HEI IHANAT!

Ja tunnelmallista lauantain alkuiltaa ❤️ Tiedän, että joulun aika ei ole kaikille se helpoin. Sydän voi olla raskas ja mieli vaellella murheissa. Huomenna tulee kahdeksan vuotta siitä, kun mun lapsen uskoa jouluun ja elämään horjutettiin kovalla kädellä. Kun jouduin luopumaan ihmisestä, kuka oli ensimmäisiä suuria rakkauksiani, tukeni ja turvani. Auktoriteetti, vanhempi jota kunnioitin enemmän kuin mitään muuta. Jonka sanaa uskoin ja joka oli silmissäni maailman viisain ihminen. Ihminen, jota ilman ajattelin olevani aivan tuuliajolla.

Tuolloin ajattelin, että joulu ei tule enää ikinä tuntumaan joululta. Luulin, että joulun aikaa tulee leimaamaan loppuelämäni suru ja kova ikävä. Mietin, että en saa enää ikinä kokea sitä joulun tunnetta, jota mulla jouluihmisenä oli yllättävänkin helppo tuntea. Aiemmin.

Ensimmäisenä jouluna joulu tuntui luonnollisestikin raskaalta. Ihan älyttömän raskaalta. En muista tuosta joulusta muuta kuin sen, että toivoin sen vaan olevan nopeaa ohi. Sekä sen, että Lapista tullessamme meillä oli kuusi kaatunut ja kaikki lasipallot olivat rikkoutuneet.

Mutta joulut tuon jälkeen saivat ihan uuden muodon. Joulusta tuli jotenkin arvokkaampi. Maadoittavampi. Juhlavampi. Sillä joulua leimaa se ajatus, että olen ihan himskatin onnekas, että mulla on ollut elämässäni jotain niin arvokasta, jota kaivata niin paljon. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Kyllä, sen rintaa puristavan surun sijaan jouluna mut valtaa kiitollisuus. Toki ikäväkin, mutta sekin on sellaista kiitollisuuteen yhdistyvää ikävää. Kiitollisuutta siitä, mitä on ollut ja sitäkin enemmän kiitollisuutta sitä mitä on.

Tänään käytiin maailman parhaimpien anopin ja appiukon luona syömässä jouluruokaa pienen lähisuvun kanssa. Ei ole itsestäänselvyys päästä istumaan samaan pöytään ihmisten kanssa, jotka luen perheekseni, vaikkei verisukulaisia ollakaan.  Ei ole itsestäänselvyys, että juttu jatkuu aina siitä, mihin on jäänyt vaikkei niin usein olla aina kaikkien kanssa nähtykään.

Ne, jotka väittävät kiitollisuuden olevan hömppää ja jargonia, eivät ole tainneet kiitollisuutta oikeasti kokea. Ei ne kauniit sanat, vaan se tunne, joka rinnassa tuntuu. Se on se tärkein. Ei vain näin joulun aikana, vaan muutenkin. Teot, jotka kumpuavat tuosta tunteesta. Ja se, että kertoo sen ääneen tai kirjoittaa sen alas.

Jos sulla on tällä hetkellä pala kurkussa ja elefantti rinnan päällä, niin haluan lähettää virtuaalihalin ❤️ Kertoa, että kyllä se vielä helpottaa. Vaikkei tämä ajatus tällä hetkellä välttämättä todelta tunnukaan.

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,