lifestyle Archives - Sivu 10 97:stä - Marian Bistro & Lifestyle

torstai 16. marraskuun 2017

Tunnelmallinen ilta Marian bistrossa

HEI HELLUREI!

Muutosta lähtien olemme puhuneet tupareiden järjestämisestä. Lyömättä lukkoon kuitenkaan virallista tupaantuliaispäivää. Sen sijaan olemme kutsuneet ystäviä kylään ripotellen syksyn mittaan. Pitäneet minitupareita tämän tästä. Vaikka muutimme jo heinäkuun lopulla, niin vasta viime perjantaina saimme veljen perheen kanssa aikataulut yhteen niin, että veli vaimoineen tuli meille kylään. Tosin pitkän kaavan mukaan tupaantuliaisia ja sen myötä kellarissa sijaitsevan Marian bistron avajaisia emme päässeet viettämään, sillä miesväellä oli sovittua menoa. Jos ihmettelette siis kuvissa vilahtavia valkoisia kauluspaitoja ja pukuja niin ei, meillä ei ollut tumma puku pukukoodina 😉 Illan juomapuolesta vastasi kaupallisen yhteisytyön myötä Ca’Bianca Barbera d’Asti.

Tummista puvuista huolimatta tunnelma oli varsin kodikas. Alkutalven hämyinen ilta, kynttilöiden lepattavat liekit. Vähän juustoja ja lasi laadukasta ja pehmeää punaviiniä. Perjantaimyyssit kohdillaan. Kuulumisten vaihtoa ja uuden kodin kellarikerroksen ihmettelyä. Veli viihtyi baaritiskin toisella puolella. Siellä baarin puolella, jossa vielä vuosi sitten hänen tekemänsä graffitit koristivat seiniä ja kattoa. Onhan tuo kotimme ja varsinkin kellarikerros kokenut aikamoisen muutoksen pienen ajan sisään. Jossain sisimmässäni tiedän, että oli oikea ratkaisu saada lapsuudenkotiimme jälleen elämää.

Kuten tiedätte, niin meillä on perjantai-iltaisin tapana laittaa jotain helppoa, mutta hyvää naposteluruokaa ja nauttia työviikon jälkeen lasilliset punaviiniä. Rentoutua sohvalla ja katsella leffaa. Siinä sivussa ehkä summata mennyt työviikko ja kääntää ajatukset tulevaan viikonloppuun. Mutta viikonlopun voi aloittaa myös näin toisella tavalla. Hyvässä seurassa ja ilman sitä sohvannurkkaan jämähtämistä. Ca’Bianca Barbera d’Asti sopi illanviettoomme oikein mainiosti. Se oli juustojen vallaton kaveri, mutta voisin kuvitella, että tämä mausteinen ja hieman jopa kirsikkainenkin viini kävisi hyvin myös liharuokien kanssa sekä voimakkaampienkin pata- ja pastaruokien kanssa.

Italialainen Ca’Bianca Barbera d’Asti punaviini löytyy Alkon tilausvalikoimasta ja kolmen pullon tilauksissa viinit toimitetaan sisustukseen sopivassa puulaatikossa 500 ensimmäiselle tilaajalle. Tyylikäs puulaatikko viineineen on myös oiva joululahja! Meillä tuo puulaatikko pääsi Marian bistron baaritiskille kätkien sisäänsä tuikkukynttilöitä. Näin ensi alkuunsa. Haaveilen siitä myös ylhäällä keittiön tasolla servettisäilönä. Lautasliinat kun seilaavat tällä hetkellä keittiössä laatikosta toiseen.

Alkutalven illoissa on se oma taikansa. Jollain jännällä tavalla tunnelma on myös odottava. Nämä alkutalven ihanat illat kun ovat alkusoittoa aluillaan olevaan juhlakauteen. Pikkujoulukauteen, nimittäin. Veikkaanpa, että tuolla meidän kellarissa tullaan istumaan vielä useasti hyvällä porukalla.Elämästä nauttien ♥ Oli kyse sitten pikkujouluista tai ihan vain tavallisesta perjantai-illasta.

TUNNELMAA TORSTAIHINNE TOIVOTELLEN,

HUOM! Suomen alkoholilainsäädännön takia alkoholia koskevia kommentteja ei julkaista! Muut kommentit ovat erittäin tervetulleita 🙂

keskiviikko 15. marraskuun 2017

Historian havinaa ♥

ILTAA IHANAT!

Meillä on vielä aika paljon käymättä tavaroita läpi täällä uudessa kodissamme. Muutamia isoja laatikoita täynnä valokuvakansioita ja kirjoja. Valokuvakansioita, joiden kuvista ei voi kuin aavistella, että ketä ne esittävät. Mustavalkoisia ajan patinoimia. Kirjoja, joissa on muistokirjoituksia. Välillä on niitä hetkiä, että tekisi mieli kysyä. Ottaa selvää juuristaan. Toki sitä tein silloin, kun oli mahdollisuus, mutta niin paljon on tullut esineitä vastaan, jotka ovat yhtä kysymysmerkkiä. Esineitä isovanhempien ja heidän vanhempiensa elämästä.

Siinä missä remppahässäkässä tuntui helpoimmalta ajatukselta ”kantaa kaikki turha krääsä ulos”, olen niin onnellinen että emme ihan kaikelle turhalle ja silloin krääsälle tuntuvalle niin tehneet. Näin marraskuun pimeinä iltoina olen tutkinut kaappeja ja vanhoja tavaroita. Ihastellut vanhojen valokuvien naisten luonnonkauniita piirteitä. Miesten jylhiä leukoja ja komeutta. Tietäen ja suuresti arvostaen, että he olivat niitä ihmisiä, joiden elämä ei ollut todellakaan helppoa.

Olen parina iltana selaillut Morsiamen kirjaa. Jonka äitini äiti on saanut vuonna 1945 häälahjaksi työkavereiltaan. Toisen maailmansodan loppumisen jälkimainingeissa. Heti ensimmäinen ajatukseni oli, että hetkinen, olivatko naiset tuohon aikaan kodin ulkopuolella töissä. Kaupunkilaisnaiset, ainakin keskiluokkaiset sellaiset näemmä olivat. Tai ainakin meidän Terttu-mummu. Hän työskenteli koko elämänsä Tampereen puhelinosuuskunnassa ja taisi noihin aikoihin olla puheluiden välittäjä. Jussi-pappa taas oli poliisi. Ratsupoliisi ja voitti monia kiitolaukan Suomen mestaruuksia.

Jokaisen morsiamen oikeus on saada tehdä havainnoita tulevan miehensä ominaisuuksista niin paljon kuin mahdollista. Rakastuva nainen on tavallisesti pelkkää korvaa ja silmää, maltittoman halukas jo vaistostakin, ilman tietoista pyrkimystä, saamaan yhä lisää tilaisuuksia täsmällisesti tutustua rakastettuun mieheen hänen lapsuusvuosistaan asti.

Morsiamen kirja voi tänä päivänä aiheuttaa pieniä tirskahduksia, kun sitä lukee. Mutta sitä lukiessani voin kuvitella asioiden olleen just noin meidän Kissanmaan mummulassa. Pappa piti erittäin kovaa kuria ja siinä nöyrtyi sekä mummu että tyttäret. Mies oli todellakin se perheen pää ja auktoriteetti. Tuosta ajasta on tultu aika paljon eteenpäin, onneksi, mutta silti tunnistan kirjan sivuilta eräitä neuvoja, joita myös minun kotonani äiti ja isä ovat koittaneet meille lapsille ojentaa. Kuten alla oleva.

Velaksi ostettu koti on huono elämän matkapassi. Joutuessaan elämänsä varrella mihin tahansa satamaan pitää aina ensin maksaa tullia tuosta velkakodista, ennen kuin pääsee jatkamaan matkaa.

Tuo neuvo ei ole kyllä valitettavasti ole mennyt perille, ainakaan allekirjoittaneella 🙂 Olen tässä historian havinassa pohtinut myös sitä, että vaikka ajat olivat rankat, niin valittivatko ihmiset. Ainakaan siinä määrin kuin nykyään. Ja tiedämmekö me mitä oikeasti on rankka elämä. Elämä, jossa joudutaan eroon puolisosta, joka lähtee sotimaan kotimaan puolesta. Tietämättä tuleeko toinen takaisin vai ei. Omin jaloin vai jalat edellä. En muista ikinä kumpienkaan isovanhempieni näyttäneen tunteitaan. Naurua ja hellyyttä kyllä, mummujen puolelta. Mutta papat olivat jykeviä ja kovia kuin kivimuurit. Ehkä olivat nähneet liikaa. Liian nuorena. Molempien pappojen hautajaisissa ihmettelin, kun mummut eivät itke. Äiti silloin kertoi, että se ei johdu siitä, etteivätkö he surisi ja ikävöisi. He molemmat olivat vain nähneet elämänsä varrella niin paljon, että ne julkisesti vuodatettavat kyyneleet olivat jo tyrehtyneet.

Keittiöön on sijoitettava lukuisia esineitä, joita työssä tarvitaan, mutta niiden järkevä ja käytännöllinen järjestäminen ei ole suinkaan helppoa. Oikeastaan vain perehtynyt emäntä ja vanha keittäjä pystyvät sen työn kelvollisesti suorittamaan.

Kirjassa on omistettu kokonainen kappale kodin perustamiselle ja sisustamiselle. Keittiövälineet on listattu ja annettu erikseen ohjeita kaupunkilaisasuntojen asuttamiseen. Kuinka olisi hyvä että huoneisto olisi sisäpihalle päin. Kuinka olisi hyvä, että tuuletettaisiin raikasta ilmaa päivittäin. Kirjassa kerrotaan myös siitä, että miten saada tunnelmaa valaistuksella. Jos ei ole varaa koreisiin valaisimiin, niin kirja antaa ohjeet myös siihen, miten itse tehdä lampun varjostin vesiväreillä maalatusta voipaperista. En tiedä onko tuohon aikaan kotien sisustus ollut sitten tärkeä, mutta uskoisin näin. Meillä mummulassa elettiin keskiluokkaisen perheen elämää. Silti huonekalut ostettiin tyylihuonekaluina. Valaisimissa koreili kauniit kuvut, ei itse tehdyt.

Kirjan on toimittanut kaksi rouvaa. Mikseiköhän he halunneet nimiään julkistettavan? Tänä päivänä voisin kyllä näiden kahden rouvan rakkausmääritelmästä heille muutaman sanan sanoa…

Rakkaus on kuin meri: siinä on myrskyä ja tyyntä, lempeyttä ja väkivaltaa, aurinkoa ja kuuta, onnea ja kärsimystä, hehkua ja jäätä, elämää ja kuolemaa. Jokin nimetön ja sanomaton on rakkautta.

Sangen mielenkiintoista ja toisaalta harmillista, että havahdun penkomaan ja pohtimaan menneitä aikoja vasta nyt. Mutta toisaalta ajatellen, parempi nyt kun ei koskaan. Jos jotain nämä viime vuosien yllättävät ja surulliset tapahtumat ovat saaneet aikaan niin sen, että tunnen juureni paremmin kuin koskaan ♥

KESKIVIIKKOILTATERKUIN,

PS. mies kaivoi tänään esiin meidän sukset. Siis murtsikkasukset! Tästä se lähtee – hiihtokausi nimittäin 🙂

sunnuntai 05. marraskuun 2017

Kiireisen tyypin ”on the go” -lounas & arvonta

SULOISTA SUNNUNTAIHUOMENTA IHANAT!

Sanotaan, että ruuhkavuodet ovat klisee. Käsite, jonka joku on keksinyt helpottamaan meitä keski-iän kourissa olevia. Jotta voimme samaistua toisiimme ja tuntea, että emme ole yksin kiireemme kanssa. Useimmiten äitejä, mutta yhtälailla ruuhkavuodet koettelevat isiäkin. Myös lapsettomia, joiden ura on nousujohteessa. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan elämää. Mutta vainka kuinka pyristelenkin kiirettä vastaan, niin fakta on, että niitä kiireisiäkin päiviä mahtuu kalenteriin. Niitä, kun huomaat iltapäivällä kello neljän jälkeen, että olet käyttänyt koko päivän polttoaineena aamupalalla nauttimaasi kaurapuuroa. Ihmettelet voimatonta ja ärtynyttä olotilaasi, kunnes tajuat, että asialle olisi pitänyt ehtiä tekemään jotain. Olisi pitänyt ehtiä syömään. Kiitos kaupallisen yhteistyön Knorrin kanssa pääsin tutustumaan paremmin helppoihin ja herkullisiin lounasratkaisuihin, nimittäin Knorrin Snack Poteihin.

”Juoksen autosta sisään, rapsutan pikaisesti koiraa tervehdykseksi, heitän takin kaulahuiveineen eteisen tuolille. Napsaisen vedenkeittimen päälle ja kun vesi kiehuu, tarkistan sähköpostit puhelimestani. Avaan lounaspurkin kannen ja kaadan spagettien päälle kiehuvaa vettä. Hyvä, viisi minuuttia aikaa vastata pariin tärkeään sähköpostiin. Juoksen yläkertaan tietokoneen ääreen. Joitain asioita, kun ei voi vain hoitaa kännykän välityksellä. Mietin mielessäni, että onneksi näitä näin kiireisiä päiviä ei liiemmin viikon varrelta löydy. Mielessäni kiitän sitä, että joku on keksinyt meille kiireisille lounaan, jonka valmistamiseen ei montaa minuuttia mene. Lounaan, jonka mausta ei kuitenkaan ole tingitty. Lounaan, jonka voi nauttia suoraan purkista. Lounaan, jonka voi napata mukaan matkaan.”

Meillä on pari kertaa syksyn aikana ostettu kaupan kuivahyllyltä löytyviä suloisia pikkupurnukoita. Kiehautettu vettä ja odotettu muutama minuutti. Lapset ovat näitä nauttineet koulun jälkeen, mikäli ovat olleet kovin nälkäisiä. Täytyy rehellisesti myöntää, että alkujaan itselläni oli Knorrin Snack Pot -ateriaratkaisuja kohtaan hieman epäluuloja; voiko noin hyvää saada aikaan noin helposti? Muutaman haarukallisen olen lasten kipoista maistanut tämän syksyn aikana ja vakuuttunut, että aterian valmistamisen helppous ei tarkoita sitä, että mausta tai laadusta on tingitty.

”Kipaisen portaat takaisin alakertaan ja mietin, että miksi täytyy juosta. Pysähdyn, vedän henkeä ja jatkan matkaa kävellen. Lattia narisee jalan alla kohti keittiötä kävellessäni. Tuttu ja turvallinen tunne. Tuttu ja turvallinen on myös tuoksu keittiössä. Se, joka tulee Knorrin Snack Pot:sta. Tänään kiirepäivän lounaaksi valikoitui Spaghetti Carbonara. Suussa sulava kermainen kinkkuspaghetti. Sen sijaan, että olisin ottanut lounaani tällä kertaa automatkalle mukaan, päätän rauhoittua hetkeksi syömään. Istun eteisen tuolille ja sallin itseni hengähtää. Rauhassa syöminen ja ruokaan keskittyminen kun ovat asioita, joista en mielelläni tingi.”

Knorrin Snack Potit ovat tulleet viime aikoina itselleni tutuksi työpäivien nopeana ja herkullisena lounaana. Aamulla jääkaappiin katsoessani ja todetessani, että eipä sieltä mitään lounaaksi kelpaavaa löydy, olen heittänyt kassin pohjalle Snack Potin ja lähtenyt töihin. Keittänyt töissä vettä ja syönyt lounaan suoraan purkista työpisteelläni. Tai ajan niin salliessa nauttinut lounaani posliinilautaselta. Kiireisen arjen luksusta. Nämä on the go -tuotteet mahdollistavat myös sen, että ne kulkevat vaivattomasti mukana ei vain töissä vaan myös esimerkiksi työmatkoilla, harrastuksissa ja matkoilla. Termariin mukaan kuumaa vettä ja maittava lounas tai välipala on valmista nautittavaksi paikasta riippumatta.

”Nousen ylös nojatuolista, laitan haarukan astianpesukoneeseen ja roskat roskiin. Huomaan, että nojatuolin, jolla juuri istuin on vallannut tuo koiraystäväni. Katsoen kulmiensa alta kuin pyytäen hetken läsnäoloa. En malta olla ottamatta kiireen keskellä hetkeä ja upottaa sormet toisen pehmeään turkkiin. Tuntuu, että siinä missä vielä vartti aiemmin olin melkein nälkäkiukun partaalla, hymyilee elämä yhtäkkiä. Päätän, että vaikka monista asioista kiireen keskellä joudunkin tinkimään, niin maistuva lounas ei ole yksi niistä. Jätän Tobyn nukkumaan tuolille, puen takin ylle ja riennän seuraavaan tapaamiseen.”

Tuoteperheestä löytyy yhteensä viisi vaihtoehtoa meille kiireisille. Meidän perheessä on testattu ja maukkaiksi havaittu Knorr Snack Pot Spaghetti Bolognese, Knorr Snack Pot Spaghetti Napoli ja Knorr Snack Pot Spaghetti Carbonara. Seuraavan kerran täytyy ostaa Knorr Snack Pot Perunamuusi pekonilla sekä Knorr Snack Pot Rice Curry. Nämä maukkaat ja nopeat kiireisen tyypin päivän pelastajat ovat melko lompakkoystävällisiäkin; hinta purkilliselle hyvää on vähän yli euron luokkaa.

Missä tilanteessa Knorrin helppo ja maukas, 5 minuutissa valmistuva
lämmin välipala Snack Pot olisi sinulle täydellinen ateriaratkaisu? 🙂

Vastaamalla ylläolevaan kysymykseen tämän postauksen kommenttiosiossa, olet mukana huikean tuotepaketin arvonnassa mukana. Knorrin Snack Pot -tuotepaketti sisältää kaikki viisi herkullista makua. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy viikon päästä sunnuntaina klo 12.00. Arvonnan säännöt löydätte täältä.

SULOISTA SUNNUNTAIN JATKOA TOIVOTELLEN,

perjantai 03. marraskuun 2017

Perjantai-illan tunnelmaa

HEIPPATIRALLAA!

Hei ja kiitos, kiitos te ihanat taas kommenteistanne eiliseen postaukseen ♥ (osa kommenteista odottaa vielä vastausta, mutta ei enää kauaa) Musta on syksyn aikana tullut vähän kriittinen omia tekstejäni kohtaan. Välillä julkaise-napin painaminen on jäänyt tekemättä, koska en ole uskaltanut. On aikoja, että tekee mieli kirjoittaa vaan niitä peruskuulumisia, sillä ei uskalla avata itseään. Sitä on ehkä tullut jotenkin haavoittuvaisemmaksi. On helpompi pitäytyä niissä kivoissa, arkisissa aiheissa. Mutta toisaalta se sotii ihan hirmuisen paljon sitä vastaan, mitä haluan kirjoittaa. Tiedän, että on blogeja, jotka ovat vain ja ainoastaan niitä hyvänmielen blogeja positiivisine juttuineen päivineen. Itse koen, että koska blogi on heijastus minusta eikä minuna olo ole aina ihan vain sitä diibadaapaa ja fredagsmyyssiä, niin sen takia tuo pohdiskelevampi puoleni saa myös näkyä täällä blogissa. Mutta tänään vuorossa perjantai-illan tunnelmia 🙂

Sitä aina kuvittelee, että kun perjantai-iltana tulee kotiin töistä, potkaisee kengät pois jalasta, vaihtaa kotivaatteet ja suuntaa keittiöön laittamaan myyssiruokia, niin perjantai-ilta ei voisi alkaa paremmin. Tänään kenkien pois potkaisemisen jälkeen viihdyin tunnin verran keittiössä, mutta vähän erilaisen ruoanvalmistuksen tiimiolta; esikoisen yökyläjuhlat (belated b’day party) alkoivat juuri ja pikkupitsat sun muut odottivat tekijäänsä.

Vaikka hetken haaveilin, että olispa ihana rojahtaa sohvalle, niin tuo haave sai odottaa. Perjantai-illan ihanuus ei tänään ole ollut se ruoanlaitto hyvän musiikin tahdissa, viinilasi kädessä vaan se aito ilo ja onni, joka tuon pienen sankarin kasvoilta loisti, kun ystävät yksi kerrallaan saapuivat yökyläpakaaseidensa kanssa. Välillä sitä havahtuu sen asian äärelle, että kuinka kovin halukas sitä on luopumaan niistä omista jutuistaan lasten edessä. Kuinka sitä on valmis riisumaan ne pienimmätkin itsekkyyden rippeet. Kuinka oma onni tulee osaltaan myös lasten onnen myötä. Välillä sitä havahtuu myös sen asian äärelle, että ei tätä loputtomiin kestä. Kuusi vuotta eteenpäin niin esikoinen on jo täysikäinen. Kammottaakin jo ajatus siitä, että molemmat tytöt väläyttelevät ulkomailla opintoja. Ei saa lähteä, äiti ei anna ;D Ei vaiskaan, mikä tekee heidät onnelliseksi, tekee myös meidät vanhemmat onnelliseksi.

Joten tuossa vähän aika sitten, kun sain vaihdettua kotivaatteet, lämmitettyä lasillisen glögiä ja rojahdettua hetkeksi tuohon turvapaikkaani sohvannurkkaan en voinut muuta kuin hymyillä alakerrasta kuuluneille naurunpyrskähdyksille. Samalla kun mussutin muutaman konvehdin. Vaikka rakastin aikaa, kun lapset olivat pieniä, siis pieniä pieniä, niin ei tämäkään aika hassumpaa ole. Äitiä tarvitaan, mutta ei enää niin paljon. Osaltaan ollaan kovin itsenäisiä, mutta toisaalta kaivataan sitä vanhemman tukea ja turvaa.

Palatakseni tämän postauksen alkuun. Myysseistä elämän toiseen laitaan; tiedän, että huominen Pyhäinpäivä on monille teistä siellä ruudun takana raskas. Silloin kun muistetaan heitä, ketkä eivät enää täällä luonamme ole. Tiedän, että osa teistä on menettänyt juuri rakkaan ja suru on suuri. Ensimmäinen Pyhäinpäivä tuntuu varmasti sielun sopukoissa syvänä kaipauksena. Voin lohduttaa teitä, että se ahdistava kaipaus helpottaa. Se muuttuu ajan saatossa kauniiksi. Sain tuossa taannoin postaustoiveen, jota olen tässä kuukauden päivät pyöritellyt. Koska se on niin henkilökohtainen. Postaustoive liittyy suruun ja jos rohkenen, niin voisin huomenna sen kirjoitella. Painaa tuota sinistä julkaise-nappia tuossa oikeassa palkissa. Riippuen ihan siitä, mitä päivä tuo tullessaan. Jos siltä tuntuu, että itsekin kaipaa kaipauksen tilalle kepeää aihetta, niin sitten mennään sillä!

Nyt pizzojen hakureissulle 🙂

TUNNELMALLISTA PERJANTAI-ILTAA,

PS. EDIT: kolme vuotta sitten pyhäinpäivänä kirjoittelin surusta. Toivottavasti tuo postaus tuo lohtua ja toivoa teille, ketkä sitä näin pyhäinpäivänä kaipaatte. Postaus löytyy täältä. Kokolailla allekirjoitan kaiken vieläkin. Surua on toki mahtunut vuosiin enemmän kuin laki sallii. Tuolloin en vielä tiennyt tulevasta. Mutta tänä pyhäinpäivän aamuna mielen valtasi yhtäkkiä rauha ja levollisuus. Aurinko pilkisti pilven takaa ja jouduin siristämään silmiä. Suupielet vetäytyivät yhtäkkiseen hymyyn. Mielen valtasi suunnaton kiitollisuus. Elämässä on kaikki hyvin ♥

torstai 02. marraskuun 2017

Onko kateus ansaittua?

MOIKKAMOI IHANAT!

Piti kertomani teille tänään lounasleipien kuninkaista, sellaisista jotka vievät tajunnan mennessään. Mutta, kuten niin usein aiemminkin niin nytkin aihe muuttui viime metreillä. Kävin aamupäivällä juoksemassa tunnin lenkin ja sen aikana tuli pohdittua, tapani mukaan, elämää. Ajankohtaisia aiheita ja sitä, miten ne minuun vaikuttavat. Miten koen ne ja mikä on kantani niihin. Tällä kertaa pohdin eilen julkistettuja verotietoja. Niiden aiheuttamaa kateutta. Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että kirjoitan jälleen tätäkin postausta sydän auki ja hieman haavoilla, joten don’t shoot the messenger. Kateus, raha ja onnellisuus kun ovat arkoja asioita ja saattavat aiheuttaa kiivastakin keskustelua.

Aloin miettimään sitä, että miksi meitä laitetaan järjestykseen tienistien mukaan? Mitä hyötyä siitä on ja kenelle? Lööpit huutavat, että katso, mitä naapurisi tienaa tämän linkin takaa. Voisi kysyä, että ketä kiinnostaa? No varmasti monia kiinnostaa, mutta silti en näe tätä jutun juonta. Miksi mun täytyisi tietää, mitä naapurini tienaa? Jotta voisin kadehtia häntä? Kertokaa mulle, jos tiedätte syyn, että miksi verotietoja julkaistaan 🙂 Miksi tehdään erillisiä uutisia siitä, jossa kuuluisia bloggaajia laitetaan tulojen mukaan järjestykseen? Kertomatta kuitenkaan, että onko blogi ainoa elanto vai tuleeko raha jostain muustakin työstä. Saaden aikaan sen, että useat voivat vetää johtopäätöksen bloggaajien ”helposta rahasta”. Siellä ne vain istuvat sohvalla kahvikuppi kädessä ja esittelevät uusinta joulunumeroa 😉 Liksa juoksee ja elämä hymyilee. Kamerakalusto päivittyy ja juostaan kokkareilta kokkareille.

Kaikkihan me tiedämme, että jokainen työ on arvokasta. Jokainen työ vaatii sinulta panoksen. Kenellekään työstä ansaittu raha ei tule ilmaiseksi. Sen verran itsekin klikkasin jotain linkkiä, että näin lukuja, joissa oli kuusi nollaa perässä. Toisen sarakkeen luvussa oli vain viisi nollaa. Hetken ajattelin, että voi vitsit, jos olisi noin rikas, niin voisi vaan matkustella. Ei tarvitsisi vertailla lentoyhtiöitä tai hotelleja. Voisi kääntyä lentokoneeseen astuessaan sinne vasemmalle oikean sijaan. Mutta hei, olisiko se elämää jota haluaisin elää? Todennäköisesti ei. Jotenkin sitä on vaan niin kovin kiitollinen ja nöyrä, kun tietää, että perheellä on katto pään päällä ja varaa ostaa ruokaa. Kaikilla kun edes näin hyvin asiat eivät ole. Tietämättä, mistä miljonäärien rahat tulevat, niin en voi muuta kuin ajatella, että good for them. Ei se ole minulta pois, jos joku miljonäärisuvun vesa on syntynyt kultalusikka suussa ja elää numeroiden valossa hyvää elämää. Mutta tiedämmekö, mikä on totuus numeroiden takana? Emme.

”No se on yrittäjä, sehän tienaa miljoonia!” ”No kun se möi sen yrityksensä, niin sehän elää leppoisasti loppuelämän!” Olen törmännyt tämän pienen elämäni aikana hurjan paljon olettamuksiin. Olettamuksiin siitä, että miten asiat on mennyt. Varmaan tietoon siitä, että sillä naapurin Maralla on eläke turvattu, kun möi yrityksensä ja ajelee sillä uuden karhealla Audilla. Itse kartan olettamasta mitään. En näe syytä, miksi pitäisi olettaa muiden ihmisten elämästä pienintäkään häivää. Omasta puolestani voin vain sanoa sen, että olen törmännyt vastaavanlaisiin olettamuksiin koskien itseäni. Me bloggaajat olemme tietyllä tapaa julkista riistaa. Olemme tiemme valinneet. Mutta tuskin kukaan meistä on teflonista.

Olen jättänyt julkaisematta kaksi kommenttia. Toinen koski sitä, miten käsittelen suruani vanhempieni kuollessa. Meni ihon alle ja satutti. Toinen tuli reissussa ollessamme, jonka valitettavasti menin poistamaan. Olisin nimittäin halunnut sitä tässä yhteydessä siteerata. Eräs ihminen sylki päälleni ryöpyn kateutta. Kateutta siitä, että näemme maailmaa. Koin että sen sijaan, että olisin paneutunut hänelle vastaamaan ja pilannut pahalla mielellä lomani, lakaisin kommentin maton alle. En mielestäni ole tilivelvollinen kenellekään, mutta se, miten tähän elämänvaiheeseen on päästy on vaatinut paljon työtä. Se ei ole tullut helpolla. Vai oletko sinä valmis perustamaan yrityksen, ottamaan liki miljoonan euron investointilainan ja valvomaan öitä seuraavan päivän erääntyvien ostolaskujen takia? Sen takia, että ostolaskuja erääntyy 67 000 eurolla ja firman tilillä on vain 3720 euroa? Tuntien häpeää siitä, että joudut lakki kourassa kääntymään maksujärjestelyasioissa velkojiin. Takaamaan omalla nimelläsi ja omaisuudellasi nuokin velat. Tietäen, että olet henkilökohtaisessa konkurssissa, ellet saa niitä hoidettua.

Elämä ei ole aina niin helppoa, miltä se näyttää. Kateus kalskahtaa omaan korvaani negatiivisena. Minut on opetettu kotona olemaan kadehtimatta. Olen todistanut sivusta, kuinka paljon pahaa jälkeä kateus saa aikaan. Kateus sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat verisukulaisia. Olen nähnyt, miten kateus sairastuttaa ihmisen henkisesti. Se ei ole kivaa katseltavaa. Sanotaan, että sääli on sairautta. Mutta mielestäni sitä on myös kateus, jos se menee liiallisuuksiin. Kateus usein liittyy rahaan, mutta valitettavasti usein myös perheeseen ja onneen. Tietyllä tapaa ajattelen, että kateus voi olla myös hyvällä tavalla motivoivaa. ”Hei, toi on pystynyt tuohon, ehkä mäkin pystyn.”

Jos on pakko laittaa ihmisiä järjestykseen, niin miksemme laita ihmisiä järjestykseen sen perustella, kenellä on kultaisin sydän? Sen perusteella, kenen hymy valaisee maailman? Kenen silmät heijastavat elämänkokemusta ja antavat sinullekin toivoa? Tiedän, että multa puuttuu monia geenejä 🙂 Muun muassa se kateusgeeni. Mutta jos sellainen olisi, niin voisin kadehtia teitä, joilla on vanhemmat elossa. Isä kenen kanssa keskustella maailman talouden jamasta. Jonka tietotaito on sitä luokkaa, että otat iskän mieluusti mukaan lähipubin tietovisaan vaikka se olisikin niin uncool viedä oma iskä sinne kavereitten keskelle. Voisin kadehtia teitä, joilla on äiti elossa. Äiti, kuka tekee maailman parasta hirvipataa. Joka on maailman pihein, mutta kerran vuodessa revittelee ja ostaa merkkivaatteen. Hihittelen tulee sen kanssa kotiin ja sanoo ääneen peilin edessä, että olikohan tää nyt fiksu ostos. Palauttaa merkkivaatteen kauppaan, sillä mieluummin laittaa nuokin rahat perheen yhteisen hyvinvoinnin eteen. Olette etuoikeutettuja. Mutta suostunko teitä kadehtimaan? En, vaan olen sydämeni pohjasta onnellinen teidän puolestanne ♥

Joten rakkaat ystävät, muistetaan että asioilla on aina kaksi puolta. Minua ei kannata kadehtia. Tai jos kadehditte, niin tehkää se vaikka sen takia, että olen elämää täynnä ja katson maailmaa positiivisten lasien läpi. Ajatelkaa, että teilläkin on mahdollisuus siihen. Työtä se ehkä vaatii, mutta kuulkaas kun ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Onko kateus ansaittua? Voi kunpa osaisin tuohon vastata järkevästi. Kateus silloin, kun se on negatiivista ei ole missään tapauksessa mielestäni ansaittua. Kukaan tuskin tuntee ylpeyttä ollessaan negatiivisen, pahansuopaisen kateuden kohde. Positiivisen kateuden kohteena oleminen taas tavallaan on ansaittua. Mutta en tosin näe miksi kenenkään pitäisi huomionhakuisesti kerjätä kateellisuutta ympäristöstään. Käyttäytyä niin, että brassailisi omaisuudellaan tai nauttisi kateuden kohteena olemisesta.

Hei, jatketaan huomenna taas siirapilla ja hunajalla. Ehkä niillä lounasleivillä tai sitten ei. Takataskussa on myös yksi superhyvä glögiohjekin. Ehkä se voisi sopia perjantaille 🙂

TORSTAITERKUIN,