lauantai 07. huhtikuun 2018

Lauantai-iltana Marian bistrossa

4

ILTAA IHANAT!

Leppoisaa lauantai-iltaa vietellään täällä kellarikerroksessa. Täällä missä Marian bistron juhlavalot luovat tunnelmaa ja kynttilän liekit lepattavat hiljaa. Kannustetaan Tapparaa voittoon ja nautitaan raukeasta lauantaista. Siitä ihanasta ja ehkä hiukan sumuisestakin olotilasta, minkä tunnin päikkärit saavat aikaan. Ruoan virkaa hoitaa tapaslautanen ja janon sammuttaa pieni tilkka punaviiniä.

Vaikka lauantai on kulunut leppoisissa merkeissä, ovat ajatukset kuitenkin tämän tästä harhailleet tänään myös tuonne toisen kotimaani suuntaan; aamulla heräsin uutisiin siitä, että ihan siellä lähellä missä asuin oli tapahtunut kamala onnettomuus, jossa oli aivan liian monta nuorta  jääkiekkolupausta menettänyt henkensä. Tuo uutinen on taas saanut ajattelemaan sitä tosiasiaa, että elämä saattaa muuttua silmänräpäyksessä… Kynttilän liekillä on siis tänään muukin tarkoitus kuin vain luoda tunnelmaa ♥

Mutta iloisempiin asioihin palatakseni. Tänään suunnatonta iloa on tuonut jälleen nuo pikkuiset. Joista pienempi halusi kirjastoon keittokirjoja lainaamaan. Siellä hyllyjen välissä jouduimme taipumaan sen tosiasian edessä, että kaikki kirjat joita ajatteli lainata löytyivät meiltä kotoa. Niitä tultiin sitten kotiin selailemaan. Luvattiin miehen kanssa käydä ostamassa leipomusainekset, kunhan kertoo, mitä päätyy tekemään.

Niin meillä paistettiin uunissa New York -tyylinen valkosuklaamustikkajuustokakku. Toinen oli kovin onnellinen lopputulemasta. Siinä leivonnan lomassa toki opeteltiin niitä elämän perusasioita, kuten kärsivällisyys. ”Äiti, mulle tulee pian kavereita kylään…voisiksää hoidella tämän loppuun?” No tottahan toki hoitelin!

Palataanhan huomenna kommentteihin vastaamisten kanssa sekä suussasulavan kakun merkeissä. Nyt menee peli niin jännäksi, ettei enää pysty näpyttelemään konetta 😉

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA,

PS. EDIT: kakkuun palataan huomenna maanantaina tai viimeistään tiistaina. Tuli ”mutkia matkaan”. Insta storyssa lisää…

 

 


perjantai 06. huhtikuun 2018

Ehdoton & pyyteetön rakkaus

11

TERVEPÄ TERVE IHANAT

ja huikean kivaa perjantai-iltapäivää! Antaa ulkona olla vaikka kuinka harmaata, mutta sen sanon että kevät on kuulkaa tulossa. Lumet sulaa silmissä ja sumutinpullosade tekee luonnolle hyvää. Olkoon tämä harmaus se lievä ylämäki, mistä eilen puhuttiin. Sellainen pikkuinen pumpsi, josta oppii nauttimaan, kun olosuhteet ovat kohdillaan. Esimerkiksi se, että tänään on perjantai saa harmauden näyttäytymään ihan mukiinmenevältä jutulta. Harmaimmankin päivän pelastaa, mikäs muukaan kuin rakkaus.

Olen tässä parin päivän ajan miettinyt, että onko ehdotonta rakkautta olemassa? Pyyteetöntä ja yksinkertaista rakkautta, joka sitoo niin kovin yhteen, että sitä tulee osaltaan hengitettyä samaa ilmaakin? Ikuisena romantikkona (mutta myös realistina) tullut tulokseen, että tottakai on. Varsinkin vanhempien ja lasten välillä, mutta väitän, että me olemme tuo elämäni rakkauden kanssa siinä onnellisessa asemassa, jossa rakkautemme on ehdotonta. Aina puhutaan sitä, että molempien osapuolien tulisi seistä omilla jaloillaan ja olla yksilöitä. Me tehdään paljon asioita erikseen eikä todellakaan kyhnätä koko aikaa kylki kyljessä, mutta osaltaan sen voimalla, että tiedämme että vaikka emme ole koko ajan fyysisesti läsnä, olemme molemmat osa sitä symbioosia, jota ehdottomaksi rakkaudeksi kutsutaan. Yksilöitä kyllä, mutta ilman toista vajavaisia sellaisia. Ihmisiä, jotka saavat toisen läsnäollessa olla myös tarvittaessa heikkoja. Näyttää ne huonoimmat puolensa ja silti luottaa, että toinen rakastaa.

Meidän parisuhteen yksi suurin salaisuus on se, että molemmat antavat suhteeseen yhtä paljon eivätkä tee kauniita tekoja vastapalvelusta odottaen. Tuota ohjenuoraa pyrin elämässä muutenkin noudattamaan; kohtelemalla ihmisiä hyvin ilman vaatimusta siitä, että minulle tehdään samoin. Pyyteettömästä rakkaudesta kielii ihan ne elämän pienet asiat. Kuten kaalisoppalounas ihmiselle, joka tuli kotiin työkiireiltään syömään. Se, että hän söi sitä kaalisoppaa, vaikkei se ihan lemppariruokaa olekaan. Arvostuksesta kaalisopan keittäjän vaivannäköä kohtaan.

Tässä vaiheessa suhdetta, kun ollaan koettu ne kuuluisat ylä- ja alamäet, nähty elämän brutaalisuus sekä koettu elämän hienoimpia hetkiä yhdessä, on yksinkertainen rakkaus sitä kaikista parasta rakkautta. Sen tuoma turvallisuuden tunne ja se, että molemmat saadaan kasvaa yhdessä omina itsenämme. Kuten ollaan monet kerrat teidän kanssa juteltu, niin se arki on elämän ehdotonta eliittiä. Arjen jakaminen tärkeän ihmisen kanssa sitä eliitin kultareunaa. Kun parisuhde on päässyt siihen ihanaan pisteeseen, että se arkipäiväistyy niin että voidaan puhua ilmiöstä positiivisena, on päästy lähelle jo sitä ihanaa tilaa, jossa rakkaus on ehdotonta ja pyyteetöntä.

Vaikka rakkaus onkin ehdotonta, niin yleensä se olen mä, joka voi leikkimielisesti heittää jonkun ehdon; ”Kulta, ethän aja tota kuumaa lomapartaa loman jälkeen? Jos et aja, niin saat kesällä golfata ihan niin paljon kuin haluat!” Ihan kuin ei muuten saisi 😉 Arvatkaas vain lähtikö se parta loman jälkeen…

Nyt kohti perjantai-illan ihanuutta. Niin hyvää kuin tuo kaalikeitto olikin, niin ensi kerralla täytyy muistaa, että sitä ei sovi valmistaa silloin kun on vieraita tulossa.
Täytyypi laittaa parit tuoksukynttilät palamaan!

RAKKAUTTA ♥


torstai 05. huhtikuun 2018

Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki

18

HELLUREI!

Aamusta tein pari tuntia töitä ja sitten se koitti; tämän kevään eka juoksulenkki. Olin tsempannut itseäni jo eilisestä lähtien ja oikeastaan odotin sitä, että pääsen juoksemaan. Lähdin kotoa ja kävelin muutaman minuutin reippaasti. Sen jälkeen juoksin minuutin ja kävelin minuutin 40 minuutin ajan. Jo alkumatkasta huomasin, että olin lähtenyt juoksemaan tuota reittiäni siihen suuntaan, mihin en yleensä lähde juoksemaan. Siihen suuntaan, missä ylämäkiä löytyy enemmän kuin laki sallii.

Siinä vaiheessa, kun jälleen kerran totesin juoksevani ylämäkeä ylös olin jo ihan varma, että universumilla on jotain hampaankolossa. Miten nuo rytmitykset voikin mennä niin ketaralleen, ajattelin. Jos olisin itse saanut valita olisin kävellyt ylämäet ja juossut tasaiset kohdat. Luonne ei antanut kuitenkaan periksi muutaa rytmiä 🙂

Sitten tuli lenkin loppupuolisko ja huomasin jalkojen rullaavan alamäissä kuin itsestään. Lenkillä mietin, että kuinka eurofinen olo onkaan. Lenkin jälkeen mietin, että miksen lähtenyt aiemmin. Tai ylipäätään, miksi mun juoksuharrastus ajoittuu nykyään vain kevääseen, kesään ja syksyyn. Ne pari kolme talvea, kun juoksin läpeensä osoittivat, että talvijuoksustakin voi oppia tykkäämään.

Niin tuolla juoksulenkillä kuin elämässä yleensäkin se tuppaa menemään niin, että ylämäkiä seuraa alamäet. Olen huomannut, että välillä kun tuntuu että on aivan liikaa kaikkea, niin jälkikäteen sitä miettii että miksi tuli tuskailtua. Yhtäkkiä sitä huomaa, että elämä soljuukin ihan mukavasti eteenpäin. Näin ainakin meillä tavallisilla ja terveillä mattimeikäläisillä, joilla on asiat perustasolla hyvin. Meillä, jotka välillä tuppaamme valittamaan vähän pienestä. On mukamas kiirettä, vastoinkäymisiä ja mikään ei natsaa. Tietämättä todellisista ylämäistä mitään.

Noina hetkinä teen mielikuvaharjoitteluita siitä, että pian pääsen ylämäen huipulle ja se alamäki tulee. Jaksaa jaksaa. Samalla mietin sitä, kuinka onnellinen olen, että mulla on vielä toivoa siitä alamäestä. Että se siintää jossain edessä. Kaikilla ei näin ole. Voi olla pitkäaikaista työuupumusta, josta ei löydä ulospääsyä. Voi olla masennusta, jossa tunnelin päässä ei näy valoa. Tai voi olla joku muu sairaus, esimerkiksi parantumaton sellainen, jossa loppuelämä on pelkkää ylämäkeä. Taistelua elämänlaadusta. Kunnes alkaa se helpotuksen tuoma alamäki. Jossain muualla kuin täällä elämässä.

Itselleni elämän pisin ja raskain ylämäki oli tammi-kesäkuussa 2016. Joka ikinen aamu herättyäni parin tunnin yöunien jälkeen, se iski ekana mieleeni. Onko tämä viimeinen päivä, kun saamme pitää äidin luonamme? Joka ikinen ilta sänkyyn mennessä sitä tuli pyydettyä helpotusta. Ei vain itselle vaan lähinnä äidille. Muistan, että mitä lähemmäs loppua mentiin ja se ylämäen huippu alkoi näkyä, olo helpottui päivä päivältä. Mikä saattaa kuulostaa karulta joidenkin korvaan. Mutta tieto siitä, että jatkuva tuska ja suru loppuu pian sai olon ja mielen keventyneeksi. Sydän keveni vasta myöhemmin, alamäen alettua hautajaisten jälkeen. Siinä alamäessä elämä alkoi pikkuhiljaa palautua omiin uomiinsa. Pystyi hengähtämään pitkästä aikaa ja kuuntelemaan oman itsensä tarpeita. Osasi nauttia siitä elämän tasaisesta kulusta.

Ainakin omalla kohdallani elämän ylämäet, niin pienet nyppylät kuin nuo mount everestitkin, ovat opettaneet enemmän kuin mikään muu. Välillä sitä harmittelee, että onko elämän pakko opettaa tiettyjä asioita niin raa’alla kädellä, mutta ilman noita ylämäissä tarpomisia ja vuodatettuja kyyneleitä en usko, että olisin ihmisenä se mikä olen. Että pystyisin nauttimaan elämästä niin kuin nautin. En väitä, että pienistä asioista nauttimisen jalo taito ansaitaan vasta kärsimyksen kautta, mutta omalla kohdallani tämä pitää paikkansa.

