MOIKKAMOI,

ja ihanaa alkanutta viikkoa! Elämä voittaa – vaikkei lauantain juhlissa tullutkaan alkoholia liikaa nautittua, niin pari alle kuuden tunnin yöunta teki tehtävänsä; eilen oma sänky kutsui jo ennen iltayhdeksää. Ei ole vanhaksi tulemista 😉 Niin ne vaan vierii, viikot nimittäin. Tuntuu, että koko ajan on joko maanantai tai perjantai. Tuossa tammikuun alussa tosin tuntui, että aika mateli tunti tunnilta. Kuun alussa alkanut sokerilakko otti koville. Kovemmalle kuin mitä täällä edes annoin ymmärtää. Haaveilin siitä hetkestä, kun herkkulakko loppuu. Päätin, että ryntään samantien ostamaan ison pussillisen irttareita. Sokeri oli koukuttanut mut ihan täysin. Joulun ajan päivittäinen karkinsyönti kruunasi tuon sokerin ja mun symbioosin. Karkkilakko (tai noh, herkkulakko; myös pullat, keksit, jädet sun muut olivat tammikuun pannassa) tuli siis todellakin tarpeeseen. Ihan ekoina päivinä ilman sokeria olin kärttyinen, päätä särki, sydän pamppaili ja uni oli katkonaista. Näin jälkeen päin tunnistan nuo vierotusoireiksi. Puolivälissä kuuta meinasi tulla se repsahdus, josta täälläkin avauduin. Onneksi selvisin siitä, sillä jossain kolmen viikon kohdalla huomasin, että kroppa ei enää kaivannut karkkia. Neljän viikon jälkeen, kun oli lupa jälleen herkutella, niin ei vain yksinkertaisesti tehnyt mieli herkutella. 

Eilen otin tuota torstaina leipomaani mutakakkua palasen ja lämmitin sitä hieman mikrossa. Suklaasydän suli kauniisti ja odotin paljon mun ja sokerin jälleennäkemiseltä. Aiemmin tuo syntinen suklaakakku olisi sulanut suuhuni ja saanut huokailemaan. Arvatkaas mitä teki hän? Otti kuvat kakusta, maistoi palasen ja tyrkkäsi kakun lopun miehelle. Vihreä kirpeä omena voitti taistelun. Se omena maistui taivaalliselle. Mutakakku – no ei sekään pahaa ollut, mutta makuuni aivan liian makeaa. Kerran aiemminkin olen ollut karkkilakossa. Kolme viikkoa kestin ja muistaakseni tuossa välissäkin sorruin kerran. Tällä kertaa suuhun ei eksynyt karkin karkkia tai keksin murusta. Ikinä en kuvitellut omaavani selkärankaa moiseen. Muun perheen nauttiessa banaanijäätelösmoothieta, mä nautin banaanimantelimaitosmoothieta. Kuulostaa tylsältä, eikö? 😀
Päinvastoin, sillä en muista, että pitkään aikaan olisin voinut näin hyvin. Sokerisymbioosissa sitä koko ajan on vähän levoton. Kiireessä nappaa kassajonossa suklaapatukan, jonka puputtaa autossa kotimatkalla. Ruoka-aikana ruoka ei oikein maistunut, sillä oli saanut pahimman nälän taltutettua suklaan voimin. Sitten taas kuitenkin nälkä kiiri takavasemmalta ja ennen iltalenkkiä tuli nappaistua keksi tai pari. Kierre oli valmis. Syksyllä tietoisesti aloin pitämään herkuttelupäivän, joka sittemmin venyi herkutteluviikonlopuksi ja kulminoitui joulun tienoilla viikon herkutteluksi. Mikä taas kulminoitui vatsapöhön ja plääh-olon myötä kokonaisvaltaiseksi pahaksi oloksi. Neljän viikon karkkilakon aikana olen huomannut alun vierotusoireiden jälkeen pelkästään positiivisia sivuvaikutuksia; olo on energisempi (kiitos tasaisen verensokerin), uni on syvempää, mieli on levollisempi (no ups and downs), iho on puhtaampi, hampaat eivät vihlo, terveellinen kotiruoka maistuu taivaalliselle. Näin ihan muutaman vain mainitakseni.

