HELLUREI IHANAT!

Pikaisesti tulin kertomaan teille, että hän on kotona. Toby nimittäin. Eilen haettiin koiruli töiden jälkeen. Kuinka paljon iloa ja rakkautta voi yksi luonnonihme tuoda vajaassa vuorokaudessa? Voi kuulkaa, paljon ♥  Tässä ollaan nyt tutustuttu vuorokauden verran ja tuntuu, että molemminpuolinen rakkaus ja luottamus senkus vahvistuu. Sitä ei käy kieltäminen, etteikö olo olisi tänään yhtä pökki kuin vauvan kanssa sairaalasta kotiuduttua. Äidilliset vaistot heräsivät ja nukuin kirjaimellisesti koiran unta alkuyön, kun kuuntelin koko ajan, että vikiseekö toinen. Puoli kahden maissa vikisi ja kävin silittelemässä. En laittanut valoja, enkä puhunut. Hiljaa tosin kirosin, kun tajusin astuneeni pissaan ;D Rauhoittui samantien, mutta hetken päästä alkoi vikisemään uudelleen. Raijasin peittoni ja tyynyni takkahuoneen sohvalle ja niin me nukkua posotettiin aamuun. Toisen ilme oli ratkiriemukas, kun huomasi minun heränneen. Suukkoja sateli ja häntä viuhui 🙂

Heti heräämisen jälkeen mentiin takapihalle pisulle, syötiin ja jälleen takapihalle isolle hädälle.  Hienosti toimii. Takkahuoneesta otettiin matto pois, mutta olkkariin matto jätettiin. Meillähän ei ole aiempaa kokemusta koirasta, mutta yllättävästi ainakin tästä meidän yksilöstä näkee, milloin on hätä. Ehtii viemään ulos ajoissa. Paitsi tänään töissä kävi pienen pieni vahinko kahvihuoneen lattialle. Jep, hän oli kanssani aamupäivän töissä. Ei raaskinut jättää yksin lasten koulun ajaksi. Vähän ulkoiltiin ja nukuttiin parit päikkärit. Toiset tuossa kantolaatikossa (tai mikä autoboksi lie) ja toiset mun sylissä. Sylissä viihtyy, vähän liiankin hyvin. Mutta voiko koiralle antaa liikaa syliä? Jos en nyt rupea kantelemaan pitkin poikin, niin tuskin on haittaa?

Nyt kone säppiin ja kohti kotia. Lapset ovat Tobya siellä hoitaneet iltapäivän ja hyvin ovatkin hoitaneet. Facetime-puhelun perusteella toinen on yhtä hymyä 🙂

TIISTAITERKUIN,