lauantai 01. marraskuun 2014

Suru ♥

HUOMENTA RAKKAAT LUKIJAT,

ja hyvää pyhäinpäivän aamua! Tämä postaus on yksi vaikeimmista liki viisivuotisen blogiurani aikana. Pitkään mietin, että kirjoitanko edes tätä. Sillä eihän tämä sovi oikein blogini hyväntuuliseen sisältöön. Toisaalta, ollaanhan täällä riipaistu pintaa syvemmältä ennenkin, joten antaa mennä. Ehkä myös itse saan tämän kirjoittamisesta helpotusta. Muistoja ainakin matkan varrelle. Näihin on hyvä palata vuosien kuluttua; aikoina, jolloin surukin on saanut taas uuden muodon. Sain tuossa keväällä eräältä lukijalta sähköpostitse pyynnön käsitellä täällä blogin puolella surua. Sitä, miten itse olen kokenut surussa elämisen ja selviämisen. Sitä, mistä ammentaa vaikeina aikoina toivoa ja iloa. Keväällä en olisi ollut valmis vielä kirjoittamaan surustani blogissa, sillä suru on jotenkin niin henkilökohtainen juttu. Se on toisaalta myös meille suomalaisille ehkä jollain tavalla tabukin. Mikä se ei mielestäni saisi olla. Surussa ei ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse peitellä. Sen takia päätin, että jaan nämä tuntemukseni kanssanne ja jos tästä kirjoituksestani on edes jollekin teistä lukijoista hyötyä niin olen onnistunut tehtävässäni. Jos pystyn antamaan lohtua tällä hetkellä surevalle, niin mielelläni sen teen. Näin pyhäinpäivänä kuitenkin tulee muisteltua niitä, jotka eivät ole enää täällä läsnä. Ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta siirtyneet muualle. Olkoon se taivaaseen tai minne itse kukin uskoo.

”Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin”

PP2

Teille uudemmille lukijoille vinkkaisin lukemaan tämän viime joulun alla kirjoittamani postauksen, jotta tiedätte taustat suruuni. Suru on erittäin subjektiivista ja voin vain puhua omasta puolestani. Surusta, joka liittyy isäni äkilliseen kuolemaan viime joulun alla aivan liian nuorena. Äkillinen tapahtuma, mutta silti niin odotettavissa. Paljon oli merkkejä, jotka näin jälkeenpäin ennustivat tuota surullista yötä. Välillä sitä on tullut mietittyä, että aavistiko iskä tapahtuman ennalta? Koska miksi hän muuten olisi päivän varoitusajalla raahannut meidät maalle ja saanut kiireisen metsänhoitoyhdistyksen miehen näyttämään meille kädestä pitäen metsän rajat? Olisihan meillä ollut aikaa tähän vaikka kuinka. Vai olisiko? Ei olisi. Monta muutakin tapahtumaa näin jälkikäteen viime syksyltä saa ihan uuden merkityksen. Ikään kuin ne olisi tapahtunut just in time.

Alkuunhan suru lamautti aivan täysin, mutta lasten takia oli pakko pyörittää arkea. Laittaa joulu ja tehdä siitä iloinen juhla. Suuren surun keskellä oli kuitenkin myös helpotus isän puolesta; enää ei ollut kipuja. Suru lamautti siinä määrin, että itselläni ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä viime jouluna tai uudenvuodenaattona on tapahtunut. Sen vain muistan, että joka ikinen päivä itkukohtauksia tuli vähemmän ja lopulta huomasin, että osasin sittenkin nauraa ja vitsailla. Se oli kuulkaas ihana tunne. Ennen hautajaisia suru imaisi taas hetkeksi mukaansa. Hautajaisten jälkeen suru muutti jälleen muotoaan; jotain lopullista oli tapahtunut, mutta toisaalta tajusi, että joku aikakausi oli saatu päätökseen. Vallitsi ikään kuin rauha. Tuntui, että paranemisprosessi alkaa. Mietinkin itsekseni, että mistä mä yritin parantua. Enhän ollut sairas. Ehkä se oli alku jollekin uudelle. Näen, että lähestyvä kevät antoi voimaa suruprosessille. Tiesi, että oltiin menossa valoa kohden. Se helpotti.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan”

PP3

Vielä maaliskuun alussa Thaimaan reissulla tunsin, että olin aika ajoin poissaoleva. Mieli vaelsi jossain muualla eikä iloinnut lomasta ihan niin täysillä kuin ennen. En ollut oma itseni. Tai ehkä olinkin, mutta suru oli vain jättänyt jälkensä minuun. Muuttanut minua. Eikä siinäkään mitään väärää ole. Uskon, että jokainen elämässä tapahtuva suurempi mullistus muuttaa meitä kaikkia. Hullunkurista olisi, jos näin ei tapahtuisi. Jossain vaiheessa muistan tunteneeni tietynlaista vihaa. Miksi? Ketä mä olisin voinut vihata? Mutta tärkeänä pidän sitä, että kertaakaan en ole tuntenut katkeruutta. Ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella. Kukaan ei olisi voinut tapahtumaa estää.

Uskon, että merkittävin asia mun surutyössäni on ollut se, että olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut arvostamaan sitä, että saimme pitää iskän luonamme näinkin pitkään. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Koen olleeni etuoikeutettu. Suru on tässä vuoden saatossa muuttunut vihamiehestä ihan kaveriksi. Ystäviä me ei ihan vielä olla, mutta matkalla sinne hyvää vauhtia. Suru kaverina on tosin aika vaativa; olen oppinut, että sille pitää antaa ihan hirmuisen paljon aikaa. Välillä se vie mua kuin litran mittaa. Häviän sille usein. Mutta hei, sekään ei ole pahasta. Kun on surullinen, niin pitää uskaltaa surra. Itkeä kun itkettää. Itkun jälkeen on aina helpompi olla.

”Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet”

PP1Kiitollisuuden lisäksi kantava voima on ollut se, että olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että elämä jatkuu. Monessakin eri merkityksessä. Meillä se jatkui ihan konkreettisestikin tuon pikkuhurmurin, veljen pojan, synnyttyä maaliskuussa. Ensimmäinen poika tähän meidän lähisukuun toi (ja tuo) meille kaikille ihan äärettömän paljon uskoa siihen, että elämä jatkuu. Elämän on jatkuttava. Henkisellä tasollakin. Helppo olisi ollut jäädä suremaan, rypemään vihassa ja katkeruudessa. Säälimään itseäni, äitiäni ja veljeäni. Voi iskä, minkä teit kun meidät näin jätit. Mutta ei. Se olisi ollut vihoviimeinen niitti surutyössä. Se olisi ollut merkki luovuttamisesta.

Välillä, kun suru yrittää vetää kädestä mukaansa sinne syvempiin syövereihin, niin kiskaisen rohkeasti käteni pois. Elämä on tässä ja nyt ja siitä nautitaan sellaisena kuin se on. Toki saa ja pitääkin muistella. Ja niin me teemmekin usein. Onneksi olemme koko perhe tässä sadan metrin päässä toisistamme. Uskon, että tämä perheen vahvuus on se, mikä pitää paletin kasassa. Lapsenlapset, jotka juoksevat mummulaan kahdesta eri orapihlaja-aidan aukosta piristyttämään mummua päivittäin. Ei sillä, että mummu sen kummempaa piristystä kaipaisi. Äitikin on selvinnyt loistavasti. Tai niin loistavasti kuin vain tässä tilanteessa voi. Vaikka olen maailman pahin haihattelija ja pilvilinnojen rakentelija, niin olen huomannut, että tässä surun keskellä siellä jossain sopukoissa on herännyt se pieni realisti. Sen saman realistin huomaan asuvan myös veljessäni ja äidissäni. Realisti, joka sanoo, että näin kävi. Elämä jatkuu. Onko se sitten idealisti vai mikä se realistin vastakohta, joka aina välillä vähän haraa tätä vastaan. Ei ole kuitenkaan vielä koskaan päässyt niskan päälle. Enkä usko, että pääseekään.

PP4

Ihan konkreettisella tasolla itseäni surutyössä keväällä auttoi liikunta. Hikiset juoksulenkit. Tuntui, että hikoilun myötä poistui se tietynlainen ahdistus, joka välillä surun keskellä oli. Mikäli ei olisi poistunut, niin hetkeäkään en olisi empinyt etsiä apua. Ammattiauttajaankaan turvautuminen suuressa surussa ei ole kiellettyä. Mutta jostain syystä sitäkin pidetään tabuna. Ennen kuin turvaudutte ammattiauttajaan, niin yrittäkää kuitenkin tuota liikuntaa. Itselläni se ei  alkuun onnistunut lainkaan. En vain kyennyt lähtemään juoksulenkille omien ajatusteni kanssa. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mennään ja se helpotti.

Tällä hetkellä en tunne kokevani enää niinkään surun tunteita. Suru on muuttunut ikäväksi. Suunnattomaksi sellaiseksi, jonka kanssa kyllä oppii elämään. Luulen, että olen saanut surulta paljon. Se on muuttanut minua ihmisenä ja käsityksiäni maailmanmenosta. Ainoastaan positiiviseen suuntaan. Voi, kun olisi suurimman surun keskellä tajunnut, että vielä tulee parempia päiviä. Teille, jotka olette ihan viime aikoina kohdanneet suuren surun haluan lähettää paljon lohdutusta, voimia, virtuaalisen halauksen ja kertoa, että aika auttaa. Vielä tulee päivä, kun huomaatte hymyilevänne surun läpi. Ja teille, jotka pelkäätte tulevaa surun kohtaamista, että ”mitäs sitten kun…”. Siitä surusta selviää. Siihen ei voi mitenkään mielestäni varautua. Suru pyyhkäisee yli ja siinä yrittää pitää pään pinnalla. Ei räpiköidä vastavirtaan vaan sinne suuntaan, mihin suru vie. Suru on juurikin sitä, mitä tuossa Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan; kunniavieras.

Näine aatoksin pyhäinpäivään. Huh, aika syvällä käytiin, mutta ainakin mä sain tästä postauksesta paljon. Erittäin paljon. Toivottavasti tekin! Nyt kun kirjoitan näitä loppusanoja niin hymyilen. Enpä olisi uskonut tuossa puolivälissä tekstiä niin käyvän. Hyvä, kun näin edes kirjoittaa, kun silmät katselivat sumuverhon läpi tietsikan ruutua 🙂

Kiitos, kun olette olemassa ♥

Hei, muistakaahan tänään muistella niitä rakkaita, jotka eivät ole enää läsnä!

RAKKAIN PYHÄINPÄIVÄTERKUIN,

alle


perjantai 10. lokakuun 2014

Kosmetiikkahamsterin osavuosikatsaus

HIPSHEI JA HUOMENTA!

Jihuu! Perjantai on täällä 😀 Vielä työpäivä ennen viikonlopun alkua, mutta ihana oli päästä taas tänne, missä ”where the magic happens”, niin kuin ihana ystäväni Vallery totesi eilen työpaikallamme käydessään. Ymmärrän muuten vanhempia ihmisiä täydellisesti siinä, että kun ei aivonystyröitä käytä päivittäin, niin niiden toimintakyky laskee. Kolme kotipäivää tässä välissä teki sen, että aivot ovat jotensakin joutenolotilassa. Helposti tartun laskimeen näin perjantaisin ihan niissä iiseissäkin laskuissa. Pitäis vissiin alkaa tekemään kotipäivinä sudokua tai jotain 😉

No niin, nyt mennään vähän sitten sinne minun osaamisalueeni ulkopuolelle. Eli kosmetiikkajuttuihin. Pohjustuksena se, että olen tämän vuoden käynyt taistelua ihoni kanssa; hormonaaliset jutut taustalla vaikuttavat sen verran, että ihosta tuli jälleen se teinivuosina tuttu kiiltävä ja rasvainen ihotyyppi. Tuossa mentiinkin monta vuotta seesteisesti tasaisella iholla (kiitos pillereiden). Jotenkin luulin, että ihovaivat ovat long gone iän myötä, mutta eivät näköjään olekaan. Heinäkuussa kävin pitkästä aikaa ensimmäisen kerran kasvohoidossa ja tuo ihana kosmetologini teki mulle Elsa Hjeronymus -hoidon sekä mekaanisen puhdistuksen. Iho rauhoittui silminnähden heti, muutos oli huomattavissa seuraavana päivänä. Sovimme, että otan kaksi hoitoa sarjahoitona eli otin toisen hoidon elokuulla. Oikeastaan syyskuun puoleen väliin asti asti meni hyvin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sitten alkoi taas pukkaamaan pientä hikinäppyä otsaan ja iho rasvoittumaan. Pian tajusin, että se johtui yhdestä meikkivoiteesta, jonka ostin (tästä postauksen loppupuolella). Joten tällä viikolla kävin uudelleen kasvohoidossa parin kuukauden jälkeen. Tällä kertaa hoitona oli mikrohionta. Jälleen iho rauhoittui ja on jopa tällä hetkellä vähän kiristävä, joten olen käyttänyt kuivan ihon yövoidetta.

Mutta tuon parin seesteisemmän ihokuukauden aikana huomasin, että olin aiemmin keväällä ja kesällä ehkä kuorinut kasvojani liian usein ja käyttänyt kuivattavaa naamiota liian usein. Vaihdoin kuorinnan ja naamion 2-3 krt viikosta yhteen kertaan viikosta. Mä olen sellainen hamsteri, mitä tulee kaikenmaailman rasvoihin ja seerumeihin; ostan niitä ja sitten huomaan, että ne jäävätkin parin viikon jälkeen käyttämättä. Nyt kesä ja syyskuu mentiin Sothysin päivä- ja yövoiteella (rasvaiselle iholle). Päivällä tuota geeliä ja yöksi korjaavaa. Tällä viikolla ostin tuon naamion, joten siitä minulla ei ole vielä kokemuksia. Nyt kun iho on parina iltana kiristänyt, niin olen palannut käyttämään tuota Vichyn kuivan ihon voidetta (pikkuisesta näytepurkista). Avènen tuotteista olen tykännyt aina. Joskus mulla oli siitä putsari, mutta nyt enää tuo matifioiva geeli sekä kasvosuihke (jota tosin ei tule käytettyä). Kesällä huomasin, että tuosta mattageelistä oli kyllä jonkun verran apua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Instagram-seuraajat tietävätkin, että meillä oli toissa iltana tyttöjen kanssa meikkien inventointi-ilta. Voi, tällainen osavuosikatsaus pitäisi pitää kvartaaleittain. Ei näin kerran kahteen vuoteen. Monta putelia ja kynää jouti roskikseenkin, sillä olivat joko kuivuneet tai haisivat ihmeelliselle. Noudatatteko te muuten noita esim. meikkivoiteessa olevia suosituksia, että kuinka kauan pysyy hyvänä avattuna? Inventoituamme purkit ja purnukat mulle tuli ongelma, että mihin nuo meikit laitan. Tähän asti ne olivat olleet viidessä eri meikkipussissa sekaisin. Ikeasta olisin halunnut sellaisen kätsyn lokerikon, mutta koska Ikean suuntaan ei ollut menoa sinä iltana, niin nappasin kauppareissulla Tigeristä kaksi miniostoskoria. Aikas söpöjä ja ajavat asiansa loistavasti.

 ID OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisessa korissa on meikkivoiteet yms pohjustusjutut ja toisessa luomivärit, kajaalit ja kulmakarvakynä. Kyllä, yksi kynä, jota olen nyt käyttänyt ehkä kolme vuotta. Se on enää pari senttiä pitkä 😀 Kesällähän suosittelin teille tuota Cliniquen ihohuokosia pienentävää ja kiiltoa ehkäisevää voidetta. Aikansa se auttoi ja pidin sitä ihan ässätuotteena, mutta sitten musta alkoi tuntumaan, että se tukkii ihohuokosia. Poskien iho muuttui ihan ihmeelliseksi; huokoset isoni. Kesällä mulla ajaa meikkivoiteen virkaa tuo Estee Lauder Day Wear, syksylle ja talvelle kaipaan jotain tanakampaa. Syyskuussa päätin, että palaan kokeilemaan Joe Blascon meikkivoidetta, sillä joskus parikymppisenä muistan sen hyvin toimineen. Ostin yhden meikkivoidenapin ja viikon jälkeen huomasin, että iho alkoi olemaan ihan silmin nähden veltostuneempi ja ihohuokoiset näkyvämmät. Koska tuo puhdistusrutiinini oli sama kuin aiemminkin, niin laitoin tämän Blascon piikkiin. Tiedä sitten häntä, että oliko syy siinä vai ei, mutta lopetettuani Blascon käytön iho parani hieman. Budapestin lentokentältä ostin Lancomen Teint Idole Ultra 24 h ja odotin kummia. Mutta kas, ei tuo pitänyt mulla kiiltoa pois kuin reilun tunnin. Ja jälleen huomasin, että sekin tukki huokosia. Tai pakeni ihohuokosiin ihan hassusti. Voi tosin olla, että ihoni oli tässä vaiheessa taas kunnollista kasvohoitoa vailla ja nämä ns. kalliit tuotteet vain pahensivat ongelmaa. Täytyisi kokeilla nyt tuota Lancomea uudelleen. Viime syksyn ja talven menin tuolla Lily Lolon mineraalimeikillä. Jotenkin sekin tuntui yhtenä päivänä sitä kokeiltuani liian pakkelimaiselta. Mutta annan sillekin vielä uuden mahdollisuuden 🙂

Viikoksi ennen tämän viikon kasvohoitoa palasin kokeilemaan vanhoja tuttuja ja turvallisia markettituotteita meikkien suhteen. Iho rauhoittui ja ihohuokoiset eivät näyttäneet niin tukkeutuneilta. Eli tällä hetkellä päivittäisessä käytössä on Lumenen CC-voide miksattuna Maybellinen Dream Pure BB-voiteen kanssa ja päälle laitan vuosikausia käyttämäni No7 irtopuuterin sävyssä translucent. Koen jopa tuon CC-voiteen hieman liian paksuna ja peittävänä, sen takia ohennan sitä tuolla BB-voiteella. Poskille hieman Lumenen aurinkopuuteria, kulmat ruskealla kulmakynällä hieman töpötellen, yläluomen rajaan mieluiten värillisellä kynällä. Kesällä käytin vaaleansinistä ja nyt syksyllä oranssia. Ripsiin Kanebo 38. Luomiväriä käytän harvoin ja liekö siinä syy, mutta esimerkiksi tuo alempana kuvassa oleva Body Shopin nelikkoväri on vielä kuin uusi. Yhtä nappia lukuunottamatta. Liki 10 vuoden jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Summa summarum, ei voi yleistää, että kalliit tuotteet ovat aina niitä parhaimpia. Kokeilemalla sen huomaa, mikä sopii ja mikä ei. Lisäksi uskon edelleen vahvasti siihen, että ihon kunto on pääosin kiinni elintavoista; ruokailuista, liikunnasta ja levosta. Ulkoisista tekijöistä tärkeimpänä pidän sitä, että joka ilta ennen nukkumaanmenoa poistaa meikit. En yksinkertaisesti osaa mennä nukkumaan meikit päällä. Nyt ajattelin kuluttaa kaikki nuo purnukat, niin ihonhoitoon liittyvät kuin meikitkin loppuun ennen uusien ostamista. Mutta hyviä vinkkejä rasvoittuvan ihon meikkivoiteeksi otetaan silti ilolla vastaan 🙂 Pian kun pakkaset tulevat niin iholleni käy varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin; se muuttuu pintakuivaksi sekaihoksi.  Saas nähdä, mitkä meikkipohjat silloin toimivat.

Tulipahan taas tekstiä. Toivottavasti punainen lanka ei kadonnut, sillä aloitin postauksen kirjoittamisen aamukuudelta, sitten pidin parin tunnin luovan tauon (töitä) ja lopetin nyt kahvitunnilla 🙂

ILOISIN PERJANTAITERKUIN,

alle

PS. jos ei teillä ole vielä illaksi naposteltavaa, niin pysykäähän kuulolla. Tein taas eilen niitä älyttömän hyviä vuohenjuustopäärynäleipäsiä. Laitan ohjetta neljän jälkeen, kun pääsen töistä kotiin ja käsiksi kuviin.

 


keskiviikko 08. lokakuun 2014

Viisi vinkkiä arjessa porskuttamiseen

HEIPPAHEI JA HUOMENTA!

Täten julistan kapinnan arkea vastaan alkaneeksi! 🙂 Käsi ylös, kenellä on vaikeuksia herätä aamulla, kun on pimeää? Täällä taas molemmat kädet pystyssä. Vaikka menin eilen nukkumaan jo klo 21.30 ja vetelin hirsiä aamuseitsemään niin silti tekee tiukkaa. Täytyy ottaa uusi strategia tähän arkeen. Kuten todettua niin eilinen oli vähän ”haastava”. Näin kauniisti sanottuna 😀 Miehen kanssa keskusteltiin siitä, että miten se voi olla näin hektistä välillä ja että mistä ruuhkavuodet johtuvat. Tai miksi ylipäätään ihmiset ovat tehokkaimmillaan näin 35-45 -vuotiaina? Just silloin kun lapset ovat pieniä ja töissä kiidetään uraputkessa. Miksei meihin ole sisäsyntyisesti luotu sellaista ominaisuutta, että olisimme tehokkaimmillaan eläkkeelle jäämisen jälkeen? 😉 Silloin kun olisi (toivottavasti) mahdollisuus matkustella ja nauttia niistä lastenlapsista (ei pidä ottaa heitäkään itsestäänselvyytenä tosin)?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No kuitenkin, töttöröönä tänä aamuna herätessäni, päätin että eihän tästä tule yhtään mitään. Epäorganisoitu on sana joka kuvaa meidän arkeamme tällä hetkellä hyvin vahvasti 🙂 Ehkä tuo osittainen työviikkokin tuo oman lisänsä tähän; sitä ikään kuin tippuu tiistaisin tyhjän päälle, kun on kotona. Mä olen luotu olemaan töissä, joten helposti kasaan noille välipäiville ihan liikaa tekemistä. Ja soimaan itseäni, kun en saa kaikkea tehtyä. Eilenkin iltayhdeksän maissa potkaisin eteisessä lojuvaa imuria ja tein päätöksen, että suosiolla imuroin vasta tänään. Pitää olla itselleen kiltti. Mutta joku roti tähän arkeen on saatava. Näin päätin, kun muistin aamulla, että pikkuisella on tänään liikuntaa. Siinä silmät ristissä kauhoin kolmen kuivarikoneellisen vaatteita olkkarin sohvalla ja yritin löytää jumppahousut toiselle. Huh, seuraavaksi etsimme juomapulloa ja pikkupyyhettä. Tein lähinnä itseäni varten seuraavan listan, mutta voi olla, että tästä on hyötyä teille muillekin arjen pyörteessä kamppaileville ruuhkavuosi-ihmisille:

1. Tee viikon ruokalista valmiiksi sunnuntaina

Kuinka usein sitä miettiikään ääneen, että mitä tänään syötäisiin. Tuskailee niiden samojen vaihtoehtojen kanssa. Viikosta toiseen. Istukaa alas ja miettikää ne ruoat, joita haluatte syödä tulevalla viikolla. Arkiruokapostauksessahan totesimme yhdessä, että keitot ja laatikkoruoat pelastavat arjessa. Niitä voi syödä muutaman päivän peräkkäinkin. Ensi viikosta alkaen alan taas käyttämään tuota Prisman kauppakassipalvelua ja teen viikon ruokaostokset netissä. Noudan ne sitten maanantaina töiden jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

2. Laittakaa kalenteriin jokaisen menot valmiiksi ja sopikaa ainakin yksi ilta, kun ei ole mitään suunnitelmia

Lasten harrastukset, vanhempien harrastukset, vanhempien työreissut. Viikot täyttyvät näistä. Mutta mun mielestä on hirmuisen tärkeää, että on edes se yksi ilta, että koko perhe on kotona ja rentoutuu yhdessä. Tekee arjesta luksusta. Pelaa lautapelejä, käy saunassa, lukee kirjoja. Ilman puhelimia ja ipadeja. Meillä on tänään tällainen ilta. Tosin ohjelmaa lapsilta kyseltyämme saimme ehdotuksen mennä kiinalaiseen syömään. Sinne siis. Säästyypä multa iltaruoan tekeminen 🙂

3. Katso omat ja lasten vaatteet edellisenä iltana valmiiksi. Yhdessä lasten kanssa.

Milloinkohan mä oppisin tämän? Elokuussa, kun koulu alkaa niin pari viikkoa menee hyvin. Vaatteet odottelevat aamulla tuossa olkkarin ja ruokahuoneen välisellä kaiteella. Sit se jää. Aamulla ei ole kiva huomata, että toisen lapset just ne lempparihousut, jotka haluaisi laittaa päälle, ovat likapyykkikorissa. Tietää isoa katastrofia, sillä vaihtoehtoja ei yleensä anneta 😉

4. Laita herätyskello soittamaan puolta tuntia aiemmin

Mä tiedän, jollekin tuottaa tuskaa aamuheräämiset, mutta kokeilkaa edes. Se, että saa sen puolisen tuntia omaa aikaa aamulla tuo ainakin mun päivään sen arjen luksuksen. Heti aamusta alkaen. Työaamuina tykkään, että saan laittaa itseni valmiiksi ennen kuin herätän lapset. Sen jälkeen sitä ei juuri ehdi peiliin edes vilkaisemaankaan.

5. Mene ajoissa nukkumaan ja pidä kiinni myös lasten nukkumaanmenoajasta.

Mutkun ei malttaisi itse mennä unelle aikaisin. Näin pitkien yöunien jälkeen on taas pakko todeta, että onneksi menin ajoissa nukkumaan. Mun mielestä tässä ratkaisee se, että koska lapset nukahtaa. Mä ainakin tarvitsen illalla sen vajaan pari tuntia omaa aikaa. Rauhoittumista sen jälkeen, kun lapset ovat jo unella. Meillä tuo pienempi peitellään sänkyyn kahdeksan maissa. Kertaakaan ei ole sanonut vastaan nukkumaanmenon yhteydessä ja iltapusujen ja -halien jälkeen jää sinne ja alkaa nukkumaan. Isomman kanssa menisi helposti yhdeksään tai jopa puoli kymmeneen ennen kuin rauhoittuu unelle. Se tietää sitä, että noina iltoina sitä itsekin menee myöhemmin nukkumaan. Kuinkahan paljon muuten tuollainen 9-vuotias tarvitsee unta? Jotenkin tuntuu, että tuo 9 tuntia ei yössä riitä, sillä on selvästi väsynyt päivisin. Iltaisin hällä alkaa uusi elämä ja virtaa riittäisi vaikka kuinka. Heh, tuon kun saisi kanavoitua aamuihin 😉

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(6. Lataa kahvinkeitin valmiiksi edellisenä iltana)

Mutta älä napsauta kahvinkeitintä päälle. Been there, done that 🙂 Helpottaa aamulla, kun saa vain painaa kahvinkeittimen päälle matkalla suihkuun. Itselläni kuin aamuisin menee ihan nuo kahvimitan laskemisetkin sekaisin. Tai sitten on niin unihiekkaa silmissä, että ei näe onko kahvimitta puolillaan vai täynnä. Kyllä, välillä juodaan sellaista kahvia, joka ei väritykseltään edes vastaa kahvia tai kahvia, johon tarvitsee desin verran maitoa.

Ja sitten toki taustalla arjen jaksamisessa vaikuttaa vahvasti se liikunta ja ruokavalio. Että on tarpeeksi hyvässä kunnossa jaksaakseen. Ei sekään näköjään enää tällä iällä ole kuulkaas itsestäänselvyys. Tänä aamuna palasin tähän vanhaan postaukseeni. Elämä on ihanaa, arkineen kaikkineen. Nyt pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja organisoida arki helpommaksi. Helpommin sanottu kuin tehty? Se selviää ensi viikolla 🙂

ONKO TEILLÄ ANTAA HYVIÄ VINKKEJÄ ARKIKAAOKSEN TALTUTTAMISEEN?

Mulla on tänään vuorossa arjen luksusta kasvohoidon merkeissä. Nautin! Heti sen jälkeen, kun ollaan hinattu, työnnetty tai jollain tavoin saatu se autoni siirrettyä paikasta aa (huoltsikka) paikkaan bee (merkkikorjaamo). Mutta tätä päivää en ajatellut viettää tuskaillen tuon auton tiimoilta. Onhan mulla kaksi jalkaa, toimiva polkupyörä ja mahdollisuus hypätä tuohon kaupungin siniseen bussiin eli nysseen näin tamperelaisittain.

KIVAA KESKIVIIKKOA!

alle

PS. linkitin tuonne Facebookin puolelle viime viikolla artikkelin, jossa on mielestäni oivasti kiteytetty tämä ruuhkavuosiäidin elämä. Käykäähän lukemassa se täältä.

PPS. muistakaahan päivittää tuo Bloglovin’ ja Blogilista tuosta sivupalkista – vanha osoite ei enää päivity.

PPPS. kuvituksena lauantaisen kauppareissua edeltävät kuvat, kun lapset halusivat testata tuota Olympustani 🙂


sunnuntai 05. lokakuun 2014

#kiitollinen

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Moikkamoi!

Ja kuvaterkkuja mökiltä ja syksyisestä saaresta! 🙂 Tuolla Facebookin puolella sain kauniilta Hannalta kiitollisuushaasteen, jossa viitenä päivänä kuuluu kirjoittaa viisi asiaa, joista olla kiitollinen. Mulla se jäi ekan päivän jälkeen tuo haaste kesken, mutta helposti löytäisin joka tunnista tuon viisi asiaa, joista olla kiitollinen. Ei ole kaikille itsestäänselvyys saada viettää viikonloppu niiden rakkaiden kanssa. Niin, että pystyy nauttimaan ajasta ilman turhaa stressiä tai huolta huomisesta. Pystyä keskittymään läsnäoloon täydellisesti.  Ei ole itsestäänselvyys, että pystyy luovimaan päivästä toiseen ilman lääkkeitä, terveenä. Sitäkään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, että pikkuisella kullannupulla on nuo toimivat pikkusormet, joilla tehdä palapeliä ja silmät, joilla katsoa äitiä hurmioituneena, kun on saanut palapelin tehtyä. Silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla. Ylipäätään, että on nuo kaksi pikkuista rakkauspakkausta elämässä. Tai tuo maailman paras aviomies, lasteni isä. Itsestäänselvyytenä ei saa ottaa sitäkään, että mies pystyy kivuista huolimatta kiipeämään katolle ja putsaamaan rännit lehdistä. Vaikkei tällä hetkellä pitkää matkaa pysty edes kävelemään ilman kipulääkkeitä. Sitä kipua ei ymmärrä näin sivusta, joten kiitollinen olen, että saan elää kivutonta elämää.

Kiitollinen olen jälleen ihan jokaisesta hetkestä, jonka viikonloppuna tuolla mökillä koimme. Iltasaunasta, aamusaunasta, pitkistä yöunista, villasukista, sähköpattereista ja kynttilänvalosta. Superiloinen ja kiitollinen olen myös päätöksestä, jonka teimme; emme laita mökkiä vielä talviteloille ensi viikonloppuna, vaan nautimme siitä niin pitkään kuin voimme. Aina marraskuun ekaan viikonloppuun. Haikeus tältä mökkiviikonlopulta siirtyi pari viikonloppua eteenpäin. Kiitollinen olen siitä, että mies pääsee operaatioon, joka poistaa nuo kivut. Ollakin, että tuon toipilasajan varmastikin hypimme täällä kotona seinille molemmat 😉 Mutta siitä olen varsin kiitollinen myös, että minulla on mahdollisuus olla kotona sen pari viikkoa, kun minua täällä tarvitaan.

