MORO MORO!
Hei mun on pakko nostaa hattua teille vauvojen ja pienten lasten äidit. Olinkin jo unohtanut, millaista on valvoa yö. Tieto siitä, että tässä meidän viime yön tapauksessa näitä öitä ei ole montaa helpottaa, mutta muistan silloin koliikkiöiden aikaan miettiväni, että ei elämä voi olla näin sumussa kulkemista päivästä toiseen. Tänään on ensimmäinen sumupäivä pitkästä aikaa. Toivottavasti myös viimeinen.
Päädyttiin lopulta kastroimaan rakas hauvavauvamme. Pitkään sitä pohdimme ja luin netistä kaikki mahdolliset artikkelit puolesta ja vastaan. Huomasin muuten, että niin kuin kaikissa asioissa, niin myös tässä on kaksi ääripäätä. Joko tai. Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa päättää oman koiransa kohdalla, mikä on sille parasta. Konsultoin kolmea eri eläinlääkäriä ja jokainen oli sitä mieltä, että ehdottomasti ja tällä iällä (11 kk). Mikäli ei ole tarkoitus käydä näyttelyissä tai käyttää koiraa pentuihin, niin ihan jo koiran oman terveydenkin kannalta näin oli kuulemma viisainta tehdä. Viime aikojen kivuliaat pisuvaivat olivat piste iin päälle. Koiran hyvinvointi ja elämänlaatu edellä mennään, mutta miksi silti tunsin hieman syyllisyyttä siitä, että päädyimme kastraatioon. Alitajunnassa se punainen piru sanoo, että hähhää, ette sitten pärjänneet uroskoiralle.
Kysehän ei todellakaan ole siitä vaan siitä, että toisen elämä on ollut viimeisen parin kuukauden ajan aivan todella stressaavaa. Ihan jo näin sivusta katsottunakin. Sisälle merkkailut ja yksi pilalle mennyt sohva on pientä verrattuna siihen, että toinen ei rauhoittunut edes yöllä kunnolla unille, kun piti jatkuvasti olla aistit höröllä tyttökoirien perään. Aloitti aamunsa ulvomalla tuulikaapissa ja lopetti päivänsä ulvomalla takapihan oven edessä. Päikkärit olivat pätkittäisiä ja Toby tuntui olevan koko ajan jotenkin stressaantuneen ja hermostuneen oloinen.
Lenkit sujuivat parin kuukauden aikana niin, että korvat olivat kadonneet. Eteenpäin puskettiin nenä maassa. Litkittiin ja latkittiin maasta tyttökoirien eritteitä. Yök. Yöllä lutkutettiin jotain. En edes lähde arvailemaan mitä 😀 Tyttöjen sänkyihin jos pääsi, niin merkkasi sinne reviirinsä. Lopulta alkoi myös vähän pomottamaan tyttöjä ja ärähtelemään helposti. Meidän murtsikkaikäinen. Moneen kertaan kyselin lääkäreiltä, että voisiko tämä olla vain murrosikäisen keväthuuruja. Toisaalta kuulemma voi olla, mutta mitä aiemmin nuo tavat kitketään pois, niin sitä parempi.
Eilen aamulla tippa linssissä pidin sylissäni koiraa, joka alkoi vajota unten maille. Silloinkin vielä mietin hieman, että teemmekö oikein. Iltapäivästä saimme soiton tulla hakemaan potilas kotiin. Torkkuikin koko eilisen päivän ja illan. Viime yönä potilaan kanssa valvoessani sydäntä riipi. Toinen taisi olla krapuloissaan tai sitten kastraatiossa käytetyistä opiaateista sekaisin, mutta vimmatusti yritti kertoa jotain. Samalla sitä kamalaa satelliittihärpäkettä (kauluri) päästään pois repien. Vihdosta viimein joskus puoli kuuden maissa aamulla pikkuinen nukahti. Sen jälkeen, kun siirryin takkahuoneen sohvalta lattialle makaamaan. Nukkui tunnin. Arvatkaas nukuinko itse? No en tietenkään. Pieni dejavu vauvavuosien jäljiltä.
Tänä aamuna käytiin ulkona ja huolestuin, kun vieläkään ei tehnyt tarpeitaan. Soittelin eläinlääkäriin ja sovittiin, että mikäli pissaa ei ala tulla kymmeneen mennessä, niin sitten näytille. Vietiin karvaisen kuljetusapulaisen kanssa tytöt kouluun ja päätin, että yritetään vielä kerran. Käytiin tuo tuttu lenkki ja niin vain jalka nousi tutun puskan edessä. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen voin todeta, että meidän koira osaa pissata! Tähän asti kun pisut ovat olleet sellaisia sekunnin sadasosan kestäviä tipottaisia merkkauksia. Miten sitä voikaan ihminen tulla iloiseksi niin pienestä 🙂 Ehkä ne Tobyn pissavaivatkin ovat johtuneet siitä, että ei ole malttanut lorotella kunnolla.
Muutenkin meillä tuntuu olevan jo aivan uusi koira. Tai se sama vanha vilkas nappisilmä, mutta muutamalla uudella uottuvuudella. Läsnäoleva koira, joka kuuntelee. Näillä parilla lenkillä, mitä ollaan tänään heitetty ei hötkyile, ei kisko, haistelee kyllä, mutta jatkaa matkaansa. Osaa taas käskyjä, kuten ”paikka”, ”tänne” ja ”ei”. Ja en tiedä johtuuko tuosta leikkauksesta vai mistä, mutta toinen on kyllä vielä entistäkin lutusempi. Huomionkipeä sylivauva, jolta kuitenkin löytyy luonnetta. Ei ulise, ei ulvo. Voiko se leikkaus vaikuttaa näin nopeasti?
Aamuyön väsyneinä tunteina eksyin googleen. Onneksi, sillä nyt meillä on sen hirmuisen muovisen satelliittihärpäkkeen tilalle puhallettava kauluri. Pehmeä kuin mikä ja menee tyynystä. Tuossa se nyt pötköttelee tyynynsä päällä eteisen lattialla. Peitto päällä, ettei palele. Nukkukoon rauhassa. Aamulla nimittäin oli jo sen verran virtaa, että piti vähän toppuutella. Olisi hyppinyt sohville ja leikkinyt vaikka kuinka.
”Se on vaan koira” -sanonta ei kyllä pidä meillä paikkaansa. Toki koira tietää paikkansa arvoasteikolla, mutta ei se poissulje sitä etteikö sitä kohdeltaisi kuin perheenjäsentä. Nyt vielä toinen kuppi kahvia ja toinen pari leipiä. Mikäli pullahammasta kolottaa, niin suosittelen Ruis & Unikonsiemen -paahtoleipää paahdettuna ja sen päälle Kaneli & Kardemumma -tuorejuustoa. Taivaallista ♥
ILOISIN TIISTAITERKKUSIN,
PS. kiitos ihanat jälleen kerran kommenteistanne edellisiin postauksiin, palaan niihin myöhemmin tänään. Nyt on pakko vetää hetkeksi peitto pään yli ja yrittää saada nukuttua; illalla juoksukoulussa juostaan intervalleja ja musta jotensakin tuntuu, että ilman pieniä päikkäreitä tuo juoksukoulu tulee olemaan tuskaa 😉
Ehkä eniten sen takia, että mulla on elämässä niin paljon, mistä olla kiitollinen. On asioita ja tärkeitä ihmisiä, joista on joutunut luopumaan liian aikaisin, mutta silti koen, että olen ihan super onnekas. Onnekas, että mulla on nuo kaksi kullannuppua ja tuo isoin rakkauspakkaus. Sekä tuo karvainen kaveri. On sukulaisia ja ystäviä. Ylipäätään elämä, jota en vaihtaisi pois. Saan herätä uuteen aamuun ja ottaa jokaisen päivän innolla vastaan. Sellaisella asenteella, ettei tarvitse sitten kiikkustuolissa vanhana haikailla.
Liian usein sitä haikaillaan jonkin sellaisen perään mitä ei ole. Ajatellaan, että jos se puuttuva palanen olisi olemassa, niin elämässä olisi kaikki hyvin. Tänään jälleen olen tullut tulokseen, että ei siihen elämän ihanuuteen paljoa tarvita. Elämänsä voi kuluttaa haikailuun tai sitten voi elää unelmiansa. Elää elämänsä niin, että osaa nauttia sen ihanuudesta. Siihen riittää se, että saa yllättäen aamupalan. Että aamupalapöydässä toiset ovat laittaneet parastaan. Hepulit heti aamusta sen takia, että toinen pienemmistä yritti tarjota maustamattoman jugurtin sijaan ranskankermaa cashewpähkinöillä ja gojimarjoilla. Hetken aikaa kikatin asialle yksinäni ja mietin, että viitsinkö sanoa asiasta. 
Mutta vaikka ranskankermaa rakastankin, niin oli pakko huomauttaa asiasta. Siinä vaiheessa sain kuulla, että jopa tuo mies oli mukana tässä ranskankerma-gatessa…pitäisköhän päästää toinen useammin keittiöön? 😀 Elämän ihanuuteen riittää se, että toisen äitienpäiväkortin ikäkohtaan oli jälkikäteen kirjoitettu todellisen iän sijaan 28 vuotta. Ja että äiti on maailman kaunein. Sen lisäksi, että äiti tekee maailman parhainta ruokaa. Elämän kultakimpaleita olivat tänään nuo pikkuiset, jotka yöpuvut päällä menivät puhaltelemaan mökin pihaan saippuakuplia. Kikatuksen kera. Koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elämääni näin paljon.
