keskiviikko 22. huhtikuu 2015

Millä Suomi nousuun?

…sarjassamme kevyesti keskiviikkoon :D

HEISSULIVEISSULI!

Ollaan pötkötelty pienen potilaan kanssa aamu tuolla vällyjen välissä ja katseltu boksilta piirrettyjä. Siinä on ehtinyt ajatella asioita laidasta laitaan; sisustuksesta politiikkaan. Ensimmäiseen palaan illemmalla, keskitytään nyt jälkimmäiseen. Vielä kun muistan ne mun ”kuningasideat” ;) Mun on pitänyt tästäkin aiheesta kirjoittaa jo vaikka kuinka ja kauan. Joten tartutaan härkää sarvista.

Suomi on kuralla, senhän tietää kaikki. Mutta miten päästä sieltä ylös? Mä olen tullut tulokseen, että ihan ensi hätään mitkään veronkiristykset tai puoleen -hölläämiset eivät tuo tulosta. Homman pitää lähteä suomalaisten asenteesta. Halusta tehdä yhteisen hyvän eteen töitä. Ei voi yleistää, mutta aika usein törmää siihen, että tämä maa on täynnä kateutta ja katkeruutta. Huolta naapurin tekemisistä. Kytätään keittiön sälekaihtimien välistä, kun naapurin Mara ajaa uudenkarhealla punaisella Audilla pihaan. Pohditaan ääneen sitä, että onkohan Mara nyt saanut työsuhdeauton vai onko voittanut lotossa. Ei olla onnellisia toisten puolesta. Voipi olla, että se Mara paiskii niska limassa töitä terveytensä uhalla ja on rehellisesti ansainnut Audinsa. Mutta sitähän me emme voi tietää. Sillä teemme olettamuksia. Ottamatta asioista selvää. Toisaalta, se ei kuulu meille pätkääkään, millä Mara on tuon Audinsa saanut.

Sen sijaan, että keskittyisimme miettimään, millä kepulikonstein Mara on sen uudenkarhean Audin saanut, voisimme miettiä, että miten mä pystyn samaan. Jos siis sellaisen Audin haluaa :) Tämä on vain havainnollistava esimerkki. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan, eiks niin? Onko mulla halua ja motivaatiota tehdä asian eteen jotain? Jos mä haluan samanlaisen punaisen Audin, niin mitä mun on tehtävä sen eteen?

Tuntuu, että tämä meidän sukupolvi on jollain tavalla pullamössösukupolvea. Oletetaan, että elämä on helppoa. Ei se ole. Ja mun mielestä sen ei kuulukaan olla. Kyllä tässä maassa hitosti pitää tehdä töitä pärjätäkseen. Ihan kaikella saralla. Ellei sitten eurojackpot napsahda tilille. Mä en tunne varmaan kuin kourallisen ihmisiä, jotka on aamulla sitä mieltä, että ihana herätä töihin. Ihana tehdä töitä. Se on tosi harmi, sillä ei tämä kallis kotimaamme ilman työntekoa tästä jaloilleen nouse. Sitten olen alkanut miettimään, että mistä tämä johtuu. Suomessa on työttömyyttä ihan hirmuisesti. Mutta samaan aikaan avoimia työpaikkoja Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2014 viimeisellä neljänneksellä oli 19% enemmän kuin edellisen vuoden vastaavana aikana. Nyt ei kohtaa työmarkkinoilla hakijat ja avoimet paikat. Ja tähän päälle vielä soppaa sekoittamaan tämän ajan trendi eli yt-neuvottelut. Niihin en edes lähde, mutta tuntuu, että moni yritys käyttää tätä tilannetta karmivalla tavalla hyväkseen.

Vaaditaanko me työltä liikaa? Tiedän, että on niitä, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan ihan minkä työn vain, jos vain sellaisen saisi. Ja suuresti nostan heille hattua! Mä kuuluun siihen ikäluokkaan, joille painotettiin opiskeluaikoina, että mieluummin täysi cv ilman katkoksia kuin cv, jossa on katkoksia. Tänä päivänä pikkuisen haasteellisempi juttu! Senpä takia olin kolmessa eri työpaikassa tekemässä pätkätöitä vajaan vuoden ajan ennen nykyisen yrityksemme perustamista. En rahan takia vaan sen takia, että halusin tehdä töitä. Tuohon aikaan olisin saanut liitostakin aika hyvää päivärahaa, parempaa kuin esim ollessani H&M:n kassalla töissä. Valitsin mieluummin tuon kivan työn kassalla. Työnteon malli opitaan osaltaan kotona. Mä olen oppinut sen puolen, mitä on yrittäminen. Onnistumisen ja ilon tekemisistään, mutta nähnyt myös mitä vatsahaavan puhkeaminen saa aikaan. Sitä en suo kellekään. Kohtuus kuitenkin kaikessa.

Joten kun työmarkkinoiden kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, niin mun mielestä oman yrityksen perustaminen on yksi vaihtoehto. Ilman sitä vatsahaavaa. Tässä maassa myönnetään aika hyviä tukia aloittaville yrityksille. Ennustaa pikkuisen tulevaa, koluttautua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja perustaa yksityinen hoivakoti. Pian siellä jyskytetään oven takana mummujen ja pappojen toimesta. Ihan takuuvarma menestys. Mutta sitten päästään taas meidän suomalaisten luonteeseen. Oletteko huomanneet, että meillä on epäonnistumisen pelko? Missä on se sisu ja ylpeys tehdystä työstä? Ajatellaan, että mitä muutkin ajattelevat, jos nyt mokaan. Perustan yrityksen ja se menee kaput. Täytyy muuttaa pois tuon Audi-Maran naapurista, ettei kasvot häväisty. Tai ainakin pitää sepittää jokin tarina, miksi yritys kaatui.

Toki, pelko epäonnistumisesta on sallittavaa ja ihan luonnollistakin. Kyllä mäkin välillä huolehdin siitä, että mitäs jos maalimarkkinat Suomessa kyllästetään halpatuonnilla ulkomailta ja Suomessa valmistettujen maalien kysyntä heikkenee. Olen ajatellut asian niin, että hyvissä ajoin sitä ennen täytyy tehdä tuotemuutoksia. Tuotantolähtöinen markkinointi harvoin toimii, joten ottaa selvää, mitä markkinat ovat vailla. Kehittyä tilanteen mukaan. Mutta ihan käsittämätöntä on tämä ajattelumalli epäonnistumisen pelossa, että ”mitä muutkin sitten oikein ajattelevat”. Kehä sulkeutuu. Päästään siihen, että kytätään liikaa muiden tekemisiä. Siitä tuo ajattelumalli ”mitä muutkin nyt ajattelevat” taitaa tulla. Minua kytätään ja minä kyttään.

Käännetään asia toisinpäin. Mitäs jo Maran punainen coupe Audi onkin liisariauto? Vaimon LV laukku vuokrattu, kuten myös Palmun maalaukset olkkarin valkoisen nahkasohvan takana olevalla seinällä? Juuri tehty kylppäriremppa ostettu osamaksulla. Jos Mara elääkin yli varojensa ja jossain kohtaa tulee stoppi. Sepä se, me emme voi tietää. Joten onko meillä varaa arvostella ja kadehtia? Mun mielestä ei. Turha siis käyttää energiaa siihen. Mieluummin käyttää energiaa siihen, että miten minä itse voin omalla henkilökohtaisella panoksellani vaikuttaa oman perheeni hyvinvointiin ja sitä myötä koko Suomen hyvinvointiin. Siitä se lähtee…

Toivottavasti tajusitte jutun juonen. Ja tarkoitus ei todellakaan ole tällä tekstillä loukata ketään tai yleistää asioita. Tämä on kirjoitettu kärjistetysti, sillä olen huolissani Suomen taloudesta. Vai mitä mieltä olette? Eikö teitä yhtään huolestuta tämä taloudellinen tilanne ja valtion velka? Katsoin juuri tuolta velkakellosta, että niin sinulla kuin minullakin on tällä hetkellä 17646,82 euroa velkaa valtion puolesta. Summa summarum, mun mielestäni kaikki lähtee asennemuutoksesta. Yhteen hiileen puhaltamisesta. Toistemme kannustamisesta. Onnistumisen tunteesta. Pikkuisen posiakin voisi laittaa peliin. Uutisoinnissa ja muussa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi :)

KIVAA KESKIVIIKKOA!

alle

PS. sarjassamme varmaan ensimmäinen kuvaton postaus. Ei tullut yhtään kuvitusta mieleen, jota tässä olisi voinut käyttää :D


tiistai 28. lokakuu 2014

Kyllä meilläkin maksalaatikkoa syödään!

HEI HUOMENTA!

Mä vieläkin täällä hymyilen, kun mietin tuota ihanaa lauantaipäivää ja -iltaa! :) Niin paljon mukavia keskusteluita, mutta myös samalla ihan tosi monta keskustelua, jotka jäivät käymättä. Näin jälkikäteen sitä tulee  muistoja mieleeni sieltä sun täältä, irrallisia keskustelun pätkiä vailla asiayhteyttä. Ja ei, kyse ei ole siitä, että Fresitan kuplat olisivat muistini hämärtäneet vaan siitä, että illan aikana tuli tavallaan informaatiotulva tai ainakin niin paljon asiaa, että kaikkia ei voi muistaa heti ;) Iltatilaisuudessa bloggaajakollegoiden lisäksi tuli juteltua parin kolmen blogini lukijan kanssa, jotka olivat juhlissa aveceina. Superkiva, että tulitte juttelemaan!

0IMG_3765

Sekä bloggaajakollegoiden että lukijoiden kesken käymistäni keskusteluista jäi mieleeni pari detaljia. Ensimmäisenä; syödäänkö teillä koskaan maksalaatikkoa vai onko fredagsmys -tarjoilut tarjolla joka ilta? No hei, todellakin! Blogiin ei päädy maksalaatikon kuvia, mutta kyllä meillä välillä syödään kiireessä einesruokia :D Hihii, ei kenelläkään tuskin ole niin siloiteltua elämää ruoankaan suhteen kuin mitä blogit antavat olettaa. Mutta mä en kutsuisi sitä totuuden vääristelyksi. Omalla kohdallani se johtuu siitä, että haluan pitää blogini tavallaan pakopaikalta arjesta; paikasta jonne tulla katsomaan kivoja kuvia (ei sillä, etteikö maksalaatikosta saisi kauniita kuvia ;) ja aistimaan tunnelmaa.

0IMG_3762

Näin jälkikäteen pari teistä ihanaisista ihmetteli, että hei sä et olekaan muuttunut ollenkaan Indiedaysille siirtymisen myötä, ihanaa! Whaat?! No en tietenkään! :) Tuollaiset kommentit tuli mulle kyllä ihan puskista, sillä en nyt ymmärrä, miten mun olis kuulunut muuttua ja/tai muuttuuko ihmiset yleensä, kun blogi siirtyy portaaliin. Toki otin isona kunniana tämän blogini noteerauksen ja sen siirtymisen juuri Indiedaysille, mutta hei, eihän tämä minua ihmisenä nyt muuta. Samat höpinät ja sama kirjoittaja täällä ruudun takana on. Jalat maassa ja pää yhtä pilvissä, kuten aiemminkin. Maria, joka on onnellinen niistä elämän pikkuisista jutuista ja joka on sitä mieltä, että jokainen meistä on samalla viivalla ihmisenä. Innokas ja yhtä utelias tutustumaan muihin ihmisiin kuin aina ennenkin. Minä täällä edelleen, moikka vaan! :)

Lisää mieleen jääneitä kommentteja/kysymyksiä lauantailta; suututko sä koskaan teidän lapsille, kun sä vaikutat niin rauhalliselta ja pitkäpinnaiselta? K r ö h m. Voi kyllä :D Välillä äänihuulet näkyy, kun joudun korottamaan ääntäni. Hirmuisen harvoin toki tulee suututtua tai korotettua ääntä. Mulla on pitkä pinna, onneksi. Sillä kyllähän nuo meidän pikku-uhmiset koettelee. Päivittäin ja monta kertaa. Toisaalta tuntuu, että päivä päivältä helpottaakin; sana menee paremmin perille ja lapset koettelevat vähemmän. Jep, ehkä muutan mieleni, kun murrosikä astuu kuvioihin ;)

0IMG_3759

”Voi, kun teillä on aina niin siistiä…siivoatko sä koko ajan?”. Kyllä, mä oikeastaan huomaan siivoavani koko ajan. Ei tule paljoa istuttua sohvalla. Siitä huolimatta meillä on aika usein sotkuista. Kuten nyt. Kun kaksi lasta sotkee, niin sitä ei ehdi samassa tahdissa kaksi aikuista siivoamaan :D Mutta hei, ei stressiä. Ehkä ne lapset oppivat iän myötä tuon siivouspuolen. Tai ainakin sitä koko ajan heille yritetään opettaa. Ja itsekin ehkä opin ottamaan paremmin itseäni niskasta kiinni. Ajattelin aloittaa sen siivoamalla kodarin (meillä siis sellainen metri x metri tila), jossa viikata pyykit heti kuivarista otettaessa. Ettei tarvitsisi tuota toista sohvaa niillä aina kuormittaa.