Kuinka usein sitä elää elämäänsä kiireessä päivästä toiseen luovien, huomaamatta oikeasti olla onnellinen niistä asioista, joita on. Ja siitä, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovat. Välillä tulee niitä takapakkeja ja karikkoja, jotka keikuttavat laivaa, mutta ei meille niitä annettaisi, ellei niillä olisi joku tarkoitus. Niiden avulla jaksaa porskuttaa taas astetta kiitollisempana eteenpäin. En tiedä olenko väärässä väittäessäni, mutta nykyaikana vallitsee trendi, jonka mukaan tavoitellaan liikaa tähtiä taivaalta; ei nähdä elämää tässä ja nyt. Unohdetaan matkalla nauttia niistä pikkujutuista. Valitetaan pienistä. Valitetaan asioista, joille olisi tehtävissä jotain. Ei uskalleta ryhtyä muuttamaan epätyydyttäviä asioita elämässä, sillä se vaatii työtä. Ollaan ehkä laiskistuttu ja liian mukavuudenhaluisia. Toisaalta taas tämä tarkoittaa sitä, että ollaan vähään ehkä tyytyväisiäkin. Ei aina tarvitsekaan tavoitella kuuta taivaalta, pääasia että on kiitollinen ja onnellinen elämäänsä sellaisena kuin se on.

Tällaisin ajatuksin tämän sunnuntain syvälliset 🙂 Ai niin ja hei, yksi asia josta olen superkiitollinen olette te ihanat lukijat. Eilen taas hätyyteltiin blogin katselukertojen ennätyksiä. Kiitos ihan jokaiselle, olen kiitollinen teistä ♥

Suloisin sunnuntaiterkuin,

alle


torstai 02. lokakuun 2014

Very good morning!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aurinkoista huomenta!

Lapset on saateltu turvallisesti kouluun (noh, isompi ainakin; pienempi saateltu naapuriin serkuilleen – kävelevät siitä), aamiainen nautittu rauhassa, kiireisimpiin sähköposteihin on vastattu ja tehty vähän töitäkin. Niitä varsinaisia töitä. Päivä on siis alkanut mallikkaasti 🙂 Kiitos hei suunnattomasti kommenteistanne tuohon eiliseen kamerapostaukseen, palaan niihin ajan kanssa myöhemmin tänään. Sen aikaa kun lapset ovat koulussa ajattelin käyttää kuntoiluun. Aion viedä ystäväni V:n parin tunnin kuntokävelylenkille. Se, suuntaammeko Pyynikin kauniisiin maisemiin vain sahaamaan Mustavuorta ylösalas on vielä avoinna. Uskoisin, että tuolta Pispala-Pyynikkiakselilta saisi enemmän energiaa näinkin kauniina päivänä. Tosin peppulihakseni huutavat vieläkin hoosianna toissapäiväisen Pispan portaiden nousun ansiosta 😉

Sen lisäksi, että rakastan ruokaa, rakastan näitä rauhallisia aamuja. Myös viikolla. Vasta viime vuosina olen hiffannut aamiaisen merkityksen. Opiskeluajat vedin aamut parilla kahvikupilla ja pötköllisellä Pims-keksejä. Jaiks. Tätä nykyä herään kuuden pintaan työaamuina, jotta ehdin rauhassa nauttia aamiaisien. Lapsetkin herätän hyvissä ajoin, että ehtivät istua pöydän ääreen rauhassa syömään ennen kouluun menoa. Tosin tuossa iässä itse arvostin enemmän sitä ylimääräistä aikaa, kun sai nukkua…

Palataan myöhemmin tuolla kommentiboksissa ja hei, laitan tänään muutamia juttuja tuonne Huutiksen puolelle myyntiin. Mm. Ted Bakerin käyttämättömän juhlamekon (sarjassamme ”motivaatiomekko” :D) ja bling bling Conssit. Tulen laittamaan tänne sitten tiedot mistä ne löytyy. Tyttöjen 110-116 cm iiiiso pakettikin on tulossa myyntiin, kunhan ehdin sen sinne näpytellä. Ja jos teillä on muuten kiinnostusta ostaa kahdeksaa ruokapöydän tuolia, niin hihkaiskaahan. Mulla on taas suuria suunnitelmia täällä menossa uusiksi ruokapöydän tuoleiksi 🙂

Torstaiterkkusin,

alle

PS. Ihan off topic; millä pirskatilla noista banaanikärpäsistä pääsee eroon? Olen kuurannut koko keittiön, ettei missään ole murusiakaan, mutta silti niitä tupsahtelee ihan välillä sankoin laumoin jostain. Esimerkiksi nyt, kun otin hedelmiä jääkaapista, niin alle sekunnissa hedelmälautasella pörräs sankoin joukoin noita viheliäisiä otuksia.