MOIKKAMOI!

Kuten viime aikaisista teksteistä olette ehkä huomanneet, niin täällä ollaan vahvasti taas kiinni siinä siirappisessa ja hunajaisessa kuplassa. Siinä, missä katsotaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Ja hyvä niin, sivusilmällä kun kuitenkin tulee vilkuiltua niitä realiteettejakin. Rekisteröityä ne jonnekin tuonne syövereihin ja reagoitua mikäli tarve niin vaatii.

Viime aikoina olen monista blogeista lukenut parisuhteen kantavista voimista ja tiedän, että olen aiemminkin täällä niitä väläyttänyt meidän kohdalta. Silti saan tasaisin väliajoin kyselyä näistä jutuista. Viimeksi eilen IG:n puolella moni kyseli, miten ollaan aina niin onnellisen oloisia ja näköisiä. Se lämmitti mieltä, kiitos♥ Mitä pidemmäksi suhteessa mennään ja mitä enemmän ulkopuoliset tekijät muuttuvat, niin tottakai sitä mukaa ne suhdetta ylläpitävät asiatkin muuttavat vähän muotoaan. Jotkut suhdetta kannattelevat perusasiat, pyhäkolminaisuus eli rakkaus, luottamus ja kunnioitus ovat tottakai siellä taustalla koko ajan. Ja se tahto, josta ollaan puhuttu myös muutamaan otteeseen.

Meillä tuon pyhän kolminaisuuden palettia ei ole onneksi tarvinnut kyseenalaistaa, mutta kokemusta on myös siitä, kuinka vaikeaa suhdetta on ylläpitää, jos perustasta yksikin osa on saanut särön. Ehkäpä juuri siksi suhde ei kantanut, sillä vaikka annan anteeksi, niin en unohda. Perustat pitää olla kunnossa, jotta talo pysyy kasassa.

Ehkä juuri senkin takia tämä 17 vuoden matka on ollut niin helppo. On saanut mennä virran mukana, luottavaisena.

Yhdessä tekeminen on aina ollut meille tärkeää, perheenä. Mutta myös meidän aikuisten kesken. Koska koetaan, että se on meidän parisuhde, mikä pitää perheen kasassa. Jos meidän parisuhde repeilee, niin perhe kärsii. Siinä missä aiemmin yhdessä tekeminen oli maitokaupassa pyörähtämistä vartissa, sillä aikaa kun mummu oli lasten kanssa, on yhtäkkiä meille siunaantunut vaikka kuinka paljon aikaa. Yhteistä aikaa, mutta myös omaa aikaa. Voisin kuvitella, että jos se pyhä kolminaisuus yhdistettynä tahtoon ei olisi tässä elämänvaiheessa kunnossa, niin helposti jatkaisi omilla teillään tekemistä. Niitä läpsystä vaihtoja, vaikkei tarvetta sellaisille edes olisi.

Viikolla yhtenä iltana sain miehen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen sauvakävelylenkille. Ei kun anteeksi, ei me sauvakävelylenkillä oltu, sillä se kuulostaa (kuulemma) jotenkin niin kalkkisten jutuilta. Vaan oltiin vetämässä ylämäkivetoja sauvat kädessä ja samalla reippaasti kävellen. Aivan eri asia, eikö? 😉 Tuon reilun tunteroisen aikana tuli myös juteltua paljon. Lähinnä siitä, kuinka huippua on, kun meillä on nykyään ei vain yksi, vaan monta yhteistä harrastusta.

Ennen lapsia käytiin salilla ja spinningissä yhdessä. Tässä välissä oli joku kymmenisen vuotta, että yhteiset harrastukset sai laskettua yhdellä sormella. Mikä on ihan luonnollista, sillä aika aikaansa kutakin. Nyt kun lapset ovat jo siinä iässä, että pärjäävät hienosti kotona keskenään, ollaan miehen kanssa päästy golfkentälle, hiihtolenkeille, rappustreeneihin ja hei sinne ylämäkivetosauvakävelylenkille 😀 Siinä samalla, kun urheilu saa endorfiinit jylläämään, on tullut mahdottoman hyvä mieli yhdessä tekemisestä. Poikkeuksetta aina on tullut juteltuakin paljon treenien aikana.

Eilen meidän tiimin tiiminvetäjät (eli mä ja se ylämäkivetosauvakävelylenkkeilijä) pääsivät treffeille. Syömään ja kuuntelemaan musiikkia. Oltiin ajoissa kotona ja taas puhuttiin, että ehkä pitäisi käydä useammin. Mutta toisaalta puhuttiin taas sitäkin, että ne parhaimmat treffit on ehkä kotisohvalla koukuttavan sarjan äärellä. Me ei olla koskaan tarvittu viikonlopputreffejä Pariisissa (vaikka been there done that), vaan ihan ne pienet jutut riittävät. Unisex tuulipuvuissa sauvakävelylenkit, esimerkiksi. Sitten joskus ♥

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,