Semmotteisia. Jos teillä on vielä kyssäreitä, joita mietitte, niin kysykään ihmeessä! :)  Mies totesikin tuolla iltajuhlissa, että tämä on hänelle eka kerta sellaisissa juhlissa, jossa ei tunne yhtään ketään. Voi ja mä raahasin toista mukanani kuuntelemassa meidän naisten  juttuja. Oliskin pitänyt tuoda mies sinne Rillan ja Emilian miesten porukkaan…miehet kuin olivat häviävä luonnonvara tuolla juhlissa :D Mutta siis summa summarumina; elämä ei aina ole yhtä kiiltokuvamaista kuin täällä blogissa näyttää. Meillä eletään kuitenkin sitä normaaliarkea maksalaatikkoineen ja pyykkikasoineen. Sehän tässä elämässä on parasta, eikö?! Nautitaan ♥

TIISTAITERKKUSIN,

alle

PS. ja pieni korjaus, meillä ei maksalaatikkoa syö kuin mies ja minä. Lapset nyrpistävät sille nenäänsä. Heille toki lämmitetään noina maksalaatikkopäivinä mikrossa perunasoselaatikkoa :)


perjantai 17. lokakuu 2014

Ihan hassuja pohdintoja

HEIPPAHEI!

Ja hui! Ihana pakkanen yllätti tänä aamuna. Samalla tavalla kuin monena syksynä tätä ennenkin. Miksi, oi miksi, sitä ei osaa varautua näihin kylmiin keleihin? Onko teillä jo kaivettu asianmukaiset vaatteet esiin? Meillä ei. Onneksi lapset ovat syyslomalla, sillä ei tuolla enää ihan tennareilla ja farkkutakilla pärjää. Kotioloihin kyllä löytyi nopeasti jotain paksumpaakin vaatekertaa, mutta kouluun ei olisi tähän hätään mitään päällepantavaa :) Ja onneksi on (megasupergrandekiireinen) viikonloppu edessä, jolloin täytyy kaivaa jostain aivojen sopukoista se tieto, että mihin viime keväänä nuo talvivaatteet pakattiin. Vaikka meillä on ns. julkiset tilat kunnossa ja tip top, niin vaatehuoneissa vallitseekin sitten kaaos.

Sarjassaan ehkä hassu pohdinta tuo talvivaatesäilöpähkäilykin, mutta ei se varsinainen asia, josta lähdin näin ruokiksella kirjottamaan. Muistan pienenä saunassa mentiin ”Minkä värinen on maanantai” -leikkiä äidin kanssa. Sekä äiti että minä näemme viikonpäivät väreinä. Näettekö te? Jänniä juttuja. Mieheni taas ei näe viikonpäiviä väreinä laisinkaan eikä voi ymmärtää, mistä mä höpötän…pitää mua ihan vinksahtaneena  :D Mun viikonpäivät ovat ihan selvinä väreinä:

viikonpäivät

Eli tänään vietellään vihreää perjantaita! En voisi kuvitellakaan perjantaita jonkun muun väriseksi. Mutta esimerkiksi lauantai on välillä pinkki ja välillä ruskea. Sunnuntai on musta, mutta iloisella tavalla. No sitten, näettekö te kuukaudet ympyrässä miten? Tai ympyrässä ylipäätään? Mä olen ihan outolintu täällä meillä töissä, sillä kaikilla muilla tammikuu on tuolla klo 13.00 kohdalla. Mulla klo 18.00 on uudenvuodenaatto ja siitä se vuosi lähtee. Klo 18.00-21.00 mahtuu kuusi kuukautta, kun taas loput kuusi kuukautta ajoittuu tuosta eteenpäin eli klo 21.00-06.00. Ihan hassua. Mutta pieni psykologi minussa on ihan sairaan kiinnostunut, että mistä nämä kaikki jutut oikein tulevat. Yksi työkaveri ei näe vuotta ympyrässä vain janassa. Onko siellä kohtalontoveria, joka näkee vuosikellon näin:

vuosikello

Sitä, miksi tuo loppupuolisko vuodesta (heinä-joulukuu) on noin pitkä en osaa selittää. Sillä pidän pitkästä pimeästä syksystä :) Nyt ollaan jossain tuolla klo 15.00 kohdalla ja lasketellaan kohti vuodenvaihdetta. Ihan hassuja juttuja nämä tällaiset :) Samoin se, että numerot menevät mulla alhaalta ylöspäin pötkössä ykkösestä eteenpäin. Työkaverilla ne menevät janassa. Olkoon niin tai näin, perjantai punainen tai vihreä ja janassa, ympyrässä tai pötkössä niin silti on ihanaa, että on viikonloppu. Vielä pari tuntia töitä ja sitten laitamme lafkan kiinni. Lähdemme työporukalla kohti Helsinkiä. Minne sinne, niin se selviää tuolta Instagramin puolelta :)

SUPERSULOISTA, AURINKOISTA ja ENERGISTÄ VIIKONLOPPUA!

alle