En kannusta sinua kokeilmaan karkkilakkoa, mikäli sinulla ei ole ongelmia sokerin kanssa. Mutta jos kaipaat virkeämpää mieltä ilman mielialan vaihteluita ja tajunnanräjäyttävää väsymystä sekä kirkkaampaa ihoa, niin suosittelen. Tuskin tuosta kenellekään haittaa on 🙂 Viina on viisasten juoma ja samalla tavalla ajattelen vastedes sokerin kanssa. Mulla on edessä pitkä tie opetella käyttämään sokeria kohtuudella. Kokonaan sitä en suostu pois jättämään, sillä syöminen on yksi niistä elämän nautinnoista, joista en luovu. Hyvä jälkkäri kruunaa aterian. Jos tekee mieli makeaa, niin sen sallin itselleni silloin tällöin, mutta en anna itseni enää koukuttua karkkeihin. Kohtuus kaikessa -ajatuksella. Lomilla ja viikonloppuisin vähän rennommin kuin arkena. Muistan aikoinaan opiskeluaikoina Makuunin yläkerrassa asuessani tehneeni tuttavuutta Makuunin myyjien kanssa siinä määrin, että moikkailtiin ihan kaupungillakin 😀 Ei ollut kerta eikä kaksi viikossa, kun sängystä nousin vielä viimeisenä illalla livahtaakseni hissiin pyjamahousuissani ja hurruutelleeni hissillä alas karkkiostoksille.

On todettu, että sokeri on yhtä addiktoivaa kuin huumeet. Jälkimmäisestä omakohtaista kokemusta ei ole, mutta sokeriin addiktoituneena en halua sitä enää kokea! Kuten niin monessa muussakin asiassa, sokerikoukkuun on helpompi langeta kuin päästä sieltä pois. Miten teillä karkkilakot yleensä sujuu ja varsinkin kiinnostaisi tietää, miten sen karkkilakon jälkeen on mennyt. Oletteko lipsuneet vai pysyneet kaidalla tiellä?

MAKEAA MAANANTAITA MURUT!

ILTAA IHANAT!

Perjantai-ilta ja oma sohva. Aika lyömätön yhdistelmä! Kuulkaas, nyt on ollut niin äärettömän kiireinen työviikko, että perinteiset perjantaimyyssikuvat jäävät toiseen kertaan. Kyllä meillä varmaan jotain ruokaakin tänä iltana tarjoillaan. Heti, kun jaksan nousta sohvalta 😀 Ajattelin tehdä ihan vain salaattia ja potato skinsejä, mutta kaupasta oli Rosamundat loppu. Joten salaatilla, juustoilla ja patongilla mennään. Ja kyllä niin tekisi mieli viinilasillista. Huomenna sitten 🙂 Muutenkin täytyy olla vähän tarkka tämän illan ruokailujen suhteen, sillä huomenna pitäisi olla edustavana kameran edessä Helsingissä. Blogijuttujen parissa kuluu päivä ja illalla sitten vietetään miehen kanssa laatuaikaa syntymäpäiväjuhlilla.

Aamulla kello soittaa 05.30 ja juna lähtee seiskan maissa. Ihanan jännittävä päivä tiedossa. Täytyy kyllä sanoa, että tämän ihanan sivutyöni tiimoilta olen nyt jo pienessä ajassa päässyt niin huikeisiin juttuihin mukaan, että oksat pois. Muistakaahan tekin, että jos joskus tulee tilaisuus tehdä jotain siitä perusarjesta poikkeavaa, niin hypätkää rohkeasti junaan mukaan. Välillä tekee hyvää poistua sieltä mukavuusalueelta 🙂

Katsoin tuossa pikaisesti työpäivän jälkeen huomisen illan juhlavaatteet. Semi-formal pukukoodi täyttynee mustalla pitsimekolla. Kiva yllätys oli se, että se sujahti päälle tuosta vaan. Paljon helpommin kuin marraskuussa. Karkkilakko ja terveellinen tammikuu ovat tehneet siis hyvää monella tapaa. Linjat kiittää 🙂 Löysin kaappien kätköistä 20 vuotta vanhan paljettilaukkuni. Se on kyllä armottoman pieni, jotta sinne mahtuisi esimerkiksi kännykkä. Voipi olla, että se vaihtuu vielä clutchiin.

Enää ei puutu kuin päivävaatteiden katsominen ja laukkujen pakkaaminen. Hiusjuttujen ja meikin miettiminen. Niin, kuvissa nekin on työpäivän jäljiltä. Ja hotellin varaaminen yöksi. Noh, onhan tässä aikaa 😀 Katsotaan, jos ehdin niin laitan teille huomiseksi yhden postauksen, josta kenties saatte vinkkiä huomen illan ruokailuihin! Mutta viimeistään sunnuntaina palataan. Instagraminkin puolella saattaa olla vipinää.

IHANAA VIIKONLOPPUA ♥

HEIPSANSAA!

Mun elämä  taitaa olla on pienoisessa kriisissä. Kriisissä, jonka olen itse aiheuttanut. Ikinä ennen en ole kokenut vastaavaa. Olen allekirjoittanut täysin sanonnan ”age is just numbers”. En allekirjoita enää. Tänä vuonna tulee täysiä kymmeniä täyteen. Tasan 195 päivän päästä. Viimeksi kun näin tapahtui (täydet kymmenet paukkui) en kokenut minkäänmoista ahdistusta. Ehkä sen takia, että juuri syntynyt vauva sai aikaan maailmanmenon katselemista vaaleanpunaisten lasien läpi. Oikeastaan tämä ”kriisi” nosti päätään jo pari vuotta sitten. Se oli ok olla vielä 36-vuotias ja tavallaan 37-vuotiaskin oli nuori. Mutta 38- ja nyt 39-vuotias – auttamattomia ikäloppuja. Aiemmin ajattelin, että tämän päivän nelikymppiset on uusia kolmekymppisiä. En ajattele enää 😀

Hassua, sillä tavallaan sitä elää elämänsä parasta aikaa monessa suhteessa. Lapset ei enää valvota öisin ja aikaa omillekin harrastuksille on löytynyt. On kiva työpaikka, jossa käyn mieluusti. Avioliitossakin on ne pahimmat särmät hiottu ja elämä on vallan leppoisaa. Fyysinen kunto on parempi kuin ikinä ja elämänasenne kohdillaan. Ei stressaa enää pienistä ja on tullut itsevarmemmaksi. Enää ei mieti, että mitä muut ajattelee. Verrattuna parikymppiseen minääni, niin onhan tämä elämä ihan piirun verran seesteisempää ja en vaihtaisi päivääkään pois. Jokaisesta hetkestä on tullut nautittua ja jokainen hetki on kasvattanut mua ihmisenä. Joten mikä tässä vanhenemisessa sitten oikein mättää? 🙂 Tekisi mieli sanoa, että lapset ne senkus kasvaa ja itse ei vanhene pätkääkään…

No lähdetäänkö siitä, että yhtenä päivänä peilistä näkyi kolme (3) harmaata hiusta. Nypin ne pois ja nyt ne kasvaa törröttää sentin sänkenä 😉 Aiemmin pystyi syömään vaikka kuinka paljon roskaruokaa ja herkkuja. Nyt edellisen päivän suolapitoiset ruoat näkyy saman tien silmien alla ja sormien turvotuksena. Mulla ei ole ikinä kuuna päivänä aiemmin ollut silmäpusseja. Ennen tätä 39 ikävuotta. Aiemmin sen vatsapöhön sai pois parin juoksulenkin avulla. Nyt ei tunnu auttavaan minkään sortin vatsalihasliikkeet ja terveyskuurit. Uskallapas vain olla epäergonomisesti tietokoneen äärellä pari tuntia ja tunnet sen niskoissasi seuraavana päivänä. Yömyöhään kestävät leffat jäävät poikkeuksetta katsomatta, sillä mulla ei tätä nykyä pysy silmät auki iltakympin jälkeen. Aamulla jos saisi luvan kanssa nukkua, niin alan katselemaan herätyskelloa jo kuuden jälkeen. Uni ei riitä.

Jep, vanhuus ei tule yksin. Onneksi kuitenkin nämä ”haittapuolet” eivät tämän vakavampia ole. Pinnallisia pääosin. Kiitollinen olen terveydestä ja omasta perheestä. Harmaat hiukset voi aina nyppiä pois (kohta mulla ei ole hiuksia :D) tai värjätä ja suolaista ruokaa voi välttää. Kuka siitä pienestä vatsapöhöstä välittää? Ei tarvitse olla enää six packiä näkyvillä. Riittää, että korsetti on tuolla jossain kuosissa, ettei ryhti mene lyttyyn. Mutta ihmeellistä kyllä, että vielä tässä vaiheessa elämää sitä miettii, että mitähän sitä isona tekisi. Mä olen nyt iso ja elämä on hyvin vahvasti sidottu tuohon perheyritykseen. Mutta mitäs jos repäisisi ja tekisiki jotain ihan muuta? Ulkomaanhaaveet ovat kolkutelleet olkaan pian parikymmentä vuotta ja kieltämättä sitä alkaa miettimään, että ehtiikö tässä enää ulkomaille. Tai oikeastaan on alkanut vanhemmiten miettimään, että mikäs meillä täällä Suomessa ollessa 🙂

Ja hei, mä olen tehnyt havainnon, että siellä ruudun toisella puolella on muitakin, jotka ovat selvinneet neljänkympin rajapyykin toiselle puolelle. Miten te sen teitte kunnialla? 🙂 Onko siellä kohtalontovereita, kenellä vanheneminen ottaa päähän vai vanhenetteko ilomielin?

Nyt tämä nuori (ikäloppu) kapinallinen lähtee maitokauppaan, tulee kotiin ja ottaa uuden asenteen. Ihanaa, elämänkokemus karttuu minuutti minuutilta 😀 Huh, palataan illemmalla kommentiboksin puolella, kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen ihanat!

TIISTAITERKKUSIN,