lauantai 01. marraskuun 2014

Suru ♥

HUOMENTA RAKKAAT LUKIJAT,

ja hyvää pyhäinpäivän aamua! Tämä postaus on yksi vaikeimmista liki viisivuotisen blogiurani aikana. Pitkään mietin, että kirjoitanko edes tätä. Sillä eihän tämä sovi oikein blogini hyväntuuliseen sisältöön. Toisaalta, ollaanhan täällä riipaistu pintaa syvemmältä ennenkin, joten antaa mennä. Ehkä myös itse saan tämän kirjoittamisesta helpotusta. Muistoja ainakin matkan varrelle. Näihin on hyvä palata vuosien kuluttua; aikoina, jolloin surukin on saanut taas uuden muodon. Sain tuossa keväällä eräältä lukijalta sähköpostitse pyynnön käsitellä täällä blogin puolella surua. Sitä, miten itse olen kokenut surussa elämisen ja selviämisen. Sitä, mistä ammentaa vaikeina aikoina toivoa ja iloa. Keväällä en olisi ollut valmis vielä kirjoittamaan surustani blogissa, sillä suru on jotenkin niin henkilökohtainen juttu. Se on toisaalta myös meille suomalaisille ehkä jollain tavalla tabukin. Mikä se ei mielestäni saisi olla. Surussa ei ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse peitellä. Sen takia päätin, että jaan nämä tuntemukseni kanssanne ja jos tästä kirjoituksestani on edes jollekin teistä lukijoista hyötyä niin olen onnistunut tehtävässäni. Jos pystyn antamaan lohtua tällä hetkellä surevalle, niin mielelläni sen teen. Näin pyhäinpäivänä kuitenkin tulee muisteltua niitä, jotka eivät ole enää täällä läsnä. Ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta siirtyneet muualle. Olkoon se taivaaseen tai minne itse kukin uskoo.

”Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin”

PP2

Teille uudemmille lukijoille vinkkaisin lukemaan tämän viime joulun alla kirjoittamani postauksen, jotta tiedätte taustat suruuni. Suru on erittäin subjektiivista ja voin vain puhua omasta puolestani. Surusta, joka liittyy isäni äkilliseen kuolemaan viime joulun alla aivan liian nuorena. Äkillinen tapahtuma, mutta silti niin odotettavissa. Paljon oli merkkejä, jotka näin jälkeenpäin ennustivat tuota surullista yötä. Välillä sitä on tullut mietittyä, että aavistiko iskä tapahtuman ennalta? Koska miksi hän muuten olisi päivän varoitusajalla raahannut meidät maalle ja saanut kiireisen metsänhoitoyhdistyksen miehen näyttämään meille kädestä pitäen metsän rajat? Olisihan meillä ollut aikaa tähän vaikka kuinka. Vai olisiko? Ei olisi. Monta muutakin tapahtumaa näin jälkikäteen viime syksyltä saa ihan uuden merkityksen. Ikään kuin ne olisi tapahtunut just in time.

Alkuunhan suru lamautti aivan täysin, mutta lasten takia oli pakko pyörittää arkea. Laittaa joulu ja tehdä siitä iloinen juhla. Suuren surun keskellä oli kuitenkin myös helpotus isän puolesta; enää ei ollut kipuja. Suru lamautti siinä määrin, että itselläni ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä viime jouluna tai uudenvuodenaattona on tapahtunut. Sen vain muistan, että joka ikinen päivä itkukohtauksia tuli vähemmän ja lopulta huomasin, että osasin sittenkin nauraa ja vitsailla. Se oli kuulkaas ihana tunne. Ennen hautajaisia suru imaisi taas hetkeksi mukaansa. Hautajaisten jälkeen suru muutti jälleen muotoaan; jotain lopullista oli tapahtunut, mutta toisaalta tajusi, että joku aikakausi oli saatu päätökseen. Vallitsi ikään kuin rauha. Tuntui, että paranemisprosessi alkaa. Mietinkin itsekseni, että mistä mä yritin parantua. Enhän ollut sairas. Ehkä se oli alku jollekin uudelle. Näen, että lähestyvä kevät antoi voimaa suruprosessille. Tiesi, että oltiin menossa valoa kohden. Se helpotti.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan”

PP3

Vielä maaliskuun alussa Thaimaan reissulla tunsin, että olin aika ajoin poissaoleva. Mieli vaelsi jossain muualla eikä iloinnut lomasta ihan niin täysillä kuin ennen. En ollut oma itseni. Tai ehkä olinkin, mutta suru oli vain jättänyt jälkensä minuun. Muuttanut minua. Eikä siinäkään mitään väärää ole. Uskon, että jokainen elämässä tapahtuva suurempi mullistus muuttaa meitä kaikkia. Hullunkurista olisi, jos näin ei tapahtuisi. Jossain vaiheessa muistan tunteneeni tietynlaista vihaa. Miksi? Ketä mä olisin voinut vihata? Mutta tärkeänä pidän sitä, että kertaakaan en ole tuntenut katkeruutta. Ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella. Kukaan ei olisi voinut tapahtumaa estää.

Uskon, että merkittävin asia mun surutyössäni on ollut se, että olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut arvostamaan sitä, että saimme pitää iskän luonamme näinkin pitkään. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Koen olleeni etuoikeutettu. Suru on tässä vuoden saatossa muuttunut vihamiehestä ihan kaveriksi. Ystäviä me ei ihan vielä olla, mutta matkalla sinne hyvää vauhtia. Suru kaverina on tosin aika vaativa; olen oppinut, että sille pitää antaa ihan hirmuisen paljon aikaa. Välillä se vie mua kuin litran mittaa. Häviän sille usein. Mutta hei, sekään ei ole pahasta. Kun on surullinen, niin pitää uskaltaa surra. Itkeä kun itkettää. Itkun jälkeen on aina helpompi olla.

”Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet”

PP1Kiitollisuuden lisäksi kantava voima on ollut se, että olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että elämä jatkuu. Monessakin eri merkityksessä. Meillä se jatkui ihan konkreettisestikin tuon pikkuhurmurin, veljen pojan, synnyttyä maaliskuussa. Ensimmäinen poika tähän meidän lähisukuun toi (ja tuo) meille kaikille ihan äärettömän paljon uskoa siihen, että elämä jatkuu. Elämän on jatkuttava. Henkisellä tasollakin. Helppo olisi ollut jäädä suremaan, rypemään vihassa ja katkeruudessa. Säälimään itseäni, äitiäni ja veljeäni. Voi iskä, minkä teit kun meidät näin jätit. Mutta ei. Se olisi ollut vihoviimeinen niitti surutyössä. Se olisi ollut merkki luovuttamisesta.

Välillä, kun suru yrittää vetää kädestä mukaansa sinne syvempiin syövereihin, niin kiskaisen rohkeasti käteni pois. Elämä on tässä ja nyt ja siitä nautitaan sellaisena kuin se on. Toki saa ja pitääkin muistella. Ja niin me teemmekin usein. Onneksi olemme koko perhe tässä sadan metrin päässä toisistamme. Uskon, että tämä perheen vahvuus on se, mikä pitää paletin kasassa. Lapsenlapset, jotka juoksevat mummulaan kahdesta eri orapihlaja-aidan aukosta piristyttämään mummua päivittäin. Ei sillä, että mummu sen kummempaa piristystä kaipaisi. Äitikin on selvinnyt loistavasti. Tai niin loistavasti kuin vain tässä tilanteessa voi. Vaikka olen maailman pahin haihattelija ja pilvilinnojen rakentelija, niin olen huomannut, että tässä surun keskellä siellä jossain sopukoissa on herännyt se pieni realisti. Sen saman realistin huomaan asuvan myös veljessäni ja äidissäni. Realisti, joka sanoo, että näin kävi. Elämä jatkuu. Onko se sitten idealisti vai mikä se realistin vastakohta, joka aina välillä vähän haraa tätä vastaan. Ei ole kuitenkaan vielä koskaan päässyt niskan päälle. Enkä usko, että pääseekään.

PP4

Ihan konkreettisella tasolla itseäni surutyössä keväällä auttoi liikunta. Hikiset juoksulenkit. Tuntui, että hikoilun myötä poistui se tietynlainen ahdistus, joka välillä surun keskellä oli. Mikäli ei olisi poistunut, niin hetkeäkään en olisi empinyt etsiä apua. Ammattiauttajaankaan turvautuminen suuressa surussa ei ole kiellettyä. Mutta jostain syystä sitäkin pidetään tabuna. Ennen kuin turvaudutte ammattiauttajaan, niin yrittäkää kuitenkin tuota liikuntaa. Itselläni se ei  alkuun onnistunut lainkaan. En vain kyennyt lähtemään juoksulenkille omien ajatusteni kanssa. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mennään ja se helpotti.

Tällä hetkellä en tunne kokevani enää niinkään surun tunteita. Suru on muuttunut ikäväksi. Suunnattomaksi sellaiseksi, jonka kanssa kyllä oppii elämään. Luulen, että olen saanut surulta paljon. Se on muuttanut minua ihmisenä ja käsityksiäni maailmanmenosta. Ainoastaan positiiviseen suuntaan. Voi, kun olisi suurimman surun keskellä tajunnut, että vielä tulee parempia päiviä. Teille, jotka olette ihan viime aikoina kohdanneet suuren surun haluan lähettää paljon lohdutusta, voimia, virtuaalisen halauksen ja kertoa, että aika auttaa. Vielä tulee päivä, kun huomaatte hymyilevänne surun läpi. Ja teille, jotka pelkäätte tulevaa surun kohtaamista, että ”mitäs sitten kun…”. Siitä surusta selviää. Siihen ei voi mitenkään mielestäni varautua. Suru pyyhkäisee yli ja siinä yrittää pitää pään pinnalla. Ei räpiköidä vastavirtaan vaan sinne suuntaan, mihin suru vie. Suru on juurikin sitä, mitä tuossa Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan; kunniavieras.

Näine aatoksin pyhäinpäivään. Huh, aika syvällä käytiin, mutta ainakin mä sain tästä postauksesta paljon. Erittäin paljon. Toivottavasti tekin! Nyt kun kirjoitan näitä loppusanoja niin hymyilen. Enpä olisi uskonut tuossa puolivälissä tekstiä niin käyvän. Hyvä, kun näin edes kirjoittaa, kun silmät katselivat sumuverhon läpi tietsikan ruutua 🙂

Kiitos, kun olette olemassa ♥

Hei, muistakaahan tänään muistella niitä rakkaita, jotka eivät ole enää läsnä!

RAKKAIN PYHÄINPÄIVÄTERKUIN,

alle


tiistai 28. lokakuun 2014

Kyllä meilläkin maksalaatikkoa syödään!

HEI HUOMENTA!

Mä vieläkin täällä hymyilen, kun mietin tuota ihanaa lauantaipäivää ja -iltaa! 🙂 Niin paljon mukavia keskusteluita, mutta myös samalla ihan tosi monta keskustelua, jotka jäivät käymättä. Näin jälkikäteen sitä tulee  muistoja mieleeni sieltä sun täältä, irrallisia keskustelun pätkiä vailla asiayhteyttä. Ja ei, kyse ei ole siitä, että Fresitan kuplat olisivat muistini hämärtäneet vaan siitä, että illan aikana tuli tavallaan informaatiotulva tai ainakin niin paljon asiaa, että kaikkia ei voi muistaa heti 😉 Iltatilaisuudessa bloggaajakollegoiden lisäksi tuli juteltua parin kolmen blogini lukijan kanssa, jotka olivat juhlissa aveceina. Superkiva, että tulitte juttelemaan!

0IMG_3765

Sekä bloggaajakollegoiden että lukijoiden kesken käymistäni keskusteluista jäi mieleeni pari detaljia. Ensimmäisenä; syödäänkö teillä koskaan maksalaatikkoa vai onko fredagsmys -tarjoilut tarjolla joka ilta? No hei, todellakin! Blogiin ei päädy maksalaatikon kuvia, mutta kyllä meillä välillä syödään kiireessä einesruokia 😀 Hihii, ei kenelläkään tuskin ole niin siloiteltua elämää ruoankaan suhteen kuin mitä blogit antavat olettaa. Mutta mä en kutsuisi sitä totuuden vääristelyksi. Omalla kohdallani se johtuu siitä, että haluan pitää blogini tavallaan pakopaikalta arjesta; paikasta jonne tulla katsomaan kivoja kuvia (ei sillä, etteikö maksalaatikosta saisi kauniita kuvia 😉 ja aistimaan tunnelmaa.

0IMG_3762

Näin jälkikäteen pari teistä ihanaisista ihmetteli, että hei sä et olekaan muuttunut ollenkaan Indiedaysille siirtymisen myötä, ihanaa! Whaat?! No en tietenkään! 🙂 Tuollaiset kommentit tuli mulle kyllä ihan puskista, sillä en nyt ymmärrä, miten mun olis kuulunut muuttua ja/tai muuttuuko ihmiset yleensä, kun blogi siirtyy portaaliin. Toki otin isona kunniana tämän blogini noteerauksen ja sen siirtymisen juuri Indiedaysille, mutta hei, eihän tämä minua ihmisenä nyt muuta. Samat höpinät ja sama kirjoittaja täällä ruudun takana on. Jalat maassa ja pää yhtä pilvissä, kuten aiemminkin. Maria, joka on onnellinen niistä elämän pikkuisista jutuista ja joka on sitä mieltä, että jokainen meistä on samalla viivalla ihmisenä. Innokas ja yhtä utelias tutustumaan muihin ihmisiin kuin aina ennenkin. Minä täällä edelleen, moikka vaan! 🙂

Lisää mieleen jääneitä kommentteja/kysymyksiä lauantailta; suututko sä koskaan teidän lapsille, kun sä vaikutat niin rauhalliselta ja pitkäpinnaiselta? K r ö h m. Voi kyllä 😀 Välillä äänihuulet näkyy, kun joudun korottamaan ääntäni. Hirmuisen harvoin toki tulee suututtua tai korotettua ääntä. Mulla on pitkä pinna, onneksi. Sillä kyllähän nuo meidän pikku-uhmiset koettelee. Päivittäin ja monta kertaa. Toisaalta tuntuu, että päivä päivältä helpottaakin; sana menee paremmin perille ja lapset koettelevat vähemmän. Jep, ehkä muutan mieleni, kun murrosikä astuu kuvioihin 😉

0IMG_3759

”Voi, kun teillä on aina niin siistiä…siivoatko sä koko ajan?”. Kyllä, mä oikeastaan huomaan siivoavani koko ajan. Ei tule paljoa istuttua sohvalla. Siitä huolimatta meillä on aika usein sotkuista. Kuten nyt. Kun kaksi lasta sotkee, niin sitä ei ehdi samassa tahdissa kaksi aikuista siivoamaan 😀 Mutta hei, ei stressiä. Ehkä ne lapset oppivat iän myötä tuon siivouspuolen. Tai ainakin sitä koko ajan heille yritetään opettaa. Ja itsekin ehkä opin ottamaan paremmin itseäni niskasta kiinni. Ajattelin aloittaa sen siivoamalla kodarin (meillä siis sellainen metri x metri tila), jossa viikata pyykit heti kuivarista otettaessa. Ettei tarvitsisi tuota toista sohvaa niillä aina kuormittaa.

Semmotteisia. Jos teillä on vielä kyssäreitä, joita mietitte, niin kysykään ihmeessä! 🙂  Mies totesikin tuolla iltajuhlissa, että tämä on hänelle eka kerta sellaisissa juhlissa, jossa ei tunne yhtään ketään. Voi ja mä raahasin toista mukanani kuuntelemassa meidän naisten  juttuja. Oliskin pitänyt tuoda mies sinne Rillan ja Emilian miesten porukkaan…miehet kuin olivat häviävä luonnonvara tuolla juhlissa 😀 Mutta siis summa summarumina; elämä ei aina ole yhtä kiiltokuvamaista kuin täällä blogissa näyttää. Meillä eletään kuitenkin sitä normaaliarkea maksalaatikkoineen ja pyykkikasoineen. Sehän tässä elämässä on parasta, eikö?! Nautitaan ♥

TIISTAITERKKUSIN,

alle

PS. ja pieni korjaus, meillä ei maksalaatikkoa syö kuin mies ja minä. Lapset nyrpistävät sille nenäänsä. Heille toki lämmitetään noina maksalaatikkopäivinä mikrossa perunasoselaatikkoa 🙂


sunnuntai 26. lokakuun 2014

Yksi rakeinen kuva…

…ja miljoona mukavaa muistoa!

