Huomenta ihanat!Mä täällä juon aamukahvia nostalgisissa tunnelmissa. Mun pikkuvauva menee tänään jo kouluun. Niisk. Ihan oikeasti, ihanaahan se on mutta tavallaan ihan hirmuisen haikeaa. Justhan mä vasta kantelin tuota koliikkipotilasta joka yö yhdestä neljään ja keksin kaikkea ajankulukseni, kuten kyykkyjä. Heh. Ei enää jaksais yökyykkyjä, kun ei niitä oikein päivälläkään tule tehtyä 😀

Blogeissa on viime aikoina ollut keskustelua vauvoista ja ylipäätään siitä, että perinteinen perhemyytti on rikkoutumassa. Enää ei pidetä itsestäänselvyytenä sitä, että naimisiinmenon jälkeen halutaan vauvoja. Mun mielestä se on ihan ok, jos tuntee ettei ole valmiksi äidiksi ja isäksi tai muusta syystä ei halua vauvoja. Ja valitettavasti lapsettomuus, sekin on nykyaikana iso ongelma. Kaikki eivät voi saada lapsia. Mulle on aina ollut selvää se, että halusin lapsia. Halusin vauvoja. Mutta vielä rankimpina opiskelubiletysaikoina en olis edes voinut kuvitella, että vauvakuume olisi iskenyt. Se iski oikeastaan vasta sitten, kun tapasin lasteni isän.

Meillä tytöt syntyivät vajaan kahden vuoden välein ja hyvä niin. Heistä on ollut hirmuisesti seuraa, tukea ja turvaa toisilleen. Esikoinen oppi nukkumaan läpi yön vasta tooosi myöhään, olisko ollut neljä-viisi vuotiaana ja kuopuskin vasta sitten, kun korvat oli vuoden iässä putkitettu ja kitarisa leikattu. Sitä kulki nuo vuodet sumussa, vähillä yöunilla. Muistan pahimpina aikoinani ajatelleeni, että kasvaisi nuo lapset jo niin helpottaisi. Tällä hetkellä mä toivon, että aika sais pystähtyä tähän.

Just nyt on niin hyvä; pahimmat uhman aiheuttamat särmät on esikoisella hiottu ja lapset alkaa olemaan iässä, jossa pystyy järkipuheella vaikuttaa jo hölmöilyyn. Kuten siihen, että purkalla ei saa yrittää korjata haljennutta buddhan pää patsasta, vaan pitää kertoa äidille tai iskälle, mitä on tapahtunut (syyllinen ei ole vieläkään tunnustanut). Yöunet nukutaan hyvin ja itsekin saa jo riittävästi unta. Syliin kömmitään vielä usein ja iltaisin halitellaan ennen nukkumaanmenoa. Äidille soitetaan töihin useasti päivässä. Myönnettäköön, että kolme puhelua vartin sisään aiheesta ”Mutta äiti, miksen mä voi saada minipossua?” sai ihan vähän hampaiden kiristelyä aikaan langan toisessa päässä kiireisenä työpäivänä 😉

Lasten myötä elämän sisältö on muuttunut ihan hirmuisesti, mutta mä en koe sitä negatiivisena asiana. Lasten myötä elämään on tullut sisältöä, josta ei pystynyt edes aiemmin haaveilemaan. Uskon, että saan joka päivä pari elinvuotta lisää, sillä meillä nauretaan paljon. Lapset naurattavat ihan hirmuisesti. Varsinkin tuo pienempi on sellainen sanaseppo, että oksat pois. Höpöttelee ihan omiaan. Ja välillä sieltä kyllä kuulee omat sanontansa toisintona. Itsekkyys on vuosien kuluessa muuttunut epäitsekkyydeksi. Nyt on kaksi muuta, jonka halut ja toiveet menee usein edelle.

Löysin tuolta vanhoista postauksista kuvasarjan teksteineen elokuulta 2010, jossa tytöt ovat kolme ja viisi vuotiaita. Sovittelivat uusia vaatteita. Tänä päivänä ei ehkä saisi lapsukaisia enää poseeraamaan näin kiltisti:

****************************

Lapset ovat muuttuneet, kasvaneet. Vauvanpyöreys on kadonnut kasvoista.

 Hetkeäkään en vaihtaisi pois ♥ En edes niitä kyykyttelyjä yöllä 🙂 Mutta huomaattekos, että sisustuskin on muuttunut. Kamerasta puhumattakaan.

Nyt herättelemään koululaiset aamupuurolle. Tästä se alkaa.
Eikä nämä äidin kokemat kasvukivut varmastikaan tähän aamuun jää 😉

Tsemppiä arkeen ja enkeleitä koulutielle!