lifestyle Archives - Sivu 38 97:stä - Marian Bistro & Lifestyle

keskiviikko 11. tammikuun 2017

Pieni asia, suuri vaikutus & huikea lukijakilpailu

HEIPPAHEI IHANAT!

Uusi vuosi, uudet kujeet -sanonta ei ole ihan vain sanahelinää. Osana Danone Activian kampanjaa Danone Activia haastoi minut kokeilemaan uuden vuoden kunniaksi jotain uutta. Jotain sellaista ihan pientä juttua, joka lisäisi omaa hyvinvointiani. Pohdin pitkään, että mikä se uusi juttu oikein olisikaan. Tammikuun alussahan olen jälleen aloittanut tipattoman ja karkittoman tammikuun, mutta mikä asia on sellainen, joka on tällä hetkellä kokonaisvaltaisen hyvinvointini pullonkaula? Unta saan riittävästi ja ruokailut ovat kunnossa. Liikuntakärpänenkin on purrut ihan mukavasti.

Kunnes sen keksin; tällä hetkellä kokonaisvaltaisen hyvinvointini kannalta olisi tärkeää rajoittaa puhelimen ja tietokoneen käyttöä ilta-aikaan. Liian usein sitä tulee selattua uutisia ja somea illan mittaan. Katsottua sähköpostit, päivitettyä Instagramia. Tuntuu, että tietyllä tapaa olen riippuvainen puhelimesta. Se on kasvanut käteeni kiinni. Välillä sitä tulee käytettyä siinä mittakaavassa, että vasemman käden sormet kramppaavat. Ja annas olla, jos huomaan esimerkiksi kauppareissulla puhelimen jääneen kotiin. Kyllä sitä saa ostoskärryt kyytiä, kun on kiire kotiin tarkistamaan, onko joku kenties soittanut tai laittanut viestiä.

Tietotulva on ihan mahdoton seikkaillessani tuolla uutissivustoilla. Aivokapasiteettini on koko ajan täynnä, sillä aivot eivät ehdi sulattamaan saamaansa tietoa. Olen kovalevyn tyhjäyksen tarpeessa iltaisin ja veikkaan, että kännykän ja tietokoneen käytön radikaali vähentäminen auttaa tähän ongelmaan. Monesti kysyn itseltäni, että onko sitä pakko olla ajan tasalla uutisista? Eikö sitä pystyisi odottamaan aamuun uutisten lukemisen kanssa? Kaatuuko maailma, jos en katsokaan sähköpostia ilta-aikaan? Sama toimii somen kanssa, onko minun pakko tietää kaikki ystävien kuulumiset vielä juuri ennen nukkumaanmenoa? Vastattava jokaiseen viestiin samantien, kun sen saan? Jotenkin tuntuu, että niinä öinä, kun kännykkä korvaa kirjan nukahtamiskaverina, niin uni on selvästi levottomampaa. Huomaan prosessoivani unissani päivän uutisia ja yöllä herättyäni en välttämättä saa samantien unen päästä kiinni. Pahimmassa tapauksessahan silloin yölläkin käsi hamuaa kännykkää yöpöydältä. Ei hyvä, tähän on tultava muutos.

Tästä lähtien kännykkä menee sille osoitettuun paikkaan keittiössä illalla klo 20.00. Kännykkä laitetaan nukkumaan eli äänettömälle, kokonaan pois päältä sitä ei tarvitse laittaa. Seuraavan kerran sitä katsotaan vasta aamulla. Aiemmin olen tätä tapaa vastaan hieman protestoinut, sillä meillä ei ole herätyskelloa ja keittiössä pirisevään puhelimeen tuntuu jotenkin olevan inhottava herätä. Herätyskellot eivät monia euroja maksa, joten heti tänään lähden herätyskello-ostoksille. Tästä lähtien myös tietokone sammuu viimeistään tuolloin klo 20.00. Kuvienkäsittely ja blogitekstien luonnostelu saa odottaa virkeämpiä hetkiä. Eli päivännäköä.

