ihanaa nähdä, että blogini on eilisten säätöjen jälkeen ennallaan! 🙂 En muista koska viimeksi olisin ollut niin hyperventilaation partaalla kuin eilen; yhtäkkiä blogini on myrkynvihreä, tekstin pohja oli vaaleanvihreä, teksti mustaa ja kaikki bannerit sun muut tipotiessään. Samaan aikaan mies ja lapset soittivat uimahallilta, että nähdään 10 minuutin päästä paikassa x. Eli en ehtinyt heti alkaa edes tekemään korjaavia toimenpiteitä, kun jouduin lähtemään pois tietokoneen luota. Mutta kiitos teidän, ihanien lukijoiden, blogi saatiin kuin saatiinkin kuosiin. Asioilla on tapana järjestyä, onneksi!
Pinnasin tuossa aika päiviä sitten Pinterestissä kuvan suklaabiscoteista. Kuvan takaa löytyi ohje, mutta se oli romaniaksi. Ei ihan tuo romania taivu 😉 Netistä aikani etsin reseptiä suklaamantelibiscoteille, mutta koska en sellaista löytänyt, niin sovelsin sitten oman ohjeen. Mutta nyt täytyy sanoa, että koska eilen oli tuo grande catastrofi lähellä leipomisen jälkeen, niin voi olla, että muististani on hävinnyt jokin ainesosa. Uskon kuitenkin, että tuo resepti on kokolailla se, jolla nämä tein.
Keskiviikko on yleensä kiva päivä; tänään sen kivuus vain oikein korostuu. Tiedättekö oikeasti, kun tapahtuu jotain odottamatonta ja sitten siitä selviääkin säikähdyksellä. Tiedän, että tää kuulostaa ihan hölmöltä, mutta mulle tuo eilinen oli ihan järkky kokemus. Perfektionistina olen tarkka myös blogini ulkoasusta. Ja tämä bloggaus on niin rakas ja tärkeä harrastus, että kaikki pitää olla just jetsulleen 🙂
Joten nyt pieni kahvitauko kera rapeiden biscottien ja lukemattomien sisustuslehtien. Sitten ajattelin näyttää tuolle Acazia-vitriinille hiukka santapaperia ennen kuin maalaan sen. Voipi olla, että facebookiin päivittyy tänään jo sneak peek siitä! Ja pariin päivään en ole ehtinyt blogikierrokselle saatikka kommentoimaan, joten sellaistakin on luvassa tälle päivälle 🙂
Ai niin piti kysäistä teiltä, joilla on nuo Seitashopin pallovalot, että oletteko joutuneet vaihtamaan noita lamppuja siihen? Me jouduttiin vaihtamaan ne kaksi varalamppua, jotka mukana tulivat ja nyt taas on kaksi lamppua pimeänä…plääh.
Kivaa keskiviikkoa ihanaiset ♡
Sanoinkuvaamattoman onnellinen olen siitä, että teitä lukijoita on taas tullut lisää
ja että kommenttiboksista löytyy ihania kommenttejanne. Olette tärkeitä ♡
FB:n puolella jo pahoittelinkin tätä blogihiljaisuutta ja sitä, että kommentteihinne vastaaminen on kestänyt luvattoman kauan. Yleensä yritän vastata niihin kyllä asap. Mutta pian kiirus hellittää. Tai oikeammin hellitti jo, sillä sain kuvat käsiteltyä siihen yhteen jännittävään projektiin, jota viikonlopun aikana kuvailin. Pian tekin saatte tietää mistä on kyse! 🙂 I can’t hardly wait!
Mutta sitä ennen pikkuisen jouluisiin tunnelmiin. Tai tarkemmin ottaen pikkujouluisiin asutunnelmiin. Meillä on työpaikan pikkarit perjantaina ja harmillisesti samalla illalle osui toisetkin pikkujoulut, joihin olisi ollut niin kiva mennä. Tavata uusia ihmisiä ja saada kasvot sähköposteille ♥ Höh, harmittaa kyllä vietävästi, mutta koska olin jo ilmoittautunut työpaikan pikkujouluihin ja se ilmoittautuminen oli sitova niin no can do.
Ajattelin edustaa perjantain pikkujouluissa tälläisessa asussa (kuvia on hieman retusoitu eli ”blurrattu” tarkoituksella, nimim. äiti on tänään vähän väsynyt ;).Niin ja ne asusteet on samat, jotka on tänä vuonna nähty jo joka kekkereillä…mitä sitä turhaa hyviä vaihtamaan, kun ihmisetkin ovat olleet joka juhlissa eri:
Enää ei ole kuin”muutama” pikkuinen ongelma:
1) tällä hetkellä ei tulisi mieleenikään laittaa olkaimettomia rintsikoita, kiitos viime perjantaisen luomien poiston. Nuo olkaimettomat puristavat jonkin verran juuri kyljessä olevien tikkien yläpuolelta. Kuvissa siis näkyy tästä johtuen rintsikoiden rajat läpi.
2) juurikin tuossa paljaan lapaluun kohdalla on pari tikkiä…
3) paita on ainakin numeron liian suuri ja kaipaa kavennusta kainalon kohdalta (jos paitaa kaventaisi, niin nuo lapaluussa olevat tikitkin jäisivät piiloon…)
4) meillä on tarkoitus ihan illan alkajaisiksi mennä hohtokeilaamaan. Tämä paita ei ole ihan varmastikaan kätevin keilauspaita 🙂
5) sitä paitsi, en ole lainkaan varma, saanko mä vielä edes keilata. Lääkäri kielsi luomien poiston jälkeen kuntosalin yms. rehkimisen niin kauan kuin on tikit.
Joten ehkä mä vaan sitten keskityn sipsuttelemaan kiilakorkkareissani muiden edustaessaan keilakengissä ja hymyilen nätisti kuoharilasi kädessä. Se mulla luonnistuukin varmasti paremmin kuin tuo keilaaminen, jossa oon yksinkertaisesti niin surkea 😉
Tyvikasvun ajattelin raidottaa itse piiloon. Tällä viikolla en enää kampaajalle ehdi, joten raita-aineet lähtee tänään kaupasta mukaan. Muuten mulla ei ole mitään hajuakaan, miten hiukset tuonne pikkareihin laittaisin…ehkä ylös kuitenkin? Sopisi tuohon paidan kaula-aukkoon. Tai jos olisi tarpeeksi pitkät hiukset niin ne tikit lapaluussa saisi juurikin piiloon kätevästi. Huh, kauneuden eteen on kyllä kirjaimellisesti kärsittävä. Tai tässä tapauksessa terveyden. Alunperin oli tarkoitus poistaa kolme luomea, mutta lääkäritäti kysyi, että poistetaanko kaikki vähän isommat tuosta selästä ja kyljestä. Joten viisi luomea poistettiin. Jotenkin näin vanhemmiten sitä on tullut varovaisemmaksi auringonoton ja luomien kanssa. Tosin ihonhan väitetään muistavan jokainen palaminen… tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa.
Nyt piirtelemään esikoisen kanssa ja nauttimaan hetken laatuajasta kaksistaan.
Isänpäivä tuli ja meni, toivottavasti teilläkin juhlinnat sujuivat mukavasti 🙂 Kuten jo eilen hieman valoitin, niin vein lasteni isän eilen illalla konserttiin. Mutta ei mihinkään sellaiseen, jossa tulee käytyä alvariinsa…Buutsit laitoin jalkaan ja sulat kaulaan.
Vain stetson puuttui päästä ja Wrangler-merkki farkun vyötäisiltä.
”Elettiin elokuun loppua vuonna 1993. Reilun kahdenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen istuin vihdoin parhaimmat aikansa nähneen Chevy pickupin kyydissä ja yritin ymmärtää kielestä, joka koulun englannintunneilla oli kuulostanut ihan erilaiselta. Viljapellot kiisivät ohitse ja maisema oli tasaisempaa kuin Pohjanmaalla. Radiossa pauhasi musiikki, jollaista meillä Suomen radioissa ei juurikaan kuultu. Mieleeni on jäänyt tästä ensimmäisestä illasta kanadalaisen isäntäperheeni kanssa se, kun radiossa lauloi Lynn Anderson ja kappale meni näin:
”I beg your pardon, I never promised you a rose garden
Along with the sunshine, there’s gotta be a little rain sometime
When you take you gotta give so live and let live and let go
I beg your pardon, I never promised you a rose garden.”
Silloin taisin tuumata, että jepjep. Sillä kaupunkilaistyttönä olin kuvitellut pääseväni vähintäänkin Torontoon tai Vancouveriin vaihto-oppilasvuottani viettämään. Mutta tämän sijaan pääsinkin pieneen, parin sadan asukkaan kylään nimeltä Meskanaw. Joka kirjastossa käynnin jälkeen paikantui keskelle Kanadaa Saskatchewanin osavaltioon. (sanonta ”middle of nowhere” ei ole tuulesta temmattu tässä kohtaa 😉 Eihän koulun karttakirjaan ollut edes laitettu näin pieniä kyliä. Täältä (klikklik) voitte halutessanne käydä katsomassa maisemia, joiden läpi tuona elokuisena iltana matkattiin. Isäntäperheeni kanssa autossa jutustellessani sain selville ainakin sen, että perheen lapset olivat kovia käymään tansseissa. Diskossa, niin kuin minä tuolloin toiveikkaana ajattelin. But little did I know then. En tiennyt myös siitäkään kuinka paljon noihin maisemiin, paikalliseen elämänrytmiin ja tuohon radiossa pauhaavaan musiikkiin voi vuoden aikana kiintyä. ♥
Ensimmäisenä kouluaamuna keltainen koulubussi tuli hakemaan meidät kukonlaulun aikaan; kouluun oli noin vajaan tunnin matka, sillä kiersimme matkalla monta farmia ja noukimme lapsia kyytiin ja koulu sijaitsi vieresessä kylässä, jonka asukasluku oli kolminkertainen tuohon pikkuiseen Meskanaw-kylään. Jos siis mukaan luettiin kylää ympyröivät farmit ja intiaanireservaatti. Koulubussin kuljettaja herätteli meidät joka aamuun paikallisen country-radion aamushowlla ja omilla aivan loistavilla jutuillaan. Myöhemmin kävi ilmi, että kuski oli luokkakaverini Amyn iskä.
Ensimmäisen kuukauden aikana maataloudesta elävällä seudulla oli sadonkorjuuaika. Tuo samainen country-musiikki pauhasi puimuireissa viedessämme ”siskoni” kanssa eväitä isäntäperheen isän luokse pellolle. Se pauhasi viikonloppuaamuisin herneitä isäntäperheeni takapihalta poimien. Parin viikon kuluttua olin jo aivan myyty tästä uudesta musiikkilajista. Syyskuun lopussa pääsin country-laulaja Garth Brooksin konserttiin. Silloin en vain tajunnut kuinka suuresta starasta on kyse; 40 000 stetsonpäistä fania vaelsi keikan jälkeen autoihinsa ja matkasi farmeillensa.
Ja ajan kuluessa mulle selvisi myös se, että silloin ensimmäisenä iltana isäntäperheeni kanssa keskustelussa vilahtanut tanssiharrastus ei tarkoittanut diskotanssia vain tansseja, jossa raikasi country-musiikki ja ihmiset tanssivat wranglereissaan two-steppiä.
Joulun jälkeen vaihdoin isäntäperhettä ja uusi isäntäperheeni asui Kinistinossa, kylässä jossa koulumme sijaitsi. Kylässä asui myös yksi vaihto-oppilasvuoteni parhaimmista ystävistä Heather, joka tutustutti minut näihin joka viikonloppuisiin tansseihin. Ehdotonta eliittiä oli myös myöhemmin keväällä retket isolla porukalla jonnekin ”in the middle of nowhere”-paikkaan. Pellon laitaan. Tehtiin nuotio, kuunneltiin country-musiikkia ja juotiin Bud Lightia. Noilla reissuilla kuunneltiin mm. tätä:
Hassua oli, että tuon pienen koulumme parkkipaikka oli täynnä avolava-autoja, pojat kulkivat buutseissaan, stetsoneissaan ja wranglereissaan ja illan tullen heittivät päälleen jääkiekkovarusteet ja jahtasivat pientä mustaa lätkää kaukalossa. Country-musiikin pauhatessa taustalla. Viikonloppuisin kävimme jääkiekkopeleissä ja country-tansseissa.
Kun puhun country-tansseista, en tarkoita mitään perinteistä viululla soitettavaa countrya ja rivitanssia vaan musiikkia, josta alla muutama näyte (nämä olivat pinnalla vuosina 1993-94):
Valmistujaisjuhlissamme tunnusmusiikkimme oli, mitäs muutakaan kuin countrya. Harmillista, etten Youtubesta löytänyt kunnon videota tuosta Billy Ray Cyruksen Someday, Somewhere, Somehow-kappaleesta. Kun lähdin muistorikkaan vuoden jälkeen koti-Suomeen pakkasin vuoden aikana kertyneet country-musiikki cd:t isoihin pahvilaatikoihin ja lähetin kotiin laivalla. Osa niistä on vieläkin tallella
Vuosi oli kaikin puolin elämäni parhaimpia kokemuksia, eikä vähiten sen takia, että sain mukaani rakkauden musiikkiin,jota ilman ei voi elää. Meillä pauhaa Spotifyn countrymusiikkilistani ämyreistä harva se päivä. Nykyajan country on hieman erilaisempaa kuin tuolloin parikymmentävuotta takaperin, mutta tietyt samat artistit vieläkin ovat pinnalla.
Marraskuun 11.päivä viime vuonna yksi noista uransa vuonna 1993 aloittaneista country-laulajista esiintyi Helsingissä. Enemmän kuin onnellinen olin, kun saimme liput tuohon huikeaan konserttiin. Toby Keith on aina kuulunut suosikkeihini ja kuuluu yhtä. Alla pari videota, joista ensimmäinen on tuolta vaihto-oppilasvuodeltani ja jälkimmäinen vähän tuoreempi.
Vuotta myöhemmin eli eilen Isänpäivänä, Tampere-talossa esiintyi grand old man Kris Kristofferson. Omalla tavallaan järistytti maailmani jälleen. Country-musiikki on hyvin monimuotoista ja vuosien saatossa tuntuu, että muhun uppoaa jokainen tämän musiikkilajin alatyyli. Sulat kaulaan ja bootsit jalkaan. Ainoa, mikä puuttui oli stetson-hattuni, joka luultavammin makaa isäntäperheeni vaatekaapin ylähyllyllä. Pitäisikin lähteä katsomaan onko se kuinka pölyttyneenä siellä. ♥” Vaikka country on lähellä sydäntä niin se ei poissulje sitä tosiasiaa, että meillä soitetaan musiikkia laidasta laitaan; suomipopista iskelmään, rockista vielä vähän tiukempaan tavaraan. En voisi elää ilman musiikkia. Aamulla ensimmäisenä avaan radion ja viimeisenä illalla suljen sen.
Seuraavana sitten taas vähän sisustuspainotteista postausta,
Ihanaa viikonalkua! ♥
PS. Kiitos ihanista kommenteistanne edellisiin postauksiin, palaan niihin illemmalla.
Ja tervetuloa uusille lukijoille, toivottavasti viihdytte ♥
…meillä on anivarhain tehty salaisia juttuja lasten kanssa keittiössä ja
pidetty Isiä väkisin leikisti nukkumassa ♥
…meillä on laulettu Isille ja annettu Isille lahjoja. Lasten itse tekemät niistä parhaita ♥
…tarjoiltu Isille herkkuaamupala sydänleipineen, sydäntorttuineen ja pekoniin käärittyne munineen ♥
…käyty onnittelemassa omaa Isiäni ja maailman parhainta Vaaria tien toisella puolella ♥
…oltu onnellisia kahdesta rakkauspakkauksesta, joilla meitä on siunattu.
Ilman Isia tämäkään ei olisi onnistunut ♥
…menemme isolla porukalla lounaalle ravintolaan, joka on tullut vuosien varrella tutuksi ♥
…siitä matkaamme onnittelemaan maailman parhainta Taataa ♥
…illalla lapset menevät mummuvaarilaan yökylään ja me lähdemme maailman parhaimman lasteni isän kanssa viettämään laatuaikaa konserttiin ♥ (tästä lisää huomenna)
Ihanaa Isänpäivää ihan teille
kaikille isukeille ♥
Ja meille muille, pitäkäähämme isukeista tänään(kin) hyvää huolta ♥
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella keski-iästä ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle on ollut mun ja monen teistä yhteinen olohuone jo vuodesta 2010. Täällä on vuosien varrella jaettu elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
Ja nyt tämä olohuone elää mukana uudessa elämänvaiheessa. Nykyään täällä jutellaan entistä enemmän myös elinvoimasta, keski-iän herkullisuudesta ja kaikesta siitä, mitä elämällä on vielä tarjottavanaan.
Tervetuloa keski-ikäisen naisen elämänmakuiseen olohuoneeseen!
Lämmöllä, Maria
P.S. Jos sinua kiinnostaa, mitä kaikkea muuta mun elämään nykyään kuuluu ja mitä teen työkseni, pääset tutustumaan muhun vähän tarkemmin täällä.
SHEO BY MARIA NURMI
Elämän herkullisin luku.
Keski-ikä ei ole vaihe, josta pitää selvitä. Se voi olla uuden, omannäköisen elämän alku.