Tämän päivän suurin ylämäki, juostujen ylämäkien lisäksi on tuo infernaalinen pyykkivuori yläkerran kylppärissä 🙂 Se tuntuu tuskaiselta juu, mutta hei miettikääs sitä olotilaa sitten, kun se pyykkivuori on taltutettu. Ylämäkeen lisätään vielä muutama excel-tiedosto, joka pitää täyttää sekä yhdet kuvaukset. Tämän päivän ylämäet ovat luokkaa ”antaisin mitä vaan, jos ne olisivat aina tätä luokkaa!”. Nautinnollisia ylämäkiä, jotka kuuluvat elämään. Joiden ansiosta illalla voi hyvillä mielin lähteä vähän humputtelemaan kaupungille koko perheen voimin.

Elämä on ihanaa ♥

TORSTAITERKUIN,


keskiviikko 04. huhtikuun 2018

Takaisin ruotuun ja liikunnan pariin tauon jälkeen

18

HEISSULIVEI IHANAT!

Huihai ja haipakkaa – tuntuu, että en ole viime aikona lainkaan ehtinyt niin usein blogin pariin kuin mitä olisin halunnut. Kevät on töissä kiirettä enkä valita sen suhteen lainkaan (päinvastoin), mutta siinä missä joinain päivinä ehtii luonnostelemaan blogipostauksia kahvitauoilla ei ole nyt ehtinyt juuri edes kahvitaukoa pitämään. Mutta hei, loppuviikolle on pari päivää omistettu likipitäen kokonaan tälle toiselle rakkaalle työlleni. Ja teille. Kuten kerroin, niin pääsiäisloman antama tila sai aikaan sen luovuuden kukoistuksen, jota tässä bloggaustouhussakin tarvitsee. Postausideoita sikiää kuin leskenlehtiä ojanpientareilla. Enää puuttuu se toteutusaika näille postauksille. Tänään liikuntajuttuja, josko sitä saisi itsekin tästä kirjoittelusta motivaatiota!

En voi käsittää, miksi se tuntuu joka ikinen kerta niin ylitsepääsemättömältä. Miksi sitä keksii tekosyitä tekosyiden perään, että miksi ei. On kiire, on pyykkiä pestävänä, tuulee, urheiluhousut on hukassa ja niin eteenpäin. Nimittäin se, miksi liikuntatauon jälkeen on niin kovin vaikea lähteä uudelleen liikkumaan.

Meillä tuli mies kipeäksi ennen hiihtolomareissua ja jostain syystä oma urheiluharrastuksenikin tyssäsi siihen. Voi miksi miksi? Hiihtolomareissulla tuli käytyä pari pikaista salia ja reissun jälkeen sairastuin itse. Koska taudin laadusta ei ollut oikein tietoa ja kroppa kaipasi lepoa, niin päätin jatkaa treenaustaukoa. Rajansa toki kaikilla tauoilla. Parin viikon jälkeen itsekin tajusin, että teen sen vain omasta mukavuudenhalustani ja silkasta laiskuudesta. Silloin kun urheiluputki on päällä, niin se laiskuus katoaa tyystin. Mutta noiden treenitaukojen aikana se laiskuus triplaantuu.

Reilu viikko takaperin oltiin taas tilanteessa, että mies veti hiihtovermeitä päälleen. Itse katselin keittiötä sillä silmällä, että pitäisköhän siivota. Mies veti onneksi oikeista naruista ja sanoi, että nyt hiihtovaatteet päälle ja mennään. Tehän tiedätte sen euforisen olon liikunnan jälkeen. Joka osaltaan tulee hikitreenistä, mutta osaltaan siitä tyytyväisyydestä, että sai itsestään irti. Vaikka ladut oli kovin roskaisia ja meno tahmeaa, niin päätin, että sai olla viimeinen kerta, kun annan itseni lusmuilla.

Tuon liikuntatauon aikana (siis sitten kun olin jo parantunut) huomasin olevani jatkuvasti väsynyt. Olo oli tunkkainen ja vaikken juuri äksyilekään, niin tuolloin tuntui että oli pinna kireällä. Mä tarvitsen liikuntaa. Uskallan väittää, että sykettä nostava liikunta ei ole kenellekään pahitteeksi. Kohtuudella harrastettuna. Vaikka tämän vuoden mottoni onkin ”lempeästi”, niin ei sitä sovi silti liian lempeä itselleen olla ;D