Itse asiassa, tämän hyvinvointihaasteen otamme vastaan koko perhe. Kaikkien kännykät joutavat tuonne ”jäähylle” klo 20.00. Meillä on tähän asti lapsilla ollut puhelimet omissa huoneissaan yön ajan ja pitkään olen pohtinut, että tähän pitäisi tulla muutos. Lisäksi miehen kanssa meillä on ollut paha tapa alkaa tekemään töitä lasten mentyä nukkumaan. Nökötetään kannettavien kanssa takkahuoneen sohvalla ja molemmat naputtelee minkä kerkiää 🙂 Ehkä voisimme vastedes tietokoneiden avaamisen sijaan katsella leffaa tai lukea kirjaa. Kuulostaako tutulta? Lähdetkö mukaan haasteeseen? Pieni muutos, mutta veikkaan että ihan huikean suuria vaikutuksia. Tulen kertomaan teille muutaman viikon päästä, miten tässä pienessä uudenvuodenlupauksessa olen pysynyt ja olenko huomannut vaikutuksia.

Nyt siihen huikeaan lukijakilpailuun, joka toteutetaan yhteistyössä Danone Activian kanssa! Minulla on ilo ja kunnia kysyä sinulta, mikä on sinun uudenvuodenlupauksesi? Mitä uutta haluaisit kokeilla uudenvuoden kunniaksi, jotta voisit paremmin? Kommenttikenttä, Danone Activia ja minä odottelemme teidän vastauksianne viikon ajan (ke 18.1. klo 10.00 asti) ja kaikkien kommentoijien kesken arvotaan 500,00 euron lahjakortti tuon tavoitteen saavuttamiseksi (eli esimerkiksi kuntosalikortti tms.). Arvonnan säännöt löydätte täältä.

OIKEIN ILOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

YHTEISTYÖSSÄ: DANONE ACTIVIA

maanantai 02. tammikuun 2017

Blogiton elämä?

HEIPSULIVEI IHANAT!

Ja iloista alkanutta viikkoa, tammikuun ekaa sellaista. Tiedättekö, että mulle tuli joululomalla yhtäkkiä hirmuinen ikävä töihin. Töihintöihin, sinne maalitehtaaseen. Ikävä työkavereita, asiakkaita, tavarantoimittajia ja sitä, että saa vääntää ja kääntää numeroiden kanssa. Sitä tunnetta, kun työpöytä on täynnä post it- lappuja ja things to do -lista tyhjenee just ennen viikonloppua. Ei sillä, kyllä mä bloggaamisella saan päiväni täyteen, mutta kaipaan ehkä taas jo vähän erilaisia haasteita. Aivoni kaipaavat töitä! Tosin eipä tämä bloggaaminenkaan ihan täysin aivoja lepuuta 😉 Kyllä te tiedätte mitä mä tarkoitan. Aamupäivällä olin töissä tekemässä pikaisesti vuodenvaihdehommeleita ja juteltiin alustavasti veljen ja veljen vaimon kanssa. Vaikkei toimistolle periaatteessa kolmatta tarvitsisi, niin sellaiselle taloushallinnon ihmiselle voisi kyllä löytyä osa-aikaisesti töitä. Voipi siis olla, että tässä kevään kuluessa mä pääsen jälleen vääntämään ja kääntämään numeroita. Itse asiassa, tulevana torstaina jo taas seuraavan kerran.

