perjantai 05. helmikuun 2016

Suunnittelu lähtee kodin sydämestä


PicMonkey CollagePicMonkey Collage3PicMonkey Collage1kuvat lähteineen löytyvät täältä

MOIKKAMOI!

Perjantai, viikon parhain päivä on täällä taas. Ei ihan perinteistä perjantaimyyssiä tarjolla tänään. Noh, ainakaan sitä ruokapuolta, vaikka kuvissa köökin puolella ollaankin. Illalla sairaalareissun jälkeen ajateltiin hakea siipiä, katsoa Tapparan peliä ja ehkä hivenen pelata tuota Lara Croftia 😉 Huomen illalla on kyllä jo pakko päästä keittiöön tekemään jonninsortin myyssiruokia. Sitä ennen pitää tehdä suursiivous, että siellä keittiössä viihtyy. Se on muuten jännä juttu, että ruoanlaitosta ei nauti (tai ainakaan mä en nauti), jos keittiö on sotkuinen. Niin kiva kuin tuo saarekkeemme onkin, niin silti se kerää ihan ihme roinaa. Näemmä lasten leluja ja tavaroita aina Baby Lipseistä värityskirjoihin.

Saako jo vähän suunnitella? Mä tiedän, että on niin kovin aikaista sitä tehdä, mutta minkä sitä itselleen mahtaa 🙂 Mikälisikäli jos ja kun päädymme (no taidamme olla jo 51 % päätyneet) muuttamaan tuohon mummulaan, tien toiselle puolelle, niin remppaa pitää vähän tehdä. Kyseessä on 1960-luvun kolmikerroksinen puurunkoinen omakotitalo. Kellarikerroksen ja yläkerran suunnitelmaa myöhemmin, mutta aloitetaan kodin sydämestä eli keittiöstä, joka sijaitsee keskikierroksessa. Keskikerroksenhan äiti ja isä remontoi juuri ennen iskän kuolemaa. Keittiötä ei koettu tarpeelliseksi remontoida silloin, mutta itse laittaisin sen uusiksi. Täältä ja täältä löytyy kuvia tuosta keskikerroksesta. Keittiö sijaitsee ruokatilan vieressä ja malliltaan on u-mallia. Aikalailla mittasuhteiltaan ja malliltaan tällainen.

Mä haaveilin aikani kliinisestä ja kiiltävästä keittiöstä. Mutta hei, vaikka sellainen tuohon talovanhukseen sopisikin (kontrastia, kontrastia you know), niin ei me ihan sellaiselle linjalle lähdettäisi vissiin. Vaan siltä väliltä. Valkoista, mustaa ja puuta. Viherkasveilla höystettynä. Mä en tiedä, mikä tuossa mustassa kiehtoo. Sitä ei kuitenkaan saa olla liikaa. Ettei tuo keittiö pienene. Ehkä u:n päätyseinä mustalla. Lisäksi haaveilen, että u:n vasemman käden sakara on lattiasta kattoon kaappia (jääkaapit, uunit sun muut tähän) ja sitten päätyseinälle tulisi liesi tuulettimen kera. Ilman yläkaapistoja. Ehkä avohyllyjä? Tosin en tiedä, kuinka ne pölyyntyy. Sitten tuon u:n oikean käden puoli tulisi pelkkää alakaapistoa ja tasoa, sillä sillä seinällä onkin iso ikkuna. Josta muuten saisi ikkunan kautta poimittua omenat talteen muutamasta oksasta.

Saisinkohan mä vihdosta viimein ne haaveilemani (tai edes yhden) Tolomeon seinävalaisimet? Huomaatteko muuten, että niin kuin mä inhoan nyt tuota ruskeaa meidän keittiössä, niin sitä löytyy melkein joka kuvasta tuosta ylhäältä? Ei ole helppoa olla nainen – vol 532 😀 Tosin puuta pitää olla tuomassa lämpöä mustan ja valkoisen ohella.

Seuraavaksi sitten katsastetaan haaveiden sauna- ja suihkutiloihin. Iiks, mä taidan olla vähän liian innoissani. Onneksi on tuo järjen ääni, joka vähän toppuuttelee. Kuulemma joku budjettikin pitäisi tehdä…siis mikä?!? Me ei taideta puhua lainkaan samaa kieltä tuon mieheni kanssa 😉

ILOISIN PERJANTAITERKUIN,

alle

PS. voi pojat, on tää kuulkaas yhtä vuoristorataa! Äiskän vointi on yhtäkkiä parantunut. Siinä määrin, että voidaan hakea äiti huomenna pikkuiselle kotilomalle. Ehkä yön yli ei uskalla kotona vielä olla, mutta pari kolme tuntia iltapäivällä nyt ens alkuun. Sen verran, että saa hautautua shaalin alle omalle sohvalleen katsomaan urheilua telkkarista. Keitetään iltapäiväkahvit ja haetaan iltaruoaksi currykanaa. Muuta ei kuulemma kaipaa 

 


torstai 04. helmikuun 2016

Kotimme tarina

0IMG_75750IMG_75560IMG_7580

HEISSULIVEISSULI

ja huhhahhei! 🙂 Täällä taas! Vähän tuntui tuossa, että oli pari muuttujaa liikaa enkä ehtinytkään sitten eilen blogin pariin lainkaan. Kommentteihin vastaaminen laahaa myös, mutta kyllä te ymmärrätte. Tällä hetkellä elämässä on taas sitä priorisointia. Vaikka kyllä tekin ja ne ihanat kommenttinne tärkeitä olette Jahka äippä saadaan siihen kuntoon, että kotiutuu, jää illoista ylimääräiset sairaalakäynnit pois. Tällä hetkellä annetaan hoitoja maksimitehoilla ja ne tuovat oman lisänsä. Sädehoito ja sytot ovat tuoneet mukanaan harmillisesti takapakkia voinnissa, minkä takia nyt päätimme yhdessä lääkärin kanssa katsoa vielä hieman eteenpäin eikä haaveilla kotiutuksesta ainakaan tällä viikolla. Sairaalassa on hyvä olla valvovan silmän alla. Mieskin reissasi alkuviikon, mutta onneksi hän kotiutui viime yönä. Edes yksi muuttuja vähemmän. Sitten kun soppaan vielä lisätään tämä hirmuinen halu urheilla, niin tuntuu, että lisätunnit vuorokauteen tulisivat tarpeeseen 😉 Niin, mainitsinko jo nuhanunnukka esikoisesta ja siitä, että koulussa jyllää influenssa? Kopkop vaan, sille taudille emme ajatelleet avata ovea!

Sanna tuossa taannoin kommentissaan kertoi, että häntä kiinnostaisi miten olemme päätyneet asumaan lapsuudenkotiani vastapäätä ja miten vielä veljenkin perhe on onnistunut saamaan samasta syssystä talon. Tästä yleistin tietysti niin, että teitä muitakin asia kiinnostaa 😀 Joten täältä pesee! Elettiin lokakuista sunnuntaita vuonna 2005, kun ajelimme miehen ja pikkuisen esikoisen kanssa silloisesta kodistamme (klik) vanhemmilleni iltapäiväkahveille ja formulaa katsomaan. Bongasin heti kiinteistönvälittäjän kyltin lapsuudenkotiani vastapäätä. Mies murahteli jotain formuloiden lähdöstä, mutta niin vain veimme pikkuisen mummun hoiviin ja ampaisimme tien toiselle puolelle asuntoesittelyyn.

Meillähän ei ollut todellakaan ajatuksissa muuttaa. Emme olleet siitä sanaakaan vaihtaneet. ”Mennään nyt edes kattoon”. Menimme katsomaan ja pikaisesti katsoimmekin. Sovimme kuitenkin kiinteistönvälittäjän kanssa arvioinnin silloiseen kotiimme. ”Ihan mielenkiinnosta vain”. Katsoimme formulat hiljaisuudessa, mutta muistan äitini olleen ihan into piukalla tuosta meidän muutosta. Hih, vaikkei siis todellakaan ajateltu muuttaa. Olihan tuo asunto ihana, mutta niin oli meidän silloinenkin asunto. Kuitenkin aloimme miettimään, että kuinka kiva olisi asua mummulaa vastapäätä. Varsinkin, kun olimme juuri saaneet tiedon, että äiskä oli onnistunut puhumaan itselleen parin vuoden paketin ennen eläkkeelle siirtymistään ja olisi jäämässä pois työelämästä seuraavana keväänä 59-vuotiaana. Pitihän äidille saada tekemistä eläkepäiviin ja tuollainen vajaa vuoden ikäinen tättähäärä sitä hyvin toisi 😉

Menimme kotiin ja pohdimme illan. Enää oli yksi ongelma. Asunto, jota kävimme katsomassa oli aivan liian kallis. Eihän meillä edes ollut rahoja/ lainaneuvotteluita pankin kanssa tehtynä. ”Tehdään kepillä jäätä tarjous!”. Mä kyllä ajattelin, että ei kehtaa, mutta niin vain teimme. Tiistaina olin päikkäreillä mummun sohvalla, kun kiinteistönvälittäjä soitti. Asunto olisi meidän. Whaaaat?! Siinä tuli pienenpieni paniikki, sillä eihän meillä ollut omaa asuntoa myyty tai edes mietitty, mistä saamme lisärahoituksen. Päätimme yrittää myydä oman kämppämme loppujen lopuksi ilman kiinteistönvälittäjää ja niinhän se sitten menikin kaupaksi ekassa esittelyssä sunnuntaina. Oltiin puunattu äidin kanssa myytävä kotimme putsplankko, kynttilät paloivat siellä sun täällä, vastapaistetut pullat houkuttivat naapuritkin esittelyyn, syyssade hakkasi ikkunoihin ja taustamusiikkina toimi Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Ehkä ne edesauttoivat asunnon myymistä 🙂 Pankkikin oli näyttänyt vihreää valoa ja takuuna meni uusi asunto. Joskus asiat vain loksahtelee paikoilleen.

Tammikuun 13. perjantai 2006 muutimme uuteen kotiimme. Siitä parin kuukauden päästä mummu jäi hyväkuntoisena pois työelämästä. Kyllä täytyy sanoa, että kertaakaan ei ole tullut kaduttua muuttoa. Vaikka olemme olleet kovin lähellä toisiamme, niin silti olemme kunnioitettu toistemme yksityisyyttä. Mieheltäni usein kysytäänkin, että kuinka sä pystyt asumaan anoppia vastapäätä 😉 Mummulan ja meidän välissä on siis tie ja joskus lasten kanssa mitattiin, että meidän kotiovelta mummun kotiovelle on 52 lasten askelta. Viime jouluun asti veljen perhe asui mummun orapihlaja-aidan toisella puolella. Onnenkantamoinen oli, että hekin löysivät tuon kotinsa aikoinaan, vuonna 2007, noin läheltä. Eivät nytkään kauaksi muuttaneet, noin 500 metrin päähän.

No mutta siis nyt pohdimme, että olisiko tuosta mun lapsuudenkodista meille uusi koti. Mä itse olin 2. luokalla kun siihen muutettiin (vajaan kilometrin päästä) eli samaa ikäluokkaa kuin meidän tytstyt nyt on. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että koska elämä on hieman haasteellista jo olemassa olevillakin muuttujilla, niin jaksaako sitä mitään remppa/muuttorumbaa. Vai toisiko se positiivisessa mielessä kenties muuta ajateltavaa vaikeana aikana? Tiedä häntä, me jatketaan pohtimista (ja mä pohjapiirrustusten piirtämistä ja pinnailuja Pinterestissä ;)!

TORSTAITERKUIN,

alle

PS. uutta kuvamateriaalia postauksiin on tulossa heti kun saan meidän kodin siivottua. Se on kuin räjähdyksen jäljiltä – lähinnä toimii tällä hetkellä nukkumispaikkana 🙂


sunnuntai 31. tammikuun 2016

Meidän uusi koti?

koti8 koti6 koti5 koti4koti7

Siellä pihaa koristaa touko-kesäkuun vaihteessa kahdeksan omenapuuta kukkaloistossaan. Vanha ja iso luumupuu tuottaa edelleen satoa vuosi toisensa jälkeen. Myrskysäällä sen oksat hakkaavat olohuoneen ikkunaan. Takapihan perunamaasta pystyy nostamaan maailman parhaimpia siiklejä, jotka sulavat suuhun voisulalla höystettynä. Iskän istuttamat valkosipulit odottavat poimijaansa siellä perunamaan kupeessa. Puna- ja mustaviinimarjapensaista riittää koko vuoden mehuihin marjoja. Ylikasvanut jasmiinipensas kaipaisi kipeästi matalaksi leikkausta. Saskatoonin liljat muistuttavat ajasta, joka vanhemmilleni oli raskas, mutta minulle vuoden mittainen elämänkoulu. Vadelmapensaiden sato harvoin ehtii pakkaseen asti, sillä ne tulee syötyä suoraan puskista. Kirpsakat karviaiset saavat allekirjoittaneen koukuttumaan joka vuosi neljän pensaan voimin. Naapureina on ehkä maailman parhaimmat; toisella puolella ystäväperhe, kuopuksemme kummit ja lastemme ystävät ja toisella puolella perhe, jonka iskän kanssa ollaan istuttu jo samalla hiekkalaatikolla vaippaikäisinä.

Aamuaurinko paistaa sisään keittiöön ja ruokatilaan. Olohuone kylpee valoisana koko päivän, kiitos isojen ikkunoiden. Ilta-aurinko lämmittää kuistin pielen. Yläkerran ikkunasta näkyy Pyhäjärvi (ja tämä meidän nykyinen koti) ja varjon puolella sijaitsee huone, missä musta tuli tällainen kuin olen. Siellä päiväkirja ja teinarit saivat kuulla kasvun tuskista ja elämän ihanuudesta. Ulkomaan haaveista ja kipeistä ystävyyksistä. Kellarikerroksen betoniseinät tuoksuvat taivaalliselle ja sinne on ihana paeta kuumana kesäpäivänä viilentymään. Kolme kerrosta seinineen ovat todistaneet ihan äärettömän onnellista perhearkea, mutta myös sairauksia ja suruja. Päällimmäisenä kuitenkin tuolla kaikuu lasten kikatus ja iloinen kälätys. Onnellisuus, jota edes suuri remppa ei saisi katoamaan.

Olisiko siinä meidän tuleva koti? Sitä me olemme tämän viikonlopun täällä pohtineet 🙂

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

alle

PS. pohdinnan lisäksi tänä viikonloppuna on taas suhailtu ympäri Suomea. Kävinpäs muuten elämäni ekaa kertaa Porvoossa. Täytyy tehdä kesällä reissu uudestaan. Lisäksi ollaan kuunneltu 85-vuotiaan sukulaismiehen viisaita sanoja ja osoitettu isoa respectiä. Istuttu alas pitkän kaavan mukaan ja lähdetty kohti kotia vasta, kun lasten silmät alkavat painumaan kiinni. Juteltu henkeviä yhteensä kuuden tunnin automatkan aikana raksun kanssa. Ihana, ihana viikonloppu! Toivottavasti teilläkin oli 🙂


perjantai 29. tammikuun 2016

Kiitos ei oo kirosana

D8D9 OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA
…kuvituksena viime toukokuiset kuvat, mutta aloin taas haaveilemaan tuosta järjestyksestä ja palasin näihin kuviin. Josko viikonloppuna rymsteerattaisiin 🙂

HELLOU KAUNOKAISET!

Alunperin olin suunnitellut tälle illalle ne perinteiset fredagsmyyssit postauksen kera, kunnes perhepalaverissa päätimmekin repäistä ja tehdä jotain aivan muuta. Saas nähdä, miten myysseihin päästään työpäivän jälkeen kaupungilla shoppaillen ja ulkoruokinnassa. No myöhemmin illalla sitten kotona takkatulen äärellä varmasti perjantaitunnelma nousee kattoon. Ainakin siinä vaiheessa, kun muistaa, ettei huomen aamulla tarvitse herätä kellon soittoon. Siitä huolimatta sammun sohvalle varmaan jo ennen kympin uutisia 😀

Halusin kuitenkin tulla teitä vielä pikaisesti kiittämään. Kommenteistanne ja viesteistänne, tuestanne ja siitä, että te vain olette olemassa. Olen saanut parin viime päivän aikana sähköposteja enemmän kuin koko viime vuonna. Tsemppiviestejä, neuvoa antavia viestejä, omakohtaisia kokemusviestejä ja vaikka mitä. Yhteistä näille kaikille on se, että niistä jokainen on saanut mut a) itkemään ja b) uskomaan entistä enemmän siihen, että asioilla on taipumus järjestyä. Miksei järjestyisi, sillä mulla on niin hyvä tukiverkosto. Osa viesteistä on ollut tutuilta, mutta suurin osa tuntemattomilta. Ihan äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta kirjoitetusta rivistä, hengessämyötäelämisestä ja enkä osaa edes sanoiksi sitä pukea, kuinka hyvältä tuolla sisimmässä tuntuu 

Mulla on ollut tuolla luonnoksissa postaus käytöstavoista. Sivuutetaan asiaa tässä samalla, niin saadaan kaksi kärpästä samalla iskulla. Liippaa kuitenkin niin läheltä tämän postauksen otsikkoa. Mähän olen vähän sellainen kukkahattutäti, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisten käytöstä. Kassajonossa tutkailen, miten ihmiset toimivat. Sanovatko kiitosta puolin ja toisin. Palaveriin mentäessä kiinnitän huomiota katsotaanko silmiin ja miltä kädenpuristus tuntuu. Jos joku vahingossa tönäisee kadulla, niin kuulostelen, kuuluuko anteeksi-sanaa. Ihan vähän sairasta, eikö? 😉 Ehkä eniten olen ehdoton tuon kiittämisen kanssa (ja anteeksi sanan käytön suhteen myös). Musta tuntuu, että se on ehkä jo sellainen kotoa opittu juttu. Ainakin veikkaan, että on, sillä ”kiitos” tulee automaattisesti ulos suustani, kun saan vaihtorahat kassalla tai jos työkaveri ojentaa mulle printteristä printtaamani jutut. Yhtälailla musta on ihana antaa positiivista palautetta. Kiittää vaatekaupassa erittäin hyvästä palvelusta tai kiittää puhelimessa lehtimyyjää, joka ymmärtää miksen tilaa ET-lehteä eikä yritä painostaa sen kummemmin.

Kiitos ei oo kirosana. Muistetaanhan siis käyttää sitä. Olen saanut teiltä ja tältä blogitouhulta nyt taas kerran niin paljon, että jos on jotain, mitä voin ikinä tehdä teidän hyväksenne, niin tiedätte mistä mut tavoittaa! Nyt kohti keskustan hulinoita. Josko pitkästä aikaa shoppailisi itselleen vaikka jotain pirteän väristä vaatetta niiden iän ikuisten mustien ja harmaiden vastapainoksi 🙂

SULOISEN IHANAA VIIKONLOPPUA /
muistetaan nauttia joka hetkestä!

alle


sunnuntai 17. tammikuun 2016

Pieniä aiheita iloon

P1170949P1170955 P1170952 P1170954P1170961 P1170957P1170963KAUNISTA SUNNUNTAIAAMUA IHANAT!