Lapissa tuli herättyä aamuvarhaisella ja heitettyä reippaat hiihtolenkit ennen mäkeen menoa. Mieli alkoi jo haikailemaan juoksulenkkienkin perään ja oikeastaan tällä hetkellä olen valmis taputtelemaan hiihtokauden ja aloittamaan juoksukauden. Täytyy kaivaa jostain viime vuoden juoksukouluharjoitukset esille ja alkaa maltilla ettei tuo selän nivelrikko ala vihoittelemaan. Myös uudet juoksukengät ovat ostoslistalla. Aikoinaan juoksin Asicseillä ja viime vuodet Reebokin Real Flexeillä, joihin olen aivan ihastunut. Fyssari vaan oli sitä mieltä, että selän takia tarvitsen enemmän vaimennusta pohjiin. Talvisin olen juossut Salomonin juoksukengillä. Mitä te suosittelisitte juoksukengiksi keväisille ja kesäisille asfalttiteille? New Balancea ja Hokaa olen miettinyt. Näistä jälkimmäisiä ainakin hehkutettiin juoksukoulussa, mutta taitaa olla enemmän maastoon soveltuva kenkä…

Tämän kevään ja kesän tavoitteena on saada jälleen siihen juoksuun se kosketus, jonka joskus nelisen vuotta sain. Se tunne, kun juoksulenkkiä odottaa koko työpäivän. Se tunne, kun juoksulenkillä huomaa noin puolen tunnin jälkeen saavuttavansa sen kuuluisan runner’s high:n, jossa kengät rullaa eteenpäin ja hengitys on helppoa. Harvaan lajiin olen jäänyt niin koukkuun kuin aikoinaan juoksemiseen. Nyt täytyy tosiaan vaan aloittaa aika pohjamudista juoksukunnon kanssa ja muistaa se maltti!

Mitäs sitten niinä päivinä, kun ei pääse/ehdi juoksemaan? Levätään tai tehdään kotitreeniä, mutta ei missään nimessä kadoteta sitä treenausmotivaatiota. Olen miettinyt kuumeisesti, että minne olen jemmannut Kayla Itsinesin treeniprujuni. Tuohon kun olen pari kertaa jäänyt koukkuun ja se olisi helposti ja nopeasti kotona tehtävää treeniä. Kaiken lisäksi antaa tuloksia suht’ nopsasti.

Liikuntajutut on siis hyvin balanssissa, mites ruokailut sujuu? Lomareissulla hiihtolomalla että pääsiäisenä tuli sallittua itselle herkkuja. Ja ehkä osaltaan se oli sekin tuon liikuntatauon lisäksi, mikä sai olon väsyneeksi; sokerittomalla siis jatketaan. Onneksi tähän ikään mennessä se on tuo kroppa, joka aika hyvin kertoo mitä tarvitsee. Tällä hetkellä se huutaa salaatteja. Sekä raakaherkkuja. Suunnitelmissa on loppuviikosta leipoa jotain keväistä ja kevyttä. Marian kokeilevan keittiön lopputuotoksista ei kinä tiedä, joten en uskalla luvata sellaisia herkkuja varmuudella tänne blogiin, mutta Insta Storyn puolella nyt ainakin leipomisjuttuja 😉

Mutta nyt pois mukavuusalueelta ja kohti kaupunkia. Pari kertaa olen ollut kameran edessä (siis muuten kuin itse itseäni kuvaten) ja päättänyt että se ei ole mun juttu. Ei silti lainkaan. Silti lupauduin yksiin mainoskuvauksiin. Vain koska ihana ystäväni pyysi ja halusin olla avuksi ♥ 

AURINKOISIN KESKIVIIKKOILTATERKUIN,

PS. olen ollut supertyytyväinen tuohon vanhaan Polarin sykemittariini, mutta nyt olen alkanut harkitsemaan sellaista, mikä mittaa ranteesta sykkeen. Onko kokemusta, toimivatko ne? Helposti sitä ajattelee, että kun hikoilee ja kello pääsee hölskymään, niin syke katoaa!


maanantai 02. huhtikuun 2018

Kotona

6

MOIKKAMOI

ja hei terkkuja jälleen täältä etelästä! Toivottavasti te siellä ruudun takana, ketkä olette ajelemassa kotiinpäin tai olette jo kotona, olette turvassa. Meillä sai pitää aurinkolaseja aina Virroille asti ja sen jälkeen alkoi vasta tupruttelemaan lunta. Viimeinen 30 kilometriä ajettiin Kurusta kotiin varsin talvisissa olosuhteissa. Pakko vinkata muillekin, ketkä sahaatte tuota matkaa ja saatte allergisia oireita nelostien ruuhkista ja letkassa ajamisesta; älkää menkö sinne, ellei ole pakko! Me ollaan varmaan nyt jo ainakin 10 vuotta menty ja tultu Pohjanmaan kautta. Paitsi silloin, kun ollaan menty Oriveden hautausmaan kautta. Takaisin tullessa Oulusta ei lähde nelostietä alaspäin vaan ottaa parin kilometrin päästä tien kohti Oulaista ja Ylivieskaa. Siitä erittäin hyviä teitä pitkin Toholammen kautta kohti Lappajärveä. Sen länsipuolelta ja sitten siitä Kuortaneen tielle, Virroille ja sitä rataa. Toiseen suuntaan toimii samanlailla 😉

Jos on huono keli, niin tullaan usein Seinäjoen kautta, josta tulee noin 20 kilometriä enemmän, mutta ehdottomasti suosittelen tuota poikki Pohjanmaan reittiä. Tasan kymmenen tuntia tänään meni kotimatkaan rajoitusten mukaan ajettaessa ja kilsoja tuli 835. Pari pysähdystä ja yksi pikainen erään pienen herrasmiehen pissatusbreikki. Ei ruuhkia, ei letkassa ajoa. Liikenteestä ei olisi voinut lainkaan päätellä, että on paluuliikennepäivä. Tosin me lähdettiin jo seiskalta. Oltiin kotona viideltä, mikä oli ihanaa.

Koti on nyt pikasiivottu ja tuoreita leikkokukkia ostettu maljakkoon. Ilmassa leijailee nakkikastikkeen tuoksu (muu perhe toivoi tätä!) ja itselläni on vatsa täynnä pastasalaattia. Sen verran tuli reissussa grillattua makkaraa, että kaikki sen sukuiset ruoka-aineet tökkäisee tällä hetkellä. Takassa palaa tuli ja sauna on lämpiämässä. Mämmiä oli pakko saada tähän pääsiäiseen ja sitä nautittiin kahvin kanssa. Niin että mikäs tässä tuota lumimyteriä sisätiloissa pidellessä.

Pääsiäisloman aikana tuli ladattua niin paljon akkuja, että tällä hetkellä aivoissa käy kuhina; ne kun ovat olleet aika toimettomina viime päivät, niin jo on aika pikkuisia aivosolujakin aktivoida. Aktivoituminen on tuonut aikaan sen, että tälle viikolle on luvassa postauksia muun muassa siitä, miltä tuntui palata tauon jälkeen liikunnan pariin ja lisäksi yhtä pohtivaa postausta olen tuossa kirjoitellut. Se on vain sen sorttista kauraa jälleen, että pitää hieman miettiä uskaltaako sitä julkaista vai ei ;D

Tajusin tuossa muuten justiinsa, että kevät tulee olemaan kiireinen; ensimmäinen sellainen viikonloppu, ettei ole mitään sovittua ohjelmaa on kesäkuun ensimmäinen viikonloppu. Vähän jo ehkä kauhistuttaakin ajatuksen tasolla tuo, mutta onneksi nuo viikonlopputekemiset ovat mukavia sellaisia. Pohojanmaan halki ajaessamme aloin kärsimään armottomasta juoksukuumeesta. Kiitos sulaneiden asfalttiteiden. Vielä hiihdetään niin kauan kuin on latuja, mutta toivottavasti pian pääsee jo kevyesti juoksulenkkariakin kuluttamaan. Kevät on kyllä kaikessa ihanuudessaan näin takatalven keskelläkin yksi lempparivuodenajoistani!

IHANAA TOISEN PÄÄSIÄISPÄIVÄN ILTAA,

PS. palaan viimeistään huomenna ruokiksella lomalla tulleisiin kommentteihin! 🙂


« Vanhemmat
Uudemmat »