Niin kuin eilen jo vihjasin, niin ne pallovalot vihdoin saapuivat (nopea toimitus, itse vain jahkailin tilauksen kanssa); eivätkä olleet lainkaan suuritöiset ”kasata”. Iisipiisi ja viiden minuutin jälkeen pallovalot olivat jo paikoillaan makuuhuoneessa…

…mutta muhun ei kuulkaas kolahtanut. Ei yhtään. Pallovalot on ihanat, musta seinä on ihana, mutta tuo teksti.  Noiden kaikkien muiden makkarin tekstien kanssa oli vähän liikaa. Rauhatonta. Mä oon varmaan elänyt mun seiniin piirtelykauden joskus jo yliäyräiden, sillä nyt ei enää iske. Ei sitten yhtään. Ei tarroissa, eikä liitutaululla näin vallitsevana. Muiden kotona kyllä, mutta omassa kodissa nounou. 

Pari päivää sitten tein kokeen tuohon täyshimmeään mustaan maalipintaan liidulla ja lähti suitsaitsukkelaan pois, jättämättä ”liitutaulujälkiä”. Eilen sain postissa tuon liitutaulutussin ja sillä pariin otteeseen piirtelinkin; lähti kauniisti pois. Tätä viimeistä vedosta aloin tänään, vuorokausi myöhemmin, poistamaan niin ei. Ei sitten millään. Pääliosa tekstistä lähti pois, mutta tussi oli jotenkin imeytynyt tuohon levyyn (tai johonkin) maalikalvon läpi. Joten loppujen lopuksi meni hermo ja vetäisin tekstikohtiin mustaa maalia päälle. Nyt mulla on ihanan puhdas seinä. Ilman tekstejä. Mutta myös ilman pallovaloja, sillä pallovalot muuttivat…

Ja ai että, nyt oon tyytyväinen 🙂 Alunperin noita palloja itse asiassa suunnittelin juurikin noiden harmaiden verhojen kanssa. Pallovaloissa on omaan makuuni ehkä aavistuksen liian kellertävä sävy. Mutta toisaalta – tuohan tuo lämmin sävy kodikkuutta näinä pimeinä aikoina.

Makuuhuoneen mustalle seinälle laitoin tänään illalla ”kausivalot” – sellaisen valokranssin. Mutta voipi olla, että otan senkin pois ja mallaan seuraavaksi siihen allekkain paria mustavalkoista perhevalokuvaa valkoisissa kehyksissä. Joten jatkoa seuraa.

Mutta ennen makkaria kuvia olohuoneesta. Ehkä jo huomenna. Eilen oli niin ihana auringonpaiste (aika ajoin), joten kerrankin sai valoisia kuvia. Tummista verhoista huolimatta.

Sisustuksesta uhmaan. Meillä on 5-vuotiaalla kultakimpaleella alkanut tällä viikolla aivan tajuton uhma. Tähän asti ollaan päästy aika helpolla (verrattuna isosiskonsa 1,5-vuotiaana alkaneeseen uhmaan, joka jatkuu vieläkin), mitä nyt pientä omapäisyyttä on välillä ollut havaittavissa. Mutta on ollut erittäin helppo ja kiltti lapsi. Tällä viikolla ollaan paiskottu ovia, saatu puolen tunnin itkupotkuhuutoraivareita (siis monia), uhkailtu muuttaa mummulle (kun äiti on tyhmä, eikä ostanut toista Robinin uutta levyä talouteen), piilotettu äitin Maalaisunelmia (joulu)lehti…viety muka roskikseen, mutta eipä se siellä ollut, oltu enemmän tottelematta kuin toteltu (juostu maitokaupasta ulos parkkipaikalle, sillä aikaa kun mä olen vielä kassalla maksamassa). You name it, kaikkia on nähty. Sitten taas toisaalta toinen ääripääkin on koettu; hyvinä hetkinä halutaan olla sylissä, halitaan ja paijataan äitiä, itketään pahaa mieltä omasta käytöksestä ja loppujen lopuksi nukahdetaan kainaloon ♥ Voi kun pystyisi toista tunnemyrkyssä auttamaan. Ei se ole helppoa meille aikuisillekaan tuo lapsen uhma, mutta vain kuvitella saattaa, kuinka raskasta se on lapselle. Ja jos tunnemyrskyt ovat nyt 5-vuotiaana tätä tasoa, niin millaisia ne ovat sitten teini-ikäisinä…huh. Onneksi siihen on vielä aikaa! 🙂 

Talvisin torstaiterkkusin,