…yhä totta on tänään, vaan enemmän enemmän se tarkoittaa.

Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa.

…ja Hyvää hääpäivää kulta ♥ Tasan kahdeksan vuotta sitten tuo Minä rakastan sua soi häävalssinamme. Sanat pitävät paikkansa. Rakkaus senkus vain kasvaa vuosien saatossa. Sanonta ”minä rakastan sua” ei ole meidän perheessä kulunut fraasi. Se tarkoittaa ihan hirmuisen paljon ja sen merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Rakkaus kasvaa vuosi vuodelta. Päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Ollakin, että elämän ruuhkavuodet ovat niin kiireiset juuri nyt, että ne meinaavat välillä imaista mukanaan. Uskallan tosin väittää, että meidän perhe selviää näistä vuosista loistavasti. Ehkä syynä on se, että siellä pohjalla on vain se tajuttoman suuri rakkaus ja kunniotus toista kohtaan, joka pitää vaikeinakin aikoina paletin kasassa. Tietoisuus siitä, että mikään pikkuinen myrsky ei tätä paattia kaada. Onneksi isommilta myrskyiltä on vältytty, niin suhteessa kuin muutenkin. Viime talvena tapahtuvat surulliset asiat (rakkaan isäni poismeno) vain vahvistavat tätä liittoa. Toisesta löytyy surun hetkelläkin se tuki ja turva.

Mä olen vanhanaikainen, sillä olen sitä mieltä, että papin aamen pitää loppuun saakka. Alttarilla olen tuota parasta ystävääni luvannut loppuelämäni rakastaa ja näin tulen tekemään. Kunnes kuolema meidät erottaa. Saatan sohaista ampiaispesään, kun sanon, että mielestäni tuo Jumalan kasvojen edessä tehty lupaus otetaan nykyaikana liian kevyesti. Ehkä annetaan periksi liian helposti. Ei kestetä ristiriitoja eikä olla välttämättä halukkaita ratkaisemaan erimielisyyksiä. Tulemaan vastaan puoliväliin. Meillä tehdään kompromissejä ja välillä luovitaan kiireessä. Otetaan yhteistä aikaa ja vastaavasti annetaan toisille omaa aikaa. Nauretaan yhdessä ja nautitaan niistä hetkistä, kun on koko perhe koolla. Osataan antaa tarvittaessa myös anteeksi. Älkää unohtako sitä! Välillä niellään ne pahat sanat, joita ehkä pyrkii lipsahtamaan ulos suusta. Mietitään hetki, ennen kuin sanotaan. Taidan olla jotensakin vähän liian pehmo, mutta mähän vältän sanomasta pahasti. Niin tuolle rakkaalle kuin muillekin ihmisille. Tekishän se kieltämättä aika gutaa välillä ladella kaikki maailman kirosanat pihalle 😀

Onnellinen olen myös siitä, että meillä lapset eivät ole joutuneet kärsimään äidin ja isin tappeluista. Meillä ei huudeta tai tiuskita. Lapset näkevät paljon  haleja ja toivottavasti myös sitä rakkautta ja keskinäistä yhteyttä. Toivoa sopii, että nuo pikkuiset prinsessat löytävät joskus aviomiehikseen yhtä mahtavan ja kiltin ihmisen kuin mä olen löytänyt. 

No mutta, siirappiset ja hunajaiset jaarittelut on syytä päättää ja suunnata pyörännokka kohti töitä.

Eilen pyöräilin innolla töihin ja totesin, että kellohelmainen kesämekko ei ole paras vaihtoehto 😉 Töiden pihassa napsautin pyörän kiinni ja huomasin, että lukossa ei ole avainta! Siis kysyn vain, että millaisen pyörän saa lukkoon ilman avainta? Tiirikoimistaidot olivat ruosteessa, joten ei auttanut kuin lähteä äidin kyydillä töistä kotiin jo kahden jälkeen. Ja kas, kotona se avain oli paikassa nimeltä jemma. Sitten taas veljen kauppareissukyydillä takaisin töihin ja pyöräillen kotiin. Josko tänään selviäisi ilman sen suurempaa draamaa? 😉

vaaleanpunaisten lasien läpi maailmaa tänään katsova,

PS. huomen aamulla juttua suloisesta Koiramäestä ja arvonta! Stay tuned 🙂