tiistai 19. maaliskuu 2019

Hikiliikunnan huikea merkitys hyvinvoinnilleni

MOIKKA!

Mitä enemmän aikaa kuluu kunnon endorfiinitankkauksesta, niin sen äkäisemmäksi muutun. Huomaan sen itse, muut eivät sitä varmastikaan huomaa, sillä en halua olla äkäinen muille. Eiväthän he ole tehneet mitään pahaa. Mutta tiedättekö, että sieppaa! Pääsin niin hyvään juoksuputkeen ennen reissua. Siihen, missä voisi juosta parikin tuntia ja vain fiilistellä. Kotona riisua hiestä märät vaatteet ja mennä suihkuun.

Nauttia siitä lenkin jälkeisestä ylieuforisesta tilasta. Siitä sellaisesta, jota lähti hakemaankin. Ei väliä vaikka ennen juoksulenkkiä olisi ollut kuinka väsynyt ja kettuuntunut. Juoksulenkin jälkeen on poikkeuksetta aina kestohymy huulilla ja sen ehkä lievästi takakireän äidin tilalle on tullut leppoisa, lasten iltahekkalointeja kestävä zen-olotilasta nauttiva äiti.

En voi tarpeeksi korostaa, kuinka paljon hikiliikunta vaikuttaa hyvinvointiini. Hikiliikunta, joka ei lähde määrällisesti kuitenkaan lapasesta. Olen onneksi oppinut rajani. Ei sillä, kyllä kävely, pilates sun muut rauhallisemmatkin liikuntalajit hyvää tekevät, mutta tiedättekö, mitä ajan takaa? Ainakin te, jotka olette jääneet koukkuun hikiliikuntaan tiedätte. Toissailtana varovasti vedin puolen tunnin treenin kuntopyörällä. Kipeä jalka kantapääpainotteisesti. Hikipisarat tippuivat otsalta ja sumensivat näön aina hetkellisesti. Melkein pääsin siihen euforiseen tilaan, mistä haaveilen.

Riikka kommentoi sunnuntain postaukseen, että hän teloi varpaansa marraskuussa ja vieläkin se kipuilee. Kauhulla aloin ajattelemaan, että mitäs jos tuo varvas on kovinkin pitkään toimintakyvytön, että mitenköhän meikämandoliinin käy. Tai lähinnä; miten mun lähipiirin käy. Sääliksi käy siinä kohtaa lähipiiriä, nimittäin vaikka vielä pystyn pitämään mölyt mahassani, niin jossain se raja kuitenkin menee ;)

Summa summarum, hikiliikunta vaikuttaa eritoten pääkoppaani. Kroppaan myös, mutta se, mitä se tekee psyykkeelleni on jotain sellaista, josta en suostu luopumaan. Monasti olen miettinyt heitä, keiltä viedään yhtäkkiä liikkumisen ilo. Kenties loppuelämäksi. Siinä jälleen yksi syy liikkua vielä kun pystyy.

 Ugh. Olen puhunut ja hei heti helpotti. Nuttura kiristi aika pahasti tänä aamuna, mutta jälleen kerran asennekysymyksiähän nämä. Olen buukannut seuraaville viikoille pilatesta ja uskon, että kun kevätaurinko alkaa paistaa, niin kyllä sitä taas juoksemaankin pääsee! Lepoa ja leveälestistä kenkää, pitkää pinnaa ja positiivista ajattelua. Niillä jatketaan :)

IHANAA TIISTAITA YSTÄVÄT SIELLÄ RUUTUJEN TAKANA 

 


sunnuntai 20. tammikuu 2019

Sokeriton tammikuu – huikeita muutoksia vain 20 päivässä

MOIKKULIMOI SUNNUNTAI-ILTAAN!

