perjantai 19. tammikuun 2018

Pystyn hengittämään ja neljä muuta viikon kohokohtaa

MOIKKAMOI PERJANTAI

ja moikkamoi te iloiset perjantai-immeiset siellä ruudun toisella puolella 🙂 Ollaanhan siellä hymy huulilla perjantain kunniaksi? Toivottavasti! Näin iltapäivästä sitä on tullut pohdittua kulunutta viikkoa, joka jälleen tuntui olevan ihan älyttömän kiireinen. Vuodenvaihteen jälkeiset viikot ovat töissä kaikkine tilastoineen ja raportointeineen kyllä ihan mahottomia. Siihen vielä päälle muutama muuttuva tekijä, niin avot. Mutta ei voi kuin hymyillä. Tänä aamuna heräsin jo kukonlaulun aikaan kohti verikokeita. Sen jälkeen olen paahtanut keittiössä. Musiikin ja kahvin voimalla.

Pidin tuossa tietoista taukoa yhteistyöpostauksista ja nyt tuntui taas ihanalta tehdä ruokaa, suunnitella kattausta ja kuvata. Käsitellä kuvia ja kirjoittaa postausta. Onni on omistaa työ, josta nauttii ♥ Tai siis kaksi työtä, joista nauttii. Ollakin, että niiden yhteensovittaminen aikataulullisesti ei ole aina kovin helppoa. Tässä viikossa on kaikessa kiireisyydessään ollut paljon kivaa. Muutamia highlighteja tältä viikolta mainitakseni…

Muutama sisustusostos. En muista koska viimeksi olen käynyt sisustuskaupassa. Osaltaan tämä on johtunut materiaaliähkystäni. Alkuviikosta piipahdin ihanaa ystävää Johannaa katsomassa Moodfactorylla ja hei eihän sieltä tyhjin käsin pääse pois. Ostin tuollaisen sarvipään ja puisen seinäveistoksen. Ne etsivät vielä vähän paikkaansa, mutta tällä hetkellä sarvipää on ollut mustan vitriinin vieressä. Se seinä kaipaa vielä jotain. Lisäksi ostimme miehen valtakuntaan alakertuuksiin iiiison seinäkellon. Joka laitetaan viikonloppuna seinälle. Myös sarvipään kohtalo ja tuon puisen taulun kohtalo selviää viikonloppuna. Musta tuntuu, että kun saa yhden 10 tuntisen yön alle, niin jo alkaa sisustamisenkin lyyti kirjoittamaan. Viikonloppuna sanotaan myös hyvästit Katelle tuolla olohuoneessa ja annetaan tilaa perhoselle.

Paljon ulkoilua ja hiihtoon koukuttumista. Toistan itseäni, mutta sanon silti; rakastan tätä talvea. Lenkit koiran kanssa ovat ihan parhautta pakkasiltoina. Kuten myös hiihtolenkit. Se, ken väittää hiihdon olevan ihan junttilaji, niin tervetuloa kokeilemaan. Se on ihanaa eikä mitenkään menneen talven lumia. Hiihdon jälkeinen euforinen olotila on melkein yhtä ihana kuin runner’s high. Tosin tuo euforia ei itselläni ole tullut viime aikoina ihan heti hiihdon jälkeen. Se on tullut vasta sen jälkeen, kun olen selvinnyt rasituksen aiheuttamasta hapenpuutteesta. Ks. seuraava kohta.

Pystyn hengittämään. Tiedän, että on maailman typerintä mennä lääkäriin vasta pää kainalossa. Mutta parempi silloin kuin ei milloinkaan. Niin paljon kuin olen nauttinutkin säännöllisestä liikunnasta alkoi se viime lokakuussa hieman pelottamaan. Tai sen jälkitila. Erään juoksulenkin jälkeen kotiin tultuani, keuhkot alkoivat pihisemään niin, että ilmaa ei mennyt sisään eikä varsinkaan ulos. ”Kohtaus” meni ohi viidessä minuutissa. Sama toistui joka ikinen kerta liikuttuani. Paitsi silloin kuin olin syystä tai toisesta ottanut allergialääkkeen ko. päivänä. Erään hiihtolenkin jälkeen autoon istuttuani olo oli kamala. Tuntui, että en saa happea ollenkaan. Siinä lähti puffit kaulasta ja liki kiristävä kerrastopaitakin. Silmissä meinasi musteta. Ennen lääkäriin menemistä tiesin kyllä mistä on kyse; meillä oli äidillä astma ja siihen aikaan kun meillä oli kissoja lainasimme äidin astmapiippua veljen kanssa tämän tästä pihiseviin keuhkoihimme.

Viime keväänä aloin ihmetellä sitä, miksi aamulenkit koiran kanssa kuluvat yskiessä limaa ylös keuhkoista. Laitoin siitepölyn piikkiin. Pakkasten tultua tämä alkoi taas. Ja nyt silläkin on selitys. Lisäksi selityksen sai nasaaliääni. Allerginen nuha. Jonka hoitaminen ajoissa kuntoon olisi kuulemma voinut estää sen kehittymisen astmaksi. Koko aikuisikäni olen jonkin sortin nuhasta kärsinyt ja ihmetellyt kun flunssien yhteydessä keuhkot leikkaa kiinni. Hengitellyt tuolloin avaavia ja tulehdusta helpottavia. No mutta hei, nyt tehdään viikon sisään testejä jos jonkinmoisia ja mikä ihaninta, sain eilen Ventolinen, jota otin kaksi painallusta ennen hiihtolenkkiä. En muista että olisin kymmeneen vuoteen saanut hengitettyä yhtä syvään ilman pihinöitä. Hiihtolenkin jälkeen olo oli freesi eikä pihissyt lainkaan. ”Koirasta en luovu.” sanoin lääkärille. Ja mikä ihaninta, lääkäri sanoi, että ei tarvitse – meidän terapiakoira Toby ♥

Perheen kanssa hömpötys. Mulla on maailman paras perhe. Kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi meitä ja meidän huumoria. Arjessa parasta on ne illat, kun ollaan kaikki kotona ja möllötetään alakerran sohvalla telkkarin ääressä. Kattellaan huutokauppakeisarin uusintoja kolmatta kertaa ja kukaan ei jaksa vaihtaa kanavaa. Käydään saunassa ja jutellaan niitä näitä. Otetaan kunnon korttipelimatsit ja hihitellään sille, että lasten pitäisi olla jo nukkumassa seuraavaa koulupäivää varten. Perhebondausta parhaimmillaan. Yhtälailla ihanaa on se, että ollaan miehen kanssa symbioosissa, vaikka molemmat makaa omalla puolen sänkyä. Minä kuulokkeilla Maria Veitolan yökyläilyjä puhelimesta katsellen (onks se Miklu Forssell ollut aina noin hottis? ;D) ja toinen omia Netflix-sarjojaan kuluttaen. Fyysisesti vähän kaukana toisistamme, henkisesti kuitenkin aivan lähekkäin.

Miehenkäyttöopas. Jep, joka ikinen kerta teatterissa käydessämme päätetään, että pitäisi käydä useammin. FB muistutti tänään seitsemän vuoden takaisesta. Oltiin silloin juurikin tänään teatterissa. Ja tänään mennään teatteriin taas. Tässä välissä ollaan käyty teatterissa tasan kerran. Onko se usein vai ei? Pitäisi oikeasti käydä useimmin jatkossa. Varsinkin, kun lapset ovat sen ikäisiä, että pärjäävät mainiosti kaksin kotona. Ainakin päiväsaikaan. Tänään illaksi saadaan maailman parhain anoppi ja appiukko lasten kanssa. Sitä ennen syödään porukalla ja jutellaan kuulumiset. Tämän illan jälkeen toivottavasti maha on kipeenä nauramisesta. Toivottavasti osaan käyttää tuota miestänikin paremmin. Tai mitä lie kappaleen nimi, Miehenkäyttöopas, nyt tarkoittaakaan.

Tässä viikossa oli jälleen paljon hyvää! Mutta nyt valmistelemaan iltaruoka ja katsomaan vaatteet teatteriin valmiiksi. Muuten viikonlopulle ei ole taaskaan mitään suunnitelmia.
Muuta kuin sitä sisustamista. Josko saisin tämän työhuoneenkin kuvauskuntoon 🙂

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,


tiistai 16. tammikuun 2018

Viisi vinkkiä elämänlaadun parantamiseen

HEISSULIVEI VAAN

kuulkaas rakkaat blogini lukijat ja oikein hyvää tiistaita! Tiistaita, johon on mahtunut jos vaikka mitä. Työpäivää, nipistämistä töistä paria tuntia aikaisemmin, arviointikeskustelua, hullaantumista pitkästä aikaa sisustuskaupassa (InstaStoryssa maistiaisia 🙂 ja tavallisen ihanan tiistai-illan askareita. Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Itse allekirjoitan tuon väitteen aina lomalla, mutta kyllä pääsääntöisesti arkikin on ihmisen parasta aikaa. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Ihmismieli on siitä jännä, että vaikka elämässä on kuinka vaikeita aikoja, niin se kehittyy ja oppii. Tai ehkä juuri sen takia. Sitä ikäänkuin ehkä tiedostamattaankin kehittyy ihmisenä. Joskus nuo kehitysaskeleet vaativat tsemppaamista, mutta osa niistä tulee kuin itsestään. Vaikka viimeiset kolmisen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskaimmat, kiitos liian monien hautajaisten, niin on nuo kolme vuotta olleet myös elämäni opettavaisimmat. Kun elämän rajallisuus konkretisoituu ja sen kohtaa läheltä, niin olisihan se ihme, että elämä jatkuisi samaan malliin kuin aiemmin. Kokemukset, niin hyvässä kuin pahassakin, kasvattavat.

Viimeisten vuosien aikana olen huomannut itsessäni muutoksia. Sellaisia muutoksia, jotka oikeasti parantavat elämänlaatuani

Terveys ja terveelliset elämäntavat
Poissa on se naivistinen Maria, joka uskoi, että lääketiede parantaa. Note to self ja FYI: ei lääketiede aina paranna. Jos näin olisi niin maapallo olisi ylikansoittunut. Se omasta itsestään huolehtiminen on noussut prioriteettilistan kärkeen. Ollakin, että kyllähän niitä terveitä, monipuolisesti syöviä ja hyväkuntoisiakin ihmisiä sairastuu vakavasti. Tiedän pari tapausta, jossa huippukuntoinen ihminen ei enää palannut hiihtolenkiltään. Mutta silti, jos sitä joskus sairastuu (toivottavasti ei), niin eipähän tarvitse ainakaan jossitella, että olisko pitänyt pitää itsestään parempaa huolta.Tällä en tee palvelusta vaan itselleni, vaan myös noille läheisilleni. Haluan, että miehelläni on rakastava vaimo hamaan tappiin asti ja haluan, että lapseni saavat nauttia äitinsä läsnäolosta ainakin satavuotiaaksi. Ok, 99-vuotiaaksikin riittäisi ♥

Turhasta valittamisen lopettaminen
Oletteko huomanneet, kuinka paljon ihmiset kuluttavat aikaa valittamiseen? Välillä kiinnitän asiaan niin paljon huomiota, että se oikein ärsyttää. Jos on valittamisen aihetta, niin tottakai kuuluukin valittaa, mutta silloin kun valittamisen aiheena on esimerkiksi huono hiuspäivä tai vyötäröltä puristavat farkut, niin en ymmärrä. Pieniä seikkoja, joista sitä paitsi tuolle jälkimmäiselle olisi ehkä mahdollista tehdä jotain. Pahan hiuspäivän sattuessa voisi olla onnellinen, että on edes ne hiukset päässä. Kaikilla kun ei näin ole. Pyrin olemaan valittamatta, mutta toki välillä siihen sorrun. Miehen kanssa välillä nauretaankin, jos jompi kumpi sanoo pari asiaa putkeen negatiivissävytteisesti, että olikohan sitten tässä hetkessä kuitenkin myös jotain positiivista. Kyllä vaakakuppiin yleensä saa paljon enemmän painoa positiivisella lastilla kuin niillä negatiivisilla jutuilla. Ja hei yks juttu, jos ei ainakaan valitettaisi niistä asioista, joille emme mitään mahda. Kuten eilinen Siperiankaltainen keli hiihtolenkillä 😀

Kehuminen ja positiivisen palautteen antaminen
Miksi et kehuisi? Miksi positiivisen palautteen antaminen on niin hankalaa? Muistan ennen joulua vastanneeni töissä yhteen puhelinsoittoon, jossa naishenkilö soitti antaakseen positiivista palautetta eräästä tuotteesta. Puhelun alun ajan mietin, että koskakohan tulee se ”mutta” -alkuinen lause. Mutta ei tullut. Hän sanoi itsekin, että halusi vain antaa positiivista palautetta. Meinasin melkein alkaa itkemään ilosta. Lapsia kehumme päivittäin ja paljon. Itse olen elänyt jotenkin sen sävytteisen lapsuuden, että ei nyt tohdi kehua lapsia liikaa, ettei nouse hattuun. Mieluummin ojennettiin kuin kehuttiin. Sanokoot lastenkasvatusopukset mitä sanovat, mutta meillä kehutaan. Yritän muistaa antaa positiivista palautetta myös kodin ulkopuolella aina kun siihen on mahdollisuus.

Lähimmäisten arvostus
Niin, miksi tuhlata aikaa turhaan nahisteluun tai riitelemiseen, sen sijaan, että nauttisi niiden läheisten seurasta. Se fakta, että kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu on osoittanut karun konkreettisella tavalla, että ihan varmasti lupaan pitää kynsin hampain kiinni näistä lähimmäisistä, joita minulle on siunattu. Olen nähnyt ihan lähisukulaisten olevan mykkäkoulussa toisilleen. Aina olen miettinyt, että miksi. Nyt vielä enemmän, että miksi ihmeessä. Miksi tuhlata vuosia puhumattomana, kun voisi senkin ajan nauttia siitä, että sinulla on perhettä. Voin olla tämän liian kiltin luonteeni takia jäävi näin toteamaan, mutta ei minun pieneen päähäni mahdu, mikä olisi niin suuri asia, että siitä kannattaisi herneet moneksi vuodeksi vetää nenukkaan. Eikö tuollainen maksimissaan viiden minuutin mykkäkoulu riitä. Mä en katsokaas itse kykenisi pidempään 😉 Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän…senpä takia, muistakaa rutistella toisianne ja arvostaa sitä, että teillä on niitä rakkaita siinä lähellä.

Sitten kun -elämästä luopuminen
Jep, reissataan sitten eläkkeellä. Sitten kun ollaan eläkkeellä meillä varmaan on aikaa mökkeillä. Tai ulkoilla. Käydä teatterissa. Urheilla. Kasvattaa peruskuntoa, että voidaan golfata ympäri maailmaa. Seurasin tuossa muutaman vuoden sivusta, kuinka eläkeikä ei ole aina sitä auvoista parisuhdeaikaa. Kun toinen sairastuu ja on armoillasi se vie myös osaltaan sinun ”sitten kun” -elämästä sen hohdon. Ei ole ”sitten kun” -asioita. Sitten kun vielä menetät sen toisen ja sairastut itsekin vakavasti. Senpä takia olen niin äärettömän onnellinen, että nuo rakkaat vanhempani, jotka eivät eläkepäivistä kaksin päässeetkään nauttimaan, elivät hetkessä ennen eläkepäiviä. Jos on mahdollisuus, niin miksei lentäisi Shanghaihin ja tulisi kolmen viikon matkan sieltä Mongolian ja Venäjän läpi Suomeen junalla. Yöpyisi teltassa jossain huitsin nevadassa ja nauttisi hyvässä seurassa elämästä.

Kävisi Venäjän Lapissa kalastamassa. Ajaisi harrikalla Kangasalan harjulla leppoisassa kesäillassa. Ihastelisi Trevin lähdettä Roomassa. Vaikka molemmat vanhempani pihejä olivatkin, niin lopulta antoivat periksi ja nauttivat kovan työnsä tuloksista. Työn ohella tosin. Se, jos mikä lämmittää mieltä. Mitään ei jäänyt tekemättä. Paitsi elämättä se eläkeikä kiikkustuoleissa vierekkäin kiikkuen. Senpä takia minusta on viimeisten vuosien aikana tullut vielä impulsiivisempi kuin aiemmin, mikäli mahdollista. Aina olen ollut nopea liikkeissäni, mutta tätä nykyä olen salamaakin nopeampi 🙂 Jos rahapussin nyörit antavat myöden ja lomapäiviä on plakkarissa, niin voin viiden minuutin harkinnan jälkeen tilata lennot. Uskallan väittää, että osaan nauttia elämästä just tässä ja nyt. Nauttia aamulenkeistä räntäsateessa ja hiihtolenkeistä pakkasessa, kun tuuli vihmoo poskia. Uskon, että tämä on suuri lahja ja osaan olla siitä äärettömän kiitollinen.

Olen miettinyt pääni puhki, että mikä on noiden surullisten tapahtumien tarkoitus. Mikä tarkoitus on sillä, että perheemme on joutunut kokemaan niin suunnatonta surua pienen ajan sisään. Enkä ole keksinyt mitään muuta tarkoitusta kuin sen, että nuo tapahtumat ovat olleet karu herätys meille. Pysäyttäneet kiireen keskellä ja laittaneet miettimään elämänarvot uusiksi. Kenellekään teistä en soisi vastaavia tapahtumia kuin minulle on tapahtunut muutamien vuosien sisään. Mutta jokaiselle soisin sen taidon elää hetkessä, taidon arvostaa läheisiään, taidon kehua hymyn kera. Taidon olla valittamatta niistä vähäpätöisistä jutuista ja taidon pitää huolta itsestään. Kun osaa näitä kaikkia edes himpun verran, niin ihan varmasti elämänlaatu paranee. Hyvä ruokkii hyvää ja tähän haluan uskoa ♥

ELÄMÄNMAKUISTA TIISTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


lauantai 13. tammikuun 2018

Oman elämänsä Kate Moss

MOIKKAMOI IHANAT!

Ja hei tiedättekö, että olin suunnitellut tälle päivälle tietokonevapaan päivän, mutta silloin kun kutsu käy, niin sitä on noudatettava. Nimittäin kirjoittamisen kutsu. Ollaan juteltu teidän kanssa aiemminkin siitä omassa kropassa viihtymisestä. Siitä, että pystyisi olemaan niin teflonista, että vaikka kuka huomauttaisi jotain sun ulkomuodosta, niin sä et välittäis. Koska tiedät paremmin. Tiedät olevasi sinut ja viihtyvän just sellaisena kuin olet. Ollaan juteltu myös siitä, että millaisen esimerkin annamme lapsillemme. Kuinka osaamme näyttää sen heille, että on aivan ok olla sinut itsesi kanssa, vaikka on röllykkää vatsan seudulla ja vaikka tissit olisivat ajan saatossa vähän ottaneet suuntaa kohti napaa.

Jotenkin tämä on itselleni erittäin tärkeää saada tuossa orastavassa teini-iässä oleville tyttölapsille perille sen, että sä olet just hyvä niin. Sun ei tarvitse isontaa ylähuulta kuviin, sillä Luoja on suonut meille tällaiset huulet ja that’s it. En muista olenko teille kertonut, mutta itse kotona näin äidin, joka vahti jokaista suupalaa mun ollessani tuon ikäinen kuin meidän tytöt nyt. Näin, että tomaatilla ja raejuustopurkilla päivässä pysyi hoikkana ja pienenä. Mutta näin myös sen, että ei se ollut elämistä ihan täysillä. Koska äiti oli sairastunut alle parikymppisenä tautiin, josta ei ehkä ollut koko loppuelämänä paluuta. Maannut sairaalassa ja taistellut elämästään. Elämästä, jossa omasta mielestään oli aivan liian iso. Muiden mielestä vain varjo entisestään.

Anoreksian on vissiin jonkun tutkimuksen mukaan väitetty kulkevan geeneissä. Itse olin hyvin kriittinen sen suhteen mitä söin vielä tuossa 17-18-vuotiaana. Vaihto-oppilasvuoteen lähti tyttö, joka oli viimeisen pari kuukautta vetänyt pari juoksulenkkiä päivään ja elättänyt itsensä tonnikalasalaatilla ja rahkalla. Vain, koska ajatteli, että uudet ulkomaiset ystävät hyväksyisivät hänet paremmin 46 kiloisena sen 55 kiloisen sijaan. Näin jälkikäteen ajateltuna käy vähän sääliksi tuota tyttöä ja surettaakin hieman. Sen takia haluaisin saada jostain sen taikasauvan, jolla saada omille tytöille niin suuri itsetunto ja niin suuri rakkaus itseään kohtaan, etteivät he sortuisi moiseen. Rakkaus omaa itseään kohtaan terveellä tavalla.

En muista kumpi tytöistä se oli tässä menneellä viikolla, joka huudahti ”Mutta äiti, sähän oot sokerittomalla ja laihiksella!”, kun raakasuklaapalaa jääkaapista hamusin. Silloin oli pakko oikaista. Äiti ei ole laihiksella. Eikä tule olemaan, toivottavasti ainakaan. Se, miltä nämä tipattomat, sokerittomat ja kaikettomat kuulostaa lasten korviin on saanut itseni miettimään, että miten perustelen fiksusti sen, että olen nyt tipattomalla ja sokerittomalla. Riittääkö se, että kerron kuinka huisin hyvä olla mun on just näin. Että tämä ei ole kituuttamista vaan päin vastoin. Tämä on itsestään huolehtimista. Äidin ryhtiliikkeen ansiosta, meillä on onneksi koko perhe korjannut hieman ruokailutottumuksiaan. Nutellapaahtoleipien sijaan lapsillekin onneksi maistuu aamupalaksi terveellinen pannukakku ja virkistävä smoothie.

Tänään kaupungilla pyörähtäessämme etsimme esikoiselle elämänsä ekaa peitepuikkoa. Kysyin, että mitä varten, sillä hänellä ei ole näpyn näppyä tai omaan silmääni mitään peitettävää. Tummiin silmänalusiin kuulemma. Kerroin, että hänellä ei ole tummia silmänalusia. ”Niin mutta kaikki mun luokkakaveritkin peittää tummat silmänaluset!” Ostimme concealer-kitin. Vain koska kaikilla muillakin sellainen on. Jätin asian sikseen, mutta jälleen kerran pohdin että ei helkkari – meillä taitaa olla vielä paljon työn sarkaa. Työn sarkaa sen opettamisessa, että elämässä on onnellisin silloin kuin on riippumaton siitä, mitä muut susta ajattelee. Silloin kun sun ei tarvitse tehdä jotain vain, koska muutkin niin tekee. Silloin kun sä tunnet olevasi oman elämäsi Kate Moss – oman elämäsi huippumalli ♥

LUPSAKKAA LAUANTAITA,
OLKAA ARMOLLISIA ITSELLENNE ♥

 


torstai 11. tammikuun 2018

Olohuoneen muutos

MOIKKAMOI IHANAISET!

On se vaan huikea tuo talven valo; energiaa on kuin pienessä kylässä. Tosin annan krediittiä osaltaan myös ruokavaliolle, joka on nyt balanssissa liikunnan kanssa. Kotitoimistopäivää numero neljä vietellään ja se ei ole suinkaan sujunut pelkkien töiden merkeissä, kuten InstaStoriesissa seuraavat ovat ehkä todenneetkin 😉 Törmäsin tässä vähän aika sitten postaukseeni, jonka olin tehnyt viime heinäkuussa. Sinä iltana, kun olimme muuttaneet tänne lapsuudenkotiini. Sohvat meillä kiepsautettiin vastakkain tämän tästä vanhassa kodissa ja sillainhan ne täällä uudessa kodissakin aluksi olivat. Kunnes ruokapöytä olkkarissa ja sohvat vastakkain kombo ei enää toiminut. Nyt tuli taas se ”sohvat vastakkain” -vaihe. Se tulee aina silloin tällöin. Yleensä näin tammi-helmikuulla.

Ja hei, omaan silmääni ei näytä lainkaan hassummalta. Itse asiassa, tuosta isosta olohuoneesta tuli jotenkin hallittavampi. Kotoisampikin. Muuton yhteydessä laitettiin esikoisen kanssa kynttilänjalat sun muut tuohon vitriinikaappiin sen kummemmin niitä asettelematta. Sikinsokin. Se on ärsyttänyt tähän päivään asti. Miettikää, näin kauan aikaa kului, mutta nyt on kaappi kondiksessa! Noin 2/3 kaapin sisällöstä jouti säilöön muualle ja veikkaanpa, että niistäkin reilusti yli puolet päätyy huhtikuussa Mansen blogikirppikselle, jonne vihdosta viimein aikatauluni puolesta pääsen. Pitää alkaa nyt jo etsimään myytävää, jotta saa pöydän täyteen! 😀

Kate Mossin alta kuoriutuu perhosjuliste tässä lähiaikoina esiin. Se jotenkin sopii tuohon lähestyvään kevääseen paremmin kuin pelleilevä supermalli 😉 Vasta kuvista huomasin, että meillähän muuten sekoitetaan häpeilemättä kultaa ja hopeaa keskenään. Ei tietoakaan mistään sisustustrendien lainalaisuuksista. Sillain sisustetaan, kuin mikä omaan silmään parhaimmalta näyttää. Niin, että oma koti tuntuu kodilta eikä miltään mainoskatalogin aukeamalta, eiks niin?

Jos muuten ihmettelette, että miksi meillä on peittoja ja taljoja sohvilla, niin vastaus on eräs valkoinen ja pörröinen. Hmph sekä eräs syyskeli sateineen päivineen. Kaksi erästä ”ei löytynyt pyyhettä eteisestä” koiranulkoiluttajaa. No mutta, meillähän ostettiin taannoin alennuksessa olleet harmaat sohvanpäälliset, joten ehkä tässä energiapuuskassa saa sellaisetkin vaihdettua!

Nyt energiapuuskaa hyväksikäyttäen naputtelemaan muutamaan työtyösähköpostiin. Hei olettekos muuten huomanneet, että tuon sivupalkin yhteystietokohdassani on blogisähköpostiosoite muuttunut? Se vanha .com -loppuinen sähköpostini ei enää toimi eikä siihen sähköpostiin kirjoitetut mailit tule perille. Joten käyttäkäähän tuota -fi -loppuista sähköpostiosoitetta! 🙂 Energiapuuska toivottavasti jatkuu vielä iltaan asti, sillä aikomuksena on vastata eilisiin blogipostauskommentteihin, siivota pari kylppäriä (mistä niitä purnukoita ja purkkeja oikein tulee?) ja käydä pitkästä aikaa juoksulenkillä!

ENERGISIN TORSTAITERKUIN,

PS. EDIT: nyt saatiin kääntö onnistumaan tuosta .com loppuisesta sähköpostistani tuohon .fi -loppuiseen, mutta vanhat mailit ei käänny.
Joten jos odottelette vastausta, niin laittakaahan uudelleen viestiä tulemaan 🙂


keskiviikko 10. tammikuun 2018

Aika löysätä nutturaa

HEIPPA IHANAT!

Eilen illalla palasin ajassa taaksepäin, vanhan yläasteeni liikuntasalin tuoksun myötä. Ulkoisestikaan paikka ei ollut juuri muuttunut. Mitä nyt ehkä saanut uuden maalikerroksen pintaansa. Siinä penkkirivistössä muiden tulevien seiskaluokkalaisten vanhempien kanssa istuessani se jysähti jälleen päin kasvoja; elämä kiitää eteenpäin pikakelauksella. Tai ainakin siltä se tuntuu. Sillä eihän siitä ole kuin muutama hassu vuosi, kun itse aloitin seiskaluokan tuossa samassa koulutalossa. Ja nyt tuo meidän esikoinen, jota on oikeasti pitänyt vielä ihan lapsena, on syksyllä saman edessä. Mietin, että kuinka paljon tuon seiskaluokan aloittamisen jälkeen on tapahtunut. Vaikka tuntuu, että se oli ihan justiinsa.

Kuinka jännää oli aloittaa koulu isossa rakennuksessa sen pienen puukoulun jälkeen, johon olin tottunut. Yhtäkkiä samanikäisiä oli monta rinnakkaista luokkaa. Sen yhden tutun ja turvallisen luokan sijaan. Kuinka jännää oli, että joka tunnille vaihtui luokka ja opettaja. Piti olla kartalla minne mennä seuraavaksi ja mitkä kirjat repusta esiin ottaa. Tietyllä tapaa tuntui, että ehkä se ison harppaus kohti aikuisuutta tuli otettua tuossa vaiheessa elämää. Yhtäkkiä sitä oli ainakin olevinaan niin isoa. Yhtäkkiä sitä alkoi itsenäistymään ja yhtäkkiä huomasi, että napanuora vanhempiin oli venynyt maksimimittaansa. Väistämättä mietin eilen, että käykö meillekin esikoisen kanssa noin? Meneekö hänen elämänsä rytinällä eteenpäin siinä, missä me vanhemmat junnaamme omassa ihanassa keski-iän kuplassamme ja taivastelemme ajan kulumista. Mietimme, mihin se meidän pikkutyttö katosi astuessaan kohti naisen kenkiä.

Koko eilisen illan pelkäsin, että esikoinen kysyy mieleenpainuvimpia asioita koulutaipaleestani tuossa koulurakennuksessa. Muistoja yläkoulun ja lukion ajoilta. Sillä enhän mä olisi voinut valehdella. Olisin kertonut mieleenpainuvimpana asiana sen, kun jouduin rehtorin puhutteluun. Minä, kiltti ja kunnollinen tyttö. Tämä tosin oli vasta lukion ekalla, mutta samassa rakennuksessa. Bestikseni Anu oli silloin kymppiluokalla ja hänen piti olla työharjoittelussa perjantaisin. Sen sijaan istuimme Sokoksen neljännen kerroksen kahviossa viettämässä perjantaipäivää tai sitten Keskustorin Mäkkärissä Big Macilla. Poissaolotunteja taisi muistaakseni olla 150, kun rehtorin puhutteluun keväällä jouduin. Olisin kertonut hänelle myös niistä muutamasta mieleeni jääneestä ruokavälkästä, kun karattiin Kristan (RIP ♥) ja Teemun kanssa läheiseen pubiin. Minä alaikäisenä tosin tilasin vain kokista.ID

Tai niistä ruokavälkistä, kun syömisen sijaan karattiin läheiselle huoltoasemalle kahville. Niin, että sain passiivisesta tupakoinnista varmasti tarpeekseni koko elämän ajalle. Olisin kertonut senkin, että väärensin äidin nimikirjoituksen erääseen kemian kokeeseen, josta pamahti 4+. Olisin kertonut myös sen, että nukahdin maanantaina olleisiin Saksan yo-kirjoituksiin, koska olin niin väsynyt viikonlopun bilettämisen takia. Äiti ja iskä olivat viikon ulkomaanreissulla ja meillä oli ollut viikonloppuna kotibileet. Koko sunnuntai oli mennyt kodin siivoamisessa eikä kirjoituksiin lukemisesta tullut mitään.

Olisin kertonut tiiviistä kaveriporukastamme ja siitä, kuinka koulun jälkeen kotimatkalla autossa pauhasi Lenny Kravitzin Are you gonna go my way. Repeatilla. Olisin kertonut myös sen, että  olen vahvasti sitä mieltä, että koulumenestystä tärkeämpiä ovat sosiaaliset suhteet ja elämänkoulu. Se, että elää nuoruutensa täysillä. Opiskelun ohella. Olisin painottanut myös sitä, että vankkumaton pohja jatko-opintoja ajatellen tulee handlata yläkoulussa kuntoon. Sen, että erehdysten kautta oppii. Välillä pitää antaa mahdollisuus myös virheille. Olisin kertonut sen, että vaikka äitikin välillä vähän hölmöili ja lintsasi, niin silti olen saavuttanut elämässä sen, minkä olen halunnut. Tehnyt töitä koulumenestyksen eteen silloin, kun sitä on tarvittu. Päässyt tähän elämänvaiheeseen näiden ihmisten ympäröimänä.

Olisin päättänyt sanani siihen, että se ei ole kympin keskiarvo yläkoulussa tai laudaturina tulleet yo-aineet, jotka merkitsevät elämässä eniten. Ne eivät ole niitä tärkeimpiä mittareita, joilla sinua tullaan mittaamaan. Ainakaan kotona. Tärkeimpänä mittarina toimii se, että kuinka onnellinen olet. Se, miten kohtelet muita ja kuinka kultainen sydämesi on. Kaikki muut koulumenestyksineen sun muineen on vain plussaa.

On kuulkaas aika löysätä hieman nutturaa. Tähän asti olen pitänyt itseäni aika tiukkisäitinä, mutta nyt kun päädyin muistelemaan omia yläaste- ja lukioaikojani, niin mikäli tuo ensimmäinen nuppusemme kulkee samoja polkuja kuin äitinsä, niin pitkää pinnaa vaaditaan 🙂 Näin jälkikäteen en voi muuta kuin olla sangen kiitollinen omille vanhemmilleni, jotka jämäkästi mutta lempeästi ohjasivat takaisin oikeille poluille, kun harha-askeleita otin. Luottivat, tukivat, antoivat anteeksi ja ymmärsivät ♥

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,