HEIPPA!

Oltiin eilen illalla miehen ja koiran kanssa myöhäisellä lenkillä ja juteltiin tapamme mukaan niitä näitä. Kerroin, kuinka olin saanut lifestylekulman ottamisen jälkeen blogiin monia yhteistyöehdotuksia. Niin bistron kuin lifestylenkin puolelle. Kerroin myös siitä, kuinka olin torpannut yhteistyöehdotukset koko lailla yksi toisensa jälkeen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. ”Siis kieltäydyt rahasta?” totesi mieheni kysyvänä.

”Kyllä, niin olen tehnyt.” Ja tiedättekö, että tuo tuntuu ihan älyttömän hyvältä.

Tähän ikään asti kun on tultu ja kun on tullut tehtyä aikoinaan somea päätyönään en voi olla kieltämättä, että vuosien varrella on ollut yhteistöitä, jotka eivät enää tue tämän hetkistä arvomaailmaani. Mutta jotka ovat olleet silloin joskus niitä, mihin olen täydestä sydämestäni lähtenyt.

Ehkä ikä ja ehkä toisaalta se tosiasia, että työllistän itseni tänä päivänä toisella tapaa ovat tuoneet varmuutta siihen, mikä on se mun juttuni. Aiemmin tänä vuonna kerroin Bistron puolella IG:ssä, että koen toisaalta ristiriitaa siitä, että ne reseptit, jotka iskevät suureen yleisöön eivät ole enää niitä reseptejä, joita itse tulee juurikaan kokkailtua.

Vaikka suureen yleisöön iskevät ne ihanan herkulliset arjessa nopeasti toimivat pastapläjäykset, niin havahduin siihen tosiasiaan, että meillä tehdään nykyään pastaa ehkä kerran kuussa. Jos sitäkään. Venyvästä mozzarellasta saa ihania kuvia, mutta tekisinkö enää ruokaa perheelleni kuvakulma edellä? En. Valkoista sokeria sisältäviä herkkuja on tullut tehtyä ja kuvattua, mutta miksi teen niitä, kun en itse nauti niiden syömisestä enää niin paljon.

Tiettyyn rajaan asti uusien sisustustavaroidenkin esittely blogissa on ok, mutta siinä missä blogin alkuvuosina tuli ostettua sisustustavaroita (ja jopa huonekaluja!) blogimateriaalia saadakseen, koen että nykyään tuon enemmän ilmi sitä, että hankinnat joita teemme ovat sellaisia, jotka kestävät ja jotka tulevat tarpeeseen. Inhimillisyys edellä. Kuten kerroin, niin teimme hutiostoksen miesluolan tapetin muodossa. Olimme pitkään etsineet seinälle Lappi-teemaista juttua. Nyt nuo kolme taulua ovat tulleet jäädäkseen, pitkän aikavälin investointina.

Elämä muuttuu, me ihmisinä muutumme. 

Mun mielestä on vain luonnollista, että myös tämä blogi sometileileen saa kuvastaa sitä elämää ja niitä arvoja, jotka ovat mulle tärkeitä tässä hetkessä. Yksi niistä on aina ollut aitous. Sen takana seisominen, mitä tänne kirjoittaa.

Raha ei saisi mennä ikinä arvojen edelle.

Viimeisten vuosien aikana hyvinvointi on noussut teemaksi, josta haluan pitää kiinni. Otan teidät täällä blogissa ferritiinimatkalleni mukaan jatkossa vielä enemmän. Sillä uskon, että en ole ainut +40 -vuotias nainen, joka näiden asioiden kanssa on tekemisissä. Nyt kun mulla todettiin, että rautavarastojen tyhjyys ei johtunut mistään ns. rakenteellisesta tai viasta kohdussa (myoomista tms.) vaan premenopaussiin usein kuuluvasta keltarauhashormonin vajeesta / estrogeenidominanssista (runsastuneet kuukautiset), niin pääsette seuraamaan sitä matkaa, jossa laitetaan hormonitasapaino kuntoon. Lempeästi ja luonnollisesti.

Toki sitä sisustusta, elämää, ruoanlaittoa ja kaikkea muuta mahtuu edelleen joukkoon. Yhteistöitäkin, mutta valikoidusti. Ensi viikolla luvassa hormonijuttuja ja appelsiini-raakasuklaakakkua. Vähän jouluakin jonnekin väliin 🙂

SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN,