HEI HUOMENTA IHANAT!

Olimme eilen illalla tien toisella puolen mummun pihassa laittamassa peräkärryä kiinni autoon, kun yhtäkkiä lempeän aurinkoisen kesäillan yli puhalsi tuuli. Niin navakasti, että peräkärryn kansi kolisi. Katsoimme toisiamme ihmeissämme ja pohdimme sanattomasti, että näinköhän on. Saimme suru-uutiset puhelimitse vähän tuon jälkeen. Pitkä odotus on päättynyt ja äiti on lähtenyt iskän luokse taivaaseen ♥

Koko äidin sairaalassa oloaikana en ole pystynyt käymään sisällä mummulassa ilman kiirettä pois. Ilman möttiä rinnassa. Eilen ennen tuota tuulenvirettä vaeltelin pitkin mummulaa. Eikä ollut kiire mihinkään. Hymyilin valokuville ja ojentelin tyynyjä. Olo oli levollinen. Otin ylläolevan kuvan, sillä yritin ikuistaa jotain, mitä en ihan täysin saanut puhelimen kuvarullaan tallennettua. Koko mummulan pihapiiri näyttäytyi erilaisena kuin pitkään aikaan. Värit toistuivat kauniisti ja linnut sirkuttivat iloisesti. Oli jotenkin todella lohdullinen olo. Olisi tehnyt mieli jäädä pihaan istumaan iltaa. Puhelinsoitto hetkeä myöhemmin vei kyllä jalat alta, sitä en kiellä.

Olo on tyhjä ja epätodellinen. Surullinen. Samalla kuitenkin tavallaan helpottunut. Kaikista pahinta on seurata sivusta rakkaan ihmisen kärsimystä. Se, miten elämä tästä jatkuu on vielä hieman hakusessa. Onneksi tänään on viimeinen työpäivä ennen lomaa. Hautajaisjärjestelyt laitetaan käyntiin ja sitten hengähdetään pitkä viikonloppu mökillä. Neljän viikon kesäloma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan.

Illalla mies meni viemään kynttilää kuvassa näkyvään lyhtyyn. Sytytti kynttilän ja varmisti, että se palaa. Lähti kävelemään kotiin päin ja kääntyi vielä katsomaan kynttilää. Joka oli sammunut. Miehen päästyä takaisin lyhdyn viereen, liekki alkoi yllättäen lepattamaan. Tätä tapahtui viisi kertaa. Aina mies ehti portille asti ja katsoi taaksensa. Käveli sammuneen kynttilän luokse, joka yhtäkkiä alkoikin palamaan. Muistatteko, kun puhuimme tuossa vähän aika sitten niistä merkeistä? Niiden voimalla jatketaan elämässä eteenpäin. Hymyillen, muistellen, itkien, ikävöiden. Kuitenkin eteenpäin mennen.

Tässä kohtaa voisin pitää pienen blogitauon, mutta ei musta taida olla siihen. Jatketaan samaan malliin, jaksamisen rajoissa toki. Haluan lähettää sinne ruudun toiselle puolelle lämpimät kiitokset. Te olette olleet ihan superihania ja olen saanut teistä ihan mielettömän paljon voimia. Kuten koko tästä bloggaustouhusta. Kiitos siis mukana matkassa olemisesta ja myötäelämisestä ♥ Nyt parannellaan haavoja ja sitten palataan asiaan taas astetta elämänmakuisimmin tekstein.

SUPERSULOISTA JUHANNUSTA TOIVOTELLEN,