Toivottavasti teidän viikonloppu on sujunut mukavasti 🙂 Eilen heitettiin päiväretki Turkkuseen ja ilta möllötettiin takkatulen äärellä sohvalla. Pitkästä aikaa koko perhe kasassa. Jotenkin tuntuu, että se on tätä nykyä harvinaista herkkua. Lapset kun leikkisivät mieluusti ystäviensä kanssa 24/7. Mikä sekin on ihanaa. Välillä talo täyttyy äänistä ja välillä ollaan ihan tyystin hiljaisuuden vallassa miehen kanssa kaksistaan lasten leikkiessä muualla. Onni on ystävät. Mä olen tässä parin päivän aikana miettinyt kovin sitä, että kuinka usein sitä tulee pelättyä joitain asioita etukäteen. Ehkä vähän murehdittua ja surtuakin etukäteen asioita, joille ei kuitenkaan mitään voi. Ja sitten kun tuollainen surullinen tai ahdistava asia on ajankohtainen, sitä huomaakin saavansa jostain ihan äärettömän paljon voimia. Perheestä ja ystävistä.

Jälleen kerran sitä on oppinut iloitsemaan niistä pienistä asioista. Vaikkakin ehkä kantapään kautta, mutta kuitenkin. Niistä sellaisista onnenmurusista, joiden ansiosta tunnelin päässä näkyy valoa. Tänä aamuna tunsin suunnatonta iloa muun muassa siitä, että löysin kuin löysinkin hampunsiemenpussin laatikon perukoilta. Vaikka luulin niiden jo loppuneen. Tulppaaneista, joiden väriloisto saa hyvälle mielelle. Miehestä, joka siivoili pöydillä lojuneita rojuja. Lapsista, jotka saivat hepulin ilman syytä. Unesta, jossa lensin Köpiksestä Tukholmaan hurmurikummipojan kanssa. Minne lie muu perhe jäänyt, mutta kaksin olimme ja toinen hymyili mulle hurmurihymyään 🙂 Mökiltä poimituista mustikoista, jotka löysin pakkasesta. Iloitsin myös utsjokilaisten puolesta, sillä luin uutisista, että heillä on näyttäytynyt vihdosta viimein kaamoksen jälkeen aurinko. Wuhuu, kevättä kohti mennään!

Niin, välillä se on kuulkaas revittävä ne pienet ilonaiheet ihan arkisista jutuista. Tärkeä taito, jonka toivon säilyttäväni jatkossakin. Nyt takaisin aamupuhteisiin eli siis Lara Croftina seikkailemaan 😀 Me ollaan armottoman koukussa tuohon Tomb Raider peliin. Mies pelaa ja mä ohjeistan vierestä. Vähän niin kuin autolla ajettaessa 😉 Suloiseen sunnuntaihin kuuluu myös sairaalassa vierailu. Äippä meni eilen aika huonoon kuntoon ja ensiavun kautta tie vei osastolle. Onneksi on siellä osaavien hoitajien ja lääkärien ympäröimänä. Lähitulevaisuus on vielä tähtiin kirjoittamaton. Mitä tahansa voi tapahtua. Päivä vain ja hetki kerrallaan mennään. Pieni ilonaihe on sekin, että asutaan kaupungissa, jossa on yliopistollinen sairaala. Että ollaan tässä lähellä.

Aihetta iloon tuo myös kaunis pakkasilma. Tänään on pakko päästä hieman ulkoilemaan. Aivot kaipaavat happea, kaiken tämän Xbox-huuman aiheuttaman mökkihöperyyden vastapainoksi!

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

alle