Tiedän, että jos töihin kokoaikaisesti menisin, niin blogi tulisi väistämättä kokemaan muutoksen. Tai ainakin postausten määrä tulisi laskemaan. Laadusta en ole valmis tinkimään. En ymmärrä, miten joskus tein töissä viittä päivää viikossa ja samalla postauksia syntyi päivittäin. Heh, ikä taitaa tehdä tehtävänsä. Mutta näitä ajatuksia täällä pähkäilen ja jotenkin tuntuu, että elämä on jonkinlaisessa murroksessa. Blogi vs päivätyö, työ vs vapaa-aika jne. Täyspäiväisellä bloggaajallahan ei vapaa-aikaa ole, ellei itse itselleen aseta työaikoja. Sitä hyväksyy hereillä ollessaan kommentteja, vastaa sähköposteihin, tekee alitajuntaisesti jollain tasolla ajatustyötä blogin suhteen, valokuvaa ja päivittää somea. Ja toki kirjoittaa blogia ja käsittelee kuvia. Kovin antoisaa hommaa, älkää ymmärtäkö väärin.

Mutta ensi kertaa joululomalla mä aloin miettimään, että miltä tuntuisi blogiton elämä. Suoraan sanottuna pelästyin, kun huomasin itseni ajattelemasta moista. Ajattelin ääneen miehelle ja hän katsoi hämillään ja totesi ”Et sä pystyisi olemaan bloggaamatta. Sähän rakastat sitä touhua.” Kameraa en kaivanut laukusta koko viikkona. Kännykkäkuvilla mentiin ja ensimmäistä kertaa ikinä ilman huonoa omaatuntoa. Oli postauksettomia päiviä, joista nautin kovin. Pelattiin lautapelejä, käytiin hiihtämässä, lasketeltiin, nähtiin ystäviä. Mietin, että kuinka paljon enemmän jäisi vapaa-aikaa ja aikaa perheelle ilman blogia? Paljon. Kuinka paljon köyhempää elämäni olisi ilman blogia? Paljon. Sitten taas toisaalta mietin, että oppisinko aikatauluttamaan blogityöt niin, että erottaisin selkeästi vapaa-ajan, jolloin en tekisi blogijuttuja. Helppoa se ei tule olemaan, mutta ajattelin yrittää 🙂

Vaikka aiemmin vannoin, että mitään uudenvuodenlupauksia en tee, niin tätä ajattelin tosissani yrittää. Se, että toimiiko bloggaamisessa työaika 08-16 on itselleni mysteeri. Osaako sitä illat olla katsomatta somea, vastailematta kommentteihin, hyväksymättä niitä, olla valokuvaamatta, jos jotain valokuvauksellista on. Kääk, tuntuu utopistiselta 😀 Ehkä sitä on seitsemässä vuodessa kasvanut kiinni tähän touhuun niin paljon, että arvostaa sitä vapautta, jota tämä (tällä hetkellä) ainoa työ tuo mukanaan. Ollakin, että töitä tämän suhteen tehdään 24/7.

Tällaista ajatuksenvirtaa maanantaihin. Alunperin piti postaamani meidän tämän viikon ruokalista sekä herrrkullinen porkkanasosekeiton resepti. Mutta sitä sitten huomenna. Miltä teistä muuten tuntuu ajatus, ettei joka päivä välttämättä tule postausta? Tällä kysymyksellä lähinnä petaan sitä, että jos menen takaisin töihin osa-aikaisesti, niin näin tulee väistämättä käymään 🙂 Kokonaan blogista en voisi luopua, sillä tämä on henkireikä ja te siellä ruudun toisella puolella olette ihan bestiksiä ♥ Balanssi töidentöiden ja blogin kanssa on se, johon tänä keväänä tähtään!

ILOISIN MAANANTAITERKUIN,

PS. jihuu, mummulan remppa on siirtynyt vihdoin salaojista takaisin sisälle – josko sitä pääsisi pian remppapostausten pariin! Harmaa on tällä hetkellä kovin lähellä sydäntä ja tällä viikolla olisi kiva, jos saataisiin sisäseinäsävyt päätettyä. Keskikerroshan on vaaleanharmaa, mutta makuuhuonekerrokseen tekisi mieleni hieman syventää tuota harmaata.

torstai 17. marraskuun 2016

Tasan vuosi sitten

HEIPPA IHANUUDET!

Vuosi sitten tänään en vielä tiennyt, että tulevasta vuodesta tulee elämäni raskain. Että tasan vuoden päästä osaan kunnioittaa elämää rutkasti enemmän ja että suhtautumiseni asioihin on kokenut totaalisen muutoksen. Vuosi sitten tänään en myöskään tiennyt, että edessäni tulee olemaan ajanjakso, joka painaa hartioilla vielä pitkään. Ajanjakso, jossa huolta ja murhetta riittää 218 päivän ajan. Ajanjakso, josta löytyy myös naurua ja ilonpilkahduksia. Toivoakin. Taistelua ja lopulta sen ymmärtämistä, että on pakko luovuttaa ja nostaa kädet ylös. Rakkaudesta, jotta toinen pääsisi tuskistaan.

Tasan vuosi sitten tänään heräsin tuskaisen kuumeisena. Edellispäivänä lääkäri oli antanut ukaasin, että ellen lepää kotona on oikea paikka sairaala. Pitkittynyt flunssa oli keuhkokuumeen rajoilla. Hevoslääkekuuri tainnutti pakostakin vuoteen pohjalle. Tasan vuosi sitten tänään soitin äidille puoli yhdentoista maissa ja mietin, miksei äiti vastaa puhelimeen. Kunnes muistin, että oli hurmurikummipojan kanssa seurakunnan kerhossa. Iltapäivällä heräilin unestani ja mietin, että onpas kumma kun äiti ei soita takaisin. Puoli viiden maissa heräsin, kun joku koitti kylmällä kädellä tulikuumaa poskeani. Äiti oli tullut käymään ja oli kovin huolissaan voinnistani. Kysyi tarvitsenko kaupasta tai apteekista mitään. Siinä samalla panin merkille, että äiti näytti poikkeuksellisen väsyneelle ja harmaalle.

Jossain vaiheessa kuulin makuuhuoneeseen, että lapset lähtivät mummulaan ja ajattelin, että hyvä niin, mutta toivottavasti antavat mummun levätä. Seitsemältä ulko-oveemme koputettiin ja siitä lähti käyntiin tapahtumasarja, jollaista en olisi ikinä uskonut kokevani. Hätäkeskukseen soitto, ambulanssin tulo, matelevat minuutit. Epävarmuus. Unettomat yöt ja pienet toivon pilkahdukset. Jalkojen alta vedettiin matto pois liki yhtä monta kertaa kuin annettiin toivoakin. Henkisesti ihan äärettömän raskasta aikaa. Yhdessä silmänräpäyksessä en ollutkaan enää se heikompi osapuoli, hoidettava. Vaan se vahvempi, terveempi osapuoli, joka huolehtii ja hoitaa. Tasan vuosi sitten näin äidin viimeisen kerran omanlaisenaan. Seuraavien 218 päivän aikana oli muutamia kertoja, että äidin ääni vaikutti siltä samalta kuin ennen sairautta. Kun nauru hersyi entisenlaisenaan ja ilmeet olivat ne samat vanhat. Mutta muuten tuntui, että olimme jo menettäneet sen, joka meille oli niin rakas ja tuttu.

Tasan vuosi sitten tänään en olisi voinut kuvitellakaan selviäväni tapahtumarumbasta selväjärkisenä. Vaikka välillä tuon 218 tuskaisen päivän aikana tuntui kuin olisin ollut linkoavassa pesukoneessa, niin on tuo ollut koko elämäni opettavaisin jakso. Elämänkoulu, jollaista en kuitenkaan soisi kenellekään. Syöpä on ”one son of a bitch” ja sen tekemän tuhotyön seuraaminen läheltä on pysähdyttävää. Niin kaikkivaltiaita aina kuin kuvittelemme olevamme, niin emme ole. Sen tajuaminen on toisaalta kovin helpottavaa. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Senpä takia hetkessä eläminen ja pysähtyminen on tärkeää. Kokeminen, näkeminen ja haaveiden todeksi muuttaminen. Toisten ihmisten kunnioittaminen ja se, että ollaan ystävällisiä. Ikinä ei tiedä, mitä vastapuoli käy läpi. Nauravan katseen takana saattaa olla rutkasti surua ja huolta. Siellä saatetaan olla parhaillaan linkousvaiheen kohdassa, jossa kierrokset ovat kovimmillaan.

Vuosi sitten tänään illalla en vielä tiennyt, että vuoden päästä olo on näinkin levollinen. Että jostain sisältä kumpuaa kaiken tapahtuneen jälkeen kuitenkin ilo ja onni. Luotto elämään ja siihen, että elämä kantaa on vahvempi kuin koskaan. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka elävät tällä hetkellä sitä painajaista, jota me elimme 218 päivän ajan. Tiedän, että en osaa teitä lohduttaa eikä mitkään sanat riitä tsemppaamaan tarpeeksi. Mutta sen haluan sanoa, että vielä elämä voittaa ♥

TORSTAITERKKUSIN,

PS. ja ei, meillä ei ole noin talvista kuin kuvissa. Mutta hei, nelisen vuotta sitten joulukuun alussa oli! Sitä samaa odotellessa 🙂

maanantai 03. elokuun 2015

Ajatuksia töihinpaluusta

TÖTTÖRÖÖ 🙂

Valehtelisin, jos väittäisin ettei tänä aamuna olisi edes pikkuisen ottanut päähän, kun joutui heräämään. Ettei olisi ollut ihana kääntää tyynystä viileämpi puoli esiin ja jatkaa unia. Vetää peitto korville ja ignoorata alkava arki. Mutta hei, tämä on sitä elämää! Ja täytyy nyt vielä todeta, että tämä eka töihinpaluuviikko on kuin pehmeä lasku arkeen. Ei tarvitse herätellä lapsia kouluun. Aamulla saa huolehtia vain siitä, että itse pääsee edes jotenkuten työkelpoisen näköisenä ulos ovesta 🙂

Kohti työpaikkaa ajaessani kuuntelin radiota ja kikattelin aamulypsyn jutuille. Hymähtelin liikennevaloissa jalankulkijoille, jotka kulkivat suu väärinpäin kohti bussipysäkkiä. Arkeen paluu ei ole helppoa, sitä en väitä. Mutta jos miettisi asian sitä kautta, että ilman työviikkoa perjantai-iltojen ihanuus jäisi kokematta. Ilman aikaisia herätyksiä tuskin olisi valmis kaatumaan sänkyyn ennen kympin uutisia. Ilman työtä ei olisi loma-aikoja. Ylipäätään tänä päivänä saa olla niin kamalan kiitollinen siitä, että on työpaikka, jonne aamuisin herätä.

Silti purnausta loman loppumisesta kuuluu sieltä sun täältä. Oikeastaan mun mielestä me ihmiset tuhlaamme ihan hirmuisesti aikaa ja energiaa jo siihenkin, että loman ollessa puolivälissä alamme murehtimaan tulevaa töihin paluuta. Miksi?! En tiedä, voi olla että olen jäävi asiasta sanomaan, sillä tykkään tehdä töitä, mutta jos kaikki meistä vain voittaisi eurojackpotissa, niin tuskin tämä yhteiskunta pyörisi. Valehtelisin, jos väittäisin etten tänä aamuna olisi hetkellisesti haaveillut lottovoitosta. Turkoosista merestä ja valkoisesta hiekasta. Sitten ajattelin, että luultavasti heräisin joka tapauksessa töihin. Oli niitä miljoonia tai sitten ei. Nyt on ainakin joku motivaattori herätä aamuisin ja suunnata töihin. Se on joka kuun 15.päivä.

Teenkö töitä pelkästään rahan takia? En. Mulla on maailman parhaimmat työkaverit ja se yhteenkuuluvuuden tunne on jotain ihan käsittämätöntä. On hyvä tuntea kuuluvansa osaksi jotain yhteisöä. Kivojen työkavereiden lisäksi meillä on maan mahtavimmat asiakkaat, tavarantoimittajat sun muut. Töissä kun puhelin soi, niin tietää että siellä on liki aina joku meidän kivoista asiakkaistamme. Monien asiakkaiden kanssa on tullut rupateltua puhelimessa jo reilut 20 vuotta. Sitä oppii tuntemaan asiakkaat, vaikkei face to face -kontaktia olekaan. Tietää laittaa kynän oikean tuotteen kohdalle tilausvihkoon jo puhelinnumeron tunnistaessaan. Aina asiat eivät ole kivoja, mutta myös niitä negatiivisia asioita pitää olla nauttiakseen niistä kivoista jutuista. Ihan pienimmistäkin sellaisista.

Omalla kohdallani arki jatkuu ihanan säännöllisen epäsäännöllisenä. Siitä mihin ennen lomia totuin. Viikko alkaa ja loppuu täydellä työpäivällä ja siinä välissä sovelletaan lasten lukujärjestysten mukaan. Tehdään töitä silloin kun he ovat koulussa ja ollaan kotona vastaanottamassa pienokaisia koulun päätyttyä. Kiitollinen? Voi kyllä, enemmän kuin sanat riittävät kertomaan ♥

AURINKOISTA ALKANUTTA VIIKKOA &
ja suuresti tsemppiä arkeen!

sunnuntai 26. heinäkuun 2015

Kun asiat eivät mene putkeen

HEISSULIVEISSULI!

Pitkästä aikaa 🙂 Tai no, eihän tuosta nyt tunnu niin pitkä aika olevan, mutta kieltämättä siitä, kun tein viimeisimmän postauksen Köpiksestä tuntuu olevan iäisyys. Instagram seuraajat tietävätkin pieniä paloja meidän kotimatkaseikkailusta, mutta valotetaanpas asiaa hieman täälläkin. Joskus asiat eivät vain mene putkeen. Huumorilla niistäkin selviää!

Kaikki alkoi Kööpenhaminan kentällä, kun boardingin yhteydessä meille annettiin uudet istumapaikat. Olimme tehneet check in hommelit jo etukäteen ja varanneet vierekkäiset paikat. Mies kysyi virkailijalta, että ”Are we still sitting together?” Juujuu, ilman muuta. Koneeseen siitä vain. Hurry up. Koneeseen putkea pitkin kävellessämme huomasimme, että istuimme ihan eri puolilla konetta. Kaksi paikkaa oli vierekkäin ja toiset kaksi sitten ihan missä sattui. Kysyimme lentoemänniltä, että kuuluuko meidän oikeasti laittaa lapset istumaan vierekkäin vieraan, samaa kieltä puhumattoman ihmisen viereen ja itse nauttia tyytyväisinä lennosta noin 10 ja 20 rivin päässä. Juu, asialle ei katsokaas voi mitään, kun edellinen lento oli peruttu ja sen matkustajat laitettu meidän lennolle. Ah so, ei muuta kuin menoksi. Onneksi lapsilla oli sen verran tsemppihenkeä, että suostuivat menemään kaksin istumaan. Juuri ennen nousua lentoemäntä puhutti lasten vieressä olevan miehen vaihtamaan paikkoja mieheni kanssa. Jes!

Tukholmassa meillä piti olla nopea vaihto ja juoksimme portille huomataksemme, että kone on puoli tuntia myöhässä. Huh, ehtii siis hengähtää. Puolen tunnin jälkeen portilla kuulutettiin, että ”There’s a crew member missing and we are trying to get a new one”. Tuumattiin, että ihan hyvä, päästään mökille yöksi, sillä tottahan toki tälläkin lentoyhtiöllä on cabin crewta valmiudessa tällaisia tilanteita varten. Sitten sanottiin, että vartin päästä saadaan lisäinfoa. Ei tarvitse odotella portilla, voitte mennä muualle. Tarkistakaa valotaululta tilanne. Tässä vaiheessa alkoi hälytyskellot soida, että kuinka he voivat muka tietää, että vartin päästä ollaan viisaampia. Noh, mehän tarkistettiin valotaululta tilanne ja se vilkutti punaisella ”cancelled” lennon kohdalla. Hah, onneksi oltiin juurikin ko. lentoyhtiön service deskin edessä, joten ei muuta kuin kyselemään, että mitäs nyt.

Siellä oli siis pelattu aikaa tuolla puolella tunnilla ja vartilla. Saatu meille kaikille valmiiksi voucherit sun muut. Henkilöstövajetta tuskin oli. Veikkaanpa, että lento peruttiin sen takia, että Tampereelta ei olisi ollut kovin montaa matkustajaa tulossa Tukholmaan perjantai-iltana myöhään. Tyhjää konetta tuskin olisi kannattanut lentää. Meidät liitettiin puolityhjään seuraavan aamun lentoon. Mies palvelutiskin takana kirkkain silmin sanoi, että ei hätää, saatte yhden ylimääräisen reissuyön ja huomenna lennon Tampereelle. Käykää hakemassa laukut hihnalta ja voucherit alakerran palvelutiskiltä. Alakerran palvelutiskillä nainen kertoi meille hotellin lentokentän läheltä, jonne voimme majoittautua ja antoi voucherit. Saatte sitten syödä hyvin hotellissa meidän piikkiin. Great, ajattelimme. Mikäs tässä…

Kunnes hotellissa kävi ilmi, että nuo voucherit eivät heillä käy. Voucherit kävivät ainoastaan lentokentän ravintoloissa. Tuskanhiki nro 1. Kello oli perjantai-iltana jo sen verran, että lapset alkoivat väsymään. Ei muuta kuin laukut hotellihuoneeseen ja bussi takaisin lentokentälle. Onneksi löydettiin ravintola, joka oli auki! Ravintolasta takaisin bussille mennessäni ihmettelin miehelle, että onpas kyllä kumma, että lauantaiaamuna ei näyttäisi olevan lentoja Tampereelle. Kävimme lentoyhtiön lipputiskillä, joka oli juuri sulkeutumassa, kysymässä asiaa. Juu, seuraava lento Tampereelle on sunnuntai-iltana. Wtf?! Tuskanhiki nro 2. Tuolloin tajusimme, että meidät lennätetään Helsinkiin ja siitä bussilla Tampereelle. Näinhän se sitten menikin.

Just, kun olimme ottaneet lennot sen takia Tampereelta, että säästämme tuon pari tuntia siirtymisaikaa Helsingistä Tampereelle. Eniten harmitti se, että olimme odottaneet pääsyä mökille jo perjantai-iltana. Nyt tuntui, että liki vuorokauden odottelu on tuskaa. Mutta, niin vain sitä sai skarpattua ja ajateltua asian niin, että näitähän sattuu. Ei ole eka kerta (eikä varmastikaan vika), kun Tukholmaan jäädään yöksi. Tästä lähtien tietää, että ei kannata laskea noiden myöhäisiltojen lentojen varaan Tampereelle. Ehkä ajaa sen pari tuntia Helsinkiin kuitenkin. Ja ehkä seuraavan kerran valitsemme taas ne sinivalkoiset siivet, jotka tuovat illaksi kotiin ♥

Eilen illalla nautittiin mökkioloista seikkailujen jälkeen vielä vahvemmin. Ongittiin tyynessä kesäillassa ja nautittiin. Musta tuntuu, että olen kerrankin saanut lentokentistä vähäksi aikaa tarpeekseni 😉 Palataan Kööpenhaminan rientoihin vielä tulevalla viikolla. Se olis muuten vika lomaviikko. Jokaiselle päivälle on jotakin, joten ihan laakereillaan ei ehdi levätä!

SULOISTA SUNNUNTAITA,

PS. jos ette ole vielä osallistuneet tuohon lukijatutkimukseen, niin käykäähän kipin kapin osallistumassa täällä!