HEIPPARALLAA!

Sanonta ”Väsynyt, mutta onnellinen” on saanut juuri konkreettisen merkityksen. Eikä oikeastaan ole niin kovin väsykään. Eli olotila on onnellinen 😀 Eilen päivällä suuntasimme miehen kanssa Helsinkiin. Mies painui hotellin kautta kuntosalille ja itse suuntasin Bloggers’ Inspiration Dayhin. Ai että oli ihana nähdä niin monta tuttua kasvoja; entuudesta tuttuja ja jo nähtyjä, mutta myös monta ihan uutta (blogimaailmasta tuttua) kasvoa. Sen verran haipakkaa tuo päiväkin meni, että kamerassa oli tasan kaksi kuvaa. Hmm, ei tainnut olla tämä bloggari ihan ajantasalla, kun unohti kuvailla 😉 Nuoruuden intoa puhkuva Sara piti blogitunnin, jossa Annika, Aino ja minä keskustelimme bloggaamisesta. Ihana saada vertaistukea ja huomata, että se bloggaaminen on muillekin intohimo. Välillä tulee rämmittyä myös samanlaisissa karikoissa. Kiitos panelisteille ja Saralle, oli kunnia päästä mukaan blogitunnille!

Heti neljän jälkeen suuntasin hotellille ja nappasin miehen mukaani. Pikainen kierros kaupoilla ei juurikaan tuottanut tulosta, mutta ravintolavalinta oli nappi. Alun perin meidän piti mennä ystävien kanssa kahville, mutta päätimmekin mennä kaksin syömään. Hotellimme (GLO Art) lähellä oli aivan taivaallinen thaimaalainen ravintola. Tilasimme ”maistelumenun” – 7 ruokalajin illallisen, joka oli kaikkea muuta kuin ”maistelumenu”. Ruoka hit the spot ja jossain vaiheessa päätimme olla kiirehtimättä. Söimme rauhassa ja juttelimme. Pitkästä aikaa ihan kaksistaan ja ilman lapsia. Iltatilaisuus alkoi kello 19.00, joten pikkuisen tuli kiirus laittautuimisen kanssa; saavuimme hotellille vasta kymmentä minuuttia ennen h-hetkeä. Nopeasti tukka nutturalle ja mekko päälle. Sitten menoksi. Tämä yksi ainoa kännykällä otettu rakeinen kuva on ikuistamassa illan lookia:image1

Fredan Tivolissa palkittiin blogimaailman tähtiä ja täytyy sanoa, että oikeaan osoitteeseen meni palkinnot! Onnea vielä teille kaikille 🙂 Ilta kului jutellessa. Jäin koko ajan kiinni suustani. Monta tuttua jäi tosin vielä moikkaamattakin. Ehkä ensi kerralla sitten? Kiitos teille kaikille ihanille, jotka tulitte juttelemaan. Oli aivan mielettömän kiva vaihtaa kuulumisia ja saada kasvot (+ääni) blogeille. Tällaisia blogitapahtumia pitäisi todellakin olla useimmin. Sparrausta parhaimmillaan, sanon mä! Niin ja kiitos Indiedaysin porukalle huipuista juhlista; veikkaan, että päivä- ja iltatilaisuus ei jättänyt ketään kylmäksi!

Pääsimme miehen kanssa ajoissa nukkumaan, joten karistimme tänä aamuna Helsingin pölyt jaloistamme jo anivarhain. Kotona olimme 11 maissa ja pakkasimme nopeasti tytöt autoon ja suuntasimme mökille saunomaan. Täydellinen viikonloppu, jonka ansiosta jaksaa taas pitkän pimeän ajan. Päivän valo lyheni kertaheitolla, kun kelloja siirrettiin. Jos jotain positiivista, niin lapset sai aikaisemmin nukkumaan ja aamulla saa nukkua tunnin pidempään.

Nyt kuvien käsittelyn pariin; huomenna tarinoidaan kynttilänvalossa yhden blogiyhteistyöjutun parissa 🙂

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA,

alle


perjantai 24. lokakuun 2014

Kaikella on tarkoituksensa -mekko

HIPSHEI IHANAISET!

Jihuu, viikko on taas vierähtänyt ja veckoslutet on täällä. Vaikka olenkin pari päivää keskellä viikkoa kotona, niin silti viikonloppu tuntuu joka viikko yhtä mukavalta. Ja varsinkin tänä viikonloppuna; huomen aamulla viemme lapset mummulaan hoitoon ja suuntaamme miehen kanssa kohti Helsinkiä. Itse yritän olla heti puolen päivän jälkeen tuolla ravintola Sipulin talvipuutarhassa Inspiration Dayn merkeissä. Muistan vuosi sitten, kuinka hassua oli nähdä niin monta tuttua samaan aikaan; tuttuja kasvoja ja vihdoin sai kasvoille myös äänen. Tuolla tulee helposti tunne, että ”Hei, jossain me ollaan tavattu…”. Niinpä niin, blogistaniassa 🙂 Kello 15 osallistun blogituntiin, jossa jaamme kokemuksia bloggaamisesta. Ihanaa saada vertaistukea, inspiraatiota ja näkökulmaa tähän sivutyöhöni, jota rakkaaksi harrastuksekseni myös tituleeraan.

Päivätilaisuuden jälkeen ajattelimme viettää miehen kanssa laatuaikaa hieman shoppailen ja kahvitellen. Mutta hyvissä ajoin pitää linnottautua hotelliin meikkauspuuhiin. Huh, mä jo ajattelin, että jos maalaisi huulet punaisiksi ja jättäisi silmät meikkaamatta 😀 Enää ei puutu kuin se kirkuvan punainen huulipuna. No, eiköhän ne meikitkin siitä suju ihan ok. Huomisen(kin) motto on no stress.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muistatteko kun silloin kuukausi takaperin laitoin sen uuden Ted Bakerin mekkoni huutikseen myyntiin? Se ei mennyt kaupaksi. Ja hyvä niin, sillä se lähtee huomisiin juhliin. Kaikella on tarkoituksensa ja naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään! Kyllä, pitsimekko jää kotiin (tai voipi olla, että sekin tulee mukaanja arvotaan viimeiseen asti :D), sillä tänään tuota Ted Bakerin mekkoa päälleni kokeillessani se oli just passeli. Ei kuulkaas enää puristanut eikä ihistänyt mistään. Kaula-aukko on makuuni ehkä hivenen turhan antelias, mutta niinhän se yleensä siltä näyttää, kun ylhäältä päin sinne katselee 😉 Asuvalinta on enää siis sukkahousuja vaille valmis. Miten sekin voi tuottaa päänvaivaa; laittaako ihonväriset vai mustat? Katsoin juuri viime vuoden kuvia ja silloin oli mustat. Josko nyt sitten mentäisiin ihonvärisillä. Niin tai näin, sukkahousut ehjänä tai ei, niin ihana ilta on tiedossa. Se pieni kotihiiri takaraivossani kolkuttelee aikaisin nukkumaanmenon puolesta. Mikäli pääsisi lähtemään sunnuntaiaamuna ajoissa kohti kotia, niin ehtisi vielä mökille sunnuntaisaunaankin. We’ll see..

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huomenna blogi ei päivity, mutta Instagram (atmarias) kylläkin! Nähdään siellä 🙂
Ja te huomiseen päivä- ja iltatilaisuuteen osallistujat, tulkaahan nykäisemään hihasta 🙂

IHANAA VIIKONLOPPUA,
halauksin toivotellen,

allePS. Ei jotain hyvää ilman huonoakin, sillä mun luottokorkkareista katkesi tuo nilkan taakse tuleva remmi. Grrr. Täytyy viedä nuo suutariin, josko suutari joskus pystyisi asialle jotain tekemään. Kenkä- ja laukkuvalinta meni uusiksi, mutta eipä tälle voi enää mitään. Näitä sattuu. Kaikella on tarkoituksensa, olisin varmasti katkonut nilkkani noilla koroilla…


keskiviikko 22. lokakuun 2014

Kampauskokeiluja

HEI ILTAA IHANAT!

Huhhahhei, miten ihanaa haipakkaa on pitänyt. Aamupäivän vietin tuon USAsta Suomeen kotiutuneet V:n kanssa, joka oli hieman kauhuissaan tästä yhtäkkisestä talvesta. Just wait and see my friend…it ain’t winter yet 😉 Kahvittelua, shoppailua ja maailman parannusta. Iltapäivästä jaettiin taas hyvä vaimo pisteitä (vitsi!) ja loihdin uskomattoman hyvän thaibataattisosekeiton. Sen avulla jaksoimmekin sitten koko perheen voimin geokätköillä illan. Mutta hei, eikä siinä kaikki. Jossain vaiheessa iltapäivää riitti aikaa myös lauantaisten juhlien kampauksen suunnitteluun. Hiukset olin pessyt eilen, joten ne oli just passelit työstettäväksi. Suoristusrautaa niille olisi kyllä voinut näyttää, jotta pinnasta olisi saanut sileän.  Jälleen turvauduin tuohon Pinterestiin ja siellä hair stuff -kansiooni.

Mekkohan mulla on se pitsinen Kappahlista, jota tuossa taannoin esittelin. Mustat kengät ja musta clutch. Inspiraatio jääköön nyt sikseen 😉 Hiukset sutaisen kiinni nutturalle. Ensimmäisen ohjeen otin mukaellen tuosta Low rolled updo -kampauksesta. Aika iisipiisi ja pinneillä ja runsaalla hiuslakalla tämän varmasti saisi toimimaan:

0IMG_4807 0IMG_4834

Tässä välissä hiusten harjaus, puuterointi ja uudelleen tupeeraus. Olisin niin halunnut tehdä tuollaisen low chignon (kuvassa raitapaitainen nainen blondeilla hiuksilla), mutta mun päällyshiusten paksuus ei riitä tuohon. Tai sitten täytyy jättää isompi kasa hiuksia tuota päällysosaa varten ja tehdä itse nutturasta vähän pienempi. Kyseessä on hieman oikealla puolella oleva nuttura. Ei ihan sivunuttura, mutta melkein. Jos tähän päädyn, niin täytyy nostaa sitä vielä pinneillä tuosta yläosasta lähemmäksi takaraivoa.

0IMG_4863 0IMG_4856 0IMG_4846

Tämän jälkeen kokeilin erilaisia sotkunutturoita ja sellainen onnistuu kyllä. Sitten katselin solmunutturoita ja solminkin hiukseni niin onnistuneesti alla olevaan nutturaan, että taitavat olla solmussa vielä saunan ja hiustenpesun jälkeenkin 😀 Nuttura on ehkä omaan makuuni liian tiukalla. Täytyisi löysätä sitä hieman ja jättää enemmän ”loose ends”. Etuhiukset täytyisi myös kiinnittää jotenkin menemään tuonne taakse…

0IMG_48750IMG_4879

Luottavaisin mielin olen kampauksen suhteen ja sitä paitsi eihän siellä pimeässä kukaan mitään näe (wishful thinking ;). Suoristusrautaa vain kehiin, paljon hiuspuuteria, pinnejä ja lakkaa. Hyvä siitä tulee. Seuraava murheenkryyni onkin meikki. Taidankin tästä mennä tsekkailemaan meikkausohjeita seuraavaksi. Niin ja hei, se mekko minkä ostin on saanut varteenotettavan kilpailijan. Ihan sittenkin tuolta omasta vaatekaapista. Ihanalle ystävälleni Marjalle sitä jo kertaalleen yritin lainata, kun on niin hänen näköisensä, mutta yllättävän hyvin se itsellenikin istui. Siinäkin on pitsiä, mutta vain miehustassa.

Hei, mä olen muuten Inspiration Dayssa Annika O:n ja Ainon kanssa luentotilassa klo 15.00 alkavalla blogitunnilla. Tervetuloa sinne  kuuntelemaan ja keskustelemaan blogijutuista meidän kanssamme! 🙂

Nyt meikkitutoriaalien kimppuun; jos teillä on vinkata helppoa juhlameikki tutoriaalia, niin olen enemmän kuin kiitollinen ♥ Palataan huomenna tuolla kommenttiboksin puolella (oliivipuu on muuten vielä hengissä :)!

ILTATERKKUSIN,

alle