HEISSULIVEI IHANAISET

ja hei, ihanaa perjantai-iltapäivää! Ajattelin, että tällä kertaa en päivittele, että mihin tämä viikko taas katosi, mutta taidan ainakin pienessä mielessäni näin vähän tehdä, jos sen sallitte 🙂 Aina silloin tällöin saan kyselyjä siitä, että kuinka pystyn yhdistämään kaksi työtä, perheen ja arjen pyörittämisen. Suorasukaista vastausta mulle ei ole antaa, mutta voin yrittää selittää asian niin, että siitä jotain tolkkua voisi saada. Kaiken lähtökohtanahan pidän sitä, että elämästä pitää nauttia. Jollekin, joka on kokenut loppuun palamisen voi olla punainen vaate, kun sanon, että työstä pitää nauttia. Elämä on mielestäni aivan liian lyhyt siihen, että joka aamu herätyskellon soidessa sitä ajattelee, että ”ei taas, en jaksa”. Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että elää seuraavan vuosiloman voimin. Sen ajatuksen turvin, että kohta saa hengähtää hetken.

Uskon, että suurin syy siihen, että pystyn tasapainoilemaan kahden eri työn ja ruuhkavuosien välillä on se, että pidän itsestäni huolta. Ilman liikuntaa en jaksaisi. Sen olen todennut niin monen monta kertaa aiemmin. Toki kaikkea kohtuudella. Senkin olen kokenut gradua tehdessäni, kuinka ihminen voi ajaa itsensä piippuun liiallisen liikunnan ja työmäärän yhdistelmästä. Kroppa ei jaksanut päivittäisiä spinningejä, yöllisiä rientoja ja aamuyöllisiä gradun kirjoittamisia. Tänä päivänä henkireikä itselleni on säännöllinen ja kohtuullinen liikunta sekä muutenkin terveelliset elintavat. Se, että saa nukkua täydet yöunet. Satunnaiset lasilliset viiniä, suklaanpala silloin tällöin ja ajatusmalli siitä, että kukaan muu ei ole vastuussa mun hyvinvoinnista kuin minä itse.

Tiedän monia ihmisiä, jotka tuskailevat päivästä toiseen jonkun asian kanssa. Helppoa olisi sanoa, että vaihda työpaikkaa tai tee muutos elämääsi niin, ettei tarvitse tuskailla. Mutta kun se muutos on lähdettävä itsestä. Kerroinkin, että aloitin raskauksien jälkeen säännöllisen liikunnan silloin, kun mies teki reissutyötä ja kotona oli kaksi korvatulehduskierteen kourissa kiukuttelevaa uhmaikäistä. Tajusin, että en voi olla koko ajan se väsynyt kotiäiti, joka painaa puolta viikkoa töitä maalitehtaassa ja toisen puolen viikosta viettää tummien silmien alusten kanssa muskarissa ja seurakunnan kerhoissa. Syö miten sattuu ja laskee liikunnaksi roskien viemisen. Silloin kelasin elämääni taaksepäin ja mietin, että mitkä olivat niitä elämänvaiheita, kun tunsin jaksavani arjessa hyvin. Juoksuharrastuksen aloittaminen tuolloin on ollut yksi elämäni parhaimmista teoista. Ei vaan itselleni, vaan koko perheelle. Kun äiti jaksaa hyvin, niin koko perhe voi hyvin.

Tällä hetkellä teen kolmea päivää viikossa töitä perheyrityksessämme. Fyysisesti siis, muutenhan tuon perheyrityksen suhteen tulee kyllä tehtyä töitä joka päivä. Silti se on tällä hetkellä rahallisesti ja ajassa mitattuna sivutyöni. Päätyöni on edelleen tämä blogini. Molemmat rakkaat työni ovat sellaisia, jotka kulkevat mukana päivästä toiseen. Sellaisia, joissa ei hanskat tipu tiskiin klo 16, vaan hommia painetaan silloin kun niitä on. Toki molempien suhteen kalenteri täyttyy välillä siihen malliin, että vähän hirvittääkin, mutta niinä hirvityksen hetkinä pyrin ajattelemaan asian niin, että kuinka kiitollinen saan olla, että mulla on nämä kaksi työtä. Työtä, joissa kuitenkin on se oma vapautensa. Riskinsä myös, mutta ehkä se yrittäjyys on tuolla geeneissä niin vahvasti, että edes riskinotto ei pelota. 

Ikinä aiemmin en ole käyttänyt kalenteria. Olen muistanut kaikki menot, palaverit ja dedikset ulkoa. Vuosi takaperin yritin hieman järkeistää tätä toimintaa ja printtasin blogitöitä varten erillisen kalenterin. Sellaisen, jossa on kuukausi kerrallaan esillä ja johon laitan kaupalliset yhteistyöt, ideat, valokuvauspäivät ja kirjoituspäivät. Joskus tuohon luonnostelin joitain postausaiheitakin suunnitelmallisesti, mutta sitten tajusin, että se ei ole mun tyylini kirjoittaa. Koska elän itse niin vahvasti hetkessä, niin sitä tekee myös blogini. Koska miellän tämän blogini eräänlaiseksi katsaukseksi mun elämään.

Niinä päivinä, kun olen maalitehtaassa töissä saatan ruoka- tai kahvitauolla luonnostella postauksia. Viime aikoina tosin on ollut töissä niin kiire, että olen suosiolla ottanut tauot taukoina. Tämä tarkoittaa sitä, että iltaisin teen noina päivinä blogityöt. Sillä erittäin harvoin olen luonnostellut mitään valmiiksi; ellei kyse ole sovitusta postauksesta. Joku joskus on ihmetellyt tätä töistä kotiin töihin -ideologiaani, mutta itse en näe siinä mitään outoa. Monet ihmiset tekevät tänä päivänä kahta työtä. Ja veikkaan, että meille ketkä tekevät, se ei tunnu lainkaan huonolta valinnalta. Toki maalaisjärkeä ja asioiden priorisointia vaaditaan, jotta saa kaksi työtä hoidettua kunnialla. Itse ainakin omaan korkean työmoraalin ja kunnioitan molempia työyhteisöjäni niin paljon, että ei ole varaa tehdä sutta ja sekundaa. Kunnioitan  myös perhettäni ja sitä, että lapset ovat vain kerran pieniä sen verran, että osaan tarvittaessa ilta-aikaan ja viikonloppuisin pitää tietokoneen kiinni.

Ehkä se on osaltaan myös se oivallus, että ei tässä elämässä pärjää ilman työntekoa, mikä tekee työn mielekkäämmäksi. Ja sitä myötä elämän mielekkäämmäksi. Niin kuin missä tahansa asiassa; oma ajatusmalli ratkaisee. Ei voi tuudittautua siihen, että tänään napsahtaa 90 miljoonaa eurojackpotissa 😉 Joten parempi oppia nauttimaan siitä, mikä on seurana vielä monta monituista vuotta, eikö?

Voi vitsit, viikonlopulle on kuulkaa luvassa vähän Cheekin elokuvaa ja sitten vohveli-avantotreffejä. Hui! Hui siis lähinnä tuolle viimeiselle, sillä en miellä itseäni avantouimariksi kovin helpolla. Seura tulee kyllä olemaan taas niin priimaa, että enköhän mä sinne järveen uskaltaudu. Sen jälkeinen olotila kun on niin euforinen! Luvassa myös ehkä hiihtolenkkiä sekä hyvää ruokaa. Mulla on vähän ikävä fredagsmys-postauksia ja koska tänään ei sellaiseen ole aikaa, niin ehkä huomenna luvassa sitten lauantaimyyssitunnelmia 🙂

PERJANTAITERKKUSIN,