Ja voi ei, tuo otsikko kuulostaa muuten ihan ostos-tv:n mainoksen teaserilta. So sorry. Tässä tapauksessa se otsikko onneksi pitää täysin paikkansa eikä ole kyse katteettomista lupauksista. Olenkin kertonut teille (tämän tästä, ehkä liiankin usein) siitä, kuinka energiaa on piisannut tammikuun (valko) sokerittoman ja tipattoman ansiosta. Lähinnä kyllä syytän tuota ensimmäistä, en niinkään jälkimmäistä. Ja totuuden nimissä tammikuussa on kyllä tullut liikuttuakin monipuolisesti, joten ehkä nämä havaitsemani muutokset ovat kaikkien yhteissumma.

Selluliitti on vähentynyt merkittävästi ja iho on kiinteytynyt

Tiedän, että tämä sellujuttu on vähän gross, mutta koska aika usein blogit ovat kiiltokuvamaisia, niin itse ajattelin omalla kohdallani tuon illuusion karistaa heti ensi kättelyssä. 40 vuotta täytettyäni huomasin, että vaikka ylipainoa ei ole, niin iho alkoi olemaan hieman muhkurainen. Ei pahasti, mutta sillain että ihan varmasti valojen ollessa epäsuotuisat reisissäni ja vatsassani näkyi pientä muhkuraa. Näiden parin kolmen vuoden aikana muhkurat ovat näkyneet vielä selvemmin.

Muistan jostain lukeneeni, että sokeri haittaa elimistön kollageenituotantoa. Eli suomeksi sanottuna vanhentaa ihoa ennen aikaisesti. Senpäs takia sokeriton elämä olisi pitänyt ottaa jo aiemmin haltuun. Silloin kun kollageenintuotanto oli huipussaan. Elin vuosikaudet sokerikoukussa. Vasta viimeisten muutamien vuosien aikana olen oppinut elämään arjessa ilman sokeria. Herkutella saa, mutta ei siinä määrin, missä joskus herkuttelin. Silloin kun asuin Makuunin yläkerrassa ja Makuunin työntekijät moikkailivat mulle ruokakaupassakin.

Muistanette, että kollageenin tuotanto loppuu, kun täyttää 40 vuotta. Sen takia otan joka aamu kollageenia jauheena. Jos söisin samaan aikaan päivän mittaan paljon sokeria, niin heittäisin rahaa suoraan kankkulan kaivoon. Miksi syödä kollageenia buustaavaa kallista jauhetta, jos vähentää sen vaikutusta mättämällä itseensä salmiakkipääkalloja? 20 päivässä varsinkin reisien muhkurat ovat kiinteytyneet niin, että niitä ei edes juurikaan huomaa. Vatsassa sama tilanne. Enpä olisi uskonut, että sokerittomalla on näin huikeita vaikutuksia. En muista lainkaan tällaista seikkaa aiemmilta vuosilta.

Turvotus on vähentynyt

Se itse asiassa lähti jo ensimmäisellä viikolla niin, että huomasin vyötäröni. Vatsassani ei asunut enää jalkapallon sukulaista kumpuineen, vaan vatsa on se tuttu ja turvallinen. Vaikkei mulla ole mitään suolisto-ongelmia ollutkaan, niin silti olen (varsinkin tiettyyn kuukauden aikaan) näyttänyt kolmannella raskauskuukaudella olevalta.

Iän myötä leukaperiin on tullut turvotusta (tai ihon veltostumista?) ja se ei ole vielä kaikki lähtenyt. Eikä sen tarvitsekaan. Ulkoiset seikat kun ovat mukava lisä sokerittoman ja tipattoman sisäisiin vaikutuksiin. Sellaisia, joita ei edes osannut välttämättä odottaa, mutta jotka otetaan mielihyvin vastaan :)

Vaatteet tuntuvat hyviltä päällä

Veikkaan, että siellä ruutujen toisella puolella ei ole ainuttakaan (nais)ihmistä, joka ei olisi joskus ihistellyt vyötäröstä tai reisistä puristavien vaatteiden kanssa. Mikään ei ole inhottavampaa kuin housut, