jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka lopulta en muista, että kukaan olisi mulle kertaakaan huutanut tai edes kertonut äänenpainollaan olevansa pettynyt. Mua rakastettiin kasin keskiarvolla ja se riitti.

Tällaisia ajatuksia mulla heräsi yhtenä kauniina ja kuulaana pakkaspäivänä lenkillä. Kun kävelin hissukseen luonnosta nauttien pari tuntia. Tuntien pikkupakkasen poskillani, aurinkolasit silmilläni. Ilman sykemittarin piipityksiä sykerajoista. Ilman kiirettä mihinkään. Ilman painetta hengästyä. Ilman kilometritavoitteita. Tyytyväisenä just siihen olotilaani. Sellaisena kuin olin. Elämässä ei ole koskaan liikaa rakkautta. Muistetaan tuhlata sitä ihan huolella – se kun ei tuhlaamisesta kulu ♥ 

KIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

 


maanantai 13. tammikuun 2020

Hyvinvointi on omasta aktiivisuudesta kiinni

HEIPPA!

Tuossa aamulla, kun tein aamuharjoituksia viinipullon korkki hampaiden välissä, aloin miettimään kuinka moni hyvinvointiin liittyvä asia on loppupeleistä omasta aktiivisuudesta kiinni. Niin kuin tuo narskuttelulihasten vetreytys. Mä käyn joka kuukausi voice massagessa, jossa nuo mun välillä erittäin jumiutuneet purentalihakset manipuloidaan auki. Mutta se ei yksin riitä, vaan mun täytyy tehdä töitä myös itse, jottei korva mene taas lukkoon ja ala vinkumaan. Ettei pää räjähdä ja niskat poksahda. Ettei poskipäät pistele ja silmät sumene.

Sen takia otin taas vuoden vaihteessa itseäni niskasta kiinni tämän(kin) asian suhteen. Päivittäiset treenit viinipullon korkin kanssa ovat tuoneet tulosta ja siinä, missä aloitin lyhennetyllä korkilla, saan kohta ottaa kokonaisen korkin käyttöön. Tuon lisäksi joka aamuiset guashalastaukset avaa jumeja korvien edestä ja saa nesteet kiertämään yön jäljiltä.

Parikymppisenä, kun sain jännitysniskadiagnoosin, kävin Kelan tukemana fyssarilla vuoden verran. Mutta en muista kertaakaan tehneeni kotona harjoituksia, joita sain. En venytellyt enkä liiemmin pitänyt huolta itsestäni. Ellei spinningiä otettu huomioon siinä haalaribileiden välipäivinä. Nyt tuo sama ihana hieroja, joka hieroo mun purentalihakset, käsittelee usein ensin selkää, niskaa ja rintarankaa. Me ollaan reilussa vuodessa päästy siihen pisteeseen, että tuo on vain ns. huoltokäsittelyä. Pahoja jumeja ei ole ollut muuta kuin kerran tai kaksi, sillä olen pitänyt kotona niin hyvää huolta lihaksistostani ja venytellyt.

Reilut neljäkymmentä vuotta siihen meni, että hiffasin mistä tässä hyvinvoinnista on kyse. Ja hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mulle hyvinvointi on kokonaisuus, jossa niin psyykkinen kuin fyysinenkin hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja mikä tärkeintä; ovat balanssissa.

Se, missä aiemmin ajattelin, että hei – aina tulee uusi maanantai, en enää odota uutta maanantaita. Vaan toimin samantien. Tai oikeastaan olen toiminut jo pidemmän aikaa. Se, että saa liikunnasta miellyttävän ja energisoivan osan elämää ei tapahdu hetkessä. Alkuun on mentävä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Välillä teen sitä vieläkin, kun tuntuu että kaipaan pientä buustia esimerkiksi juoksemiseen. Eilen vedin aivan liian pitkän juoksulenkin sykelukemiini nähden. Lenkin jälkeen luulin kuolevani (no en nyt tietysti oikeasti) ja olin aivan puhki. Hehkuin kuin paloauto ja syke tuntui päässä asti. Viileän suihkun jälkeen se iski. Euforia.

Kyllä, mä olen sitä mieltä että hyvinvointi on valintoja. Kukaan ei tule mua sohvan nurkasta lenkille nostamaan, ellen itse valitse sieltä nousta. Kukaan muu ei tee valintaa maanantain ihanuudesta mun puolesta kuin mä itse. Kukaan ei pakota mua syömään terveellisesti, ellen itse sitä valitse tehdä. Kukaan muu ei saa mua hidastamaan tahtia muuta kuin mä itse. Kukaan muu ei tee mun puolesta päätöstä nauttia elämästä. Hyvinvoivana ja uutta draivia täynnä. Jopa näin maanantaiaamuna ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,