Nyt on sitten tulossa niin siirappista ja hunajaista juttua eli te, jotka ette tykkää sellaisesta, niin nähdään huomenna lehtikaalisipsien merkeissä 😉 Ja kuvatkaan eivät liity tekstiin, ovat vain niitä kuvia hetkistä ja asioista, jotka tuottavat mulle niin suunnattomasti onnea.

Mutta hei, eilen vierähti taas yksi vuosi mittariin ja huomasin, että enää tämä vanheneminen ei ota niin paljon päähän kuin aiemmin. Oikeastaan on ihan kiva vanheta. Sillä näin 38-vuotiaana totesin, että elän elämäni onnellisinta ja seesteisintä aikaa. Pahimmat yöunivelat on lasten vauva-ajan jälkeen kuitattu ja seitsemännen aviovuoden kriisi (no, ei sellaista ollut 🙂 selätetty. Asiat ovat mallillaan. Enemmän kuin mallillaan. 

Olen etuoikeutettu, että mulla on kaksi tervettä ja ihanaa lasta. Ja lapsilla maailman paras isä. Joka sattumoisin on myös paras ystäväni ja sielunkumppanini. Ihminen, johon voin surutta luottaa. Hunk and a half sen lisäksi, tiedättekös. Aika hyvä yhtälö 😉 Oman perheen lisäksi olen etuoikeutettu, että muu lähiperhe on ihan lähellä. Ei missään huitsin nevadassa. Vaan tuossa ihan sadan metrin sisällä. Lasten rakkaat serkut ja leikkikaverit ovat orapihlaja-aidan takana. Tukea ja turvaa molemmin puolin. Lisäksi saan olla onnellinen siitä, että joka arkiaamu kellon soidessa tiedän pääseväni töihin. Paikkaan, joka on tänä päivänä kultaakin kalliimpi. Työpaikka kun ei ole kaikille itsestään selvyys. Mutta onnellinen olen siitä, että työpaikkani ei ole ihan mikä tahansa työpaikka. Vaan työpaikka, jossa viihdyn niin äärettömän hyvin ja jossa saa oikeasti painaa töitä kuin viimeistä päivää. Ja vastaavasti olla ihan oma itseni ja nauraa ripsivärit valumaan.

Synttäripäivä kului mökillä touhuten. Onnellinen olen siitä, että mulla on edelleen kuntoa ja terveyttä raijata kakkosnelosia ja terassilautoja laiturilta ylös mökille. Onnellinen olen myös siitä, että saimme koko perheen kesken olla ulkona raitisilmamyrkytykseen saakka. Nautin suunnattomasti siitä, kun lapsetkin halusivat olla mukana terassitalkoissa. Se, kun iltakahdeksan jälkeen terassin pohjat ja koolaukset olivat valmiit ja itsellä kädet tärisivät raskaasta päivästä, oli niin voimaannuttava tunne, että harkitsen työn vaihtamista fyysiseen työhön…no en oikeastaan, mutta olen aina tykännyt fyysisestä työstä ja siitä, kun näkee kättensä työn tuloksen. Ja hei, se terassin kehikko oli vielä tänä aamunakin ihan järkkymätön. Stabiili kuin mikä. Siihen kelpasi ruuvailla kansilautoja. Hyvä siitä vielä tulee.

Kuohuvaa oli tarkoitus kilistellä eilen illalla, mutta mökkinaapurimme pyysivät meitä kesken terassitalkoiden kylään ja kilistelimme siellä venäläisellä shamppanjalla. Heidän 45-vuotishääpäivänsä kunniaksi. Ja me miehen kanssa salaa ääneti mun synttäreiden kunniaksi. Käytiin vähän rajoja läpi naapureiden kanssa ja voi kuinka ihana yllätys oli, että sieltä meidän perimmäisestä tontinnurkasta löytyi vadelmapensaita vaikka muille jakaa. Ensi viikonloppuna mulla on edessä horsmien ja muiden rikkaruohojen pois siivoaminen vattupuskien tieltä. Lisäksi tein uuden metsämansikkarykelmä löydön! 

Ihaninta on siis todellakin juuri nyt. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos, vaikka olenkin sitä mieltä, että Anno on iskenyt naulan kantaan sloganillaan. Tällä iällä osaan jo nauttia joka hetkestä. Elää hetkessä. Kuten todettu aiemminkin, ei siihen onneen paljoa tarvita. Ihan just nyt onnea tuottaa kohoamassa oleva sämpylätaikina ja illalla tuleva miesten 100 metrin finaali. Ja uskon, että tuo vaatehuoneen siivousprojektikin tuottaa suunnattomasti onnea. Ainakin jälkikäteen 😀 

Nyt siis vaatehuoneen siivouksen pariin (mulla ei ole mitään työvaatteita tähän välikauteen),

palaan kommentteihinne ed.postauksiin myöhemmin illalla!

PS. ja unohtui vielä yksi ihana asia; tytöille löytyi reput. Ja vielä ihan ekasta kaupasta.

 Se on kuulkaas ihanaa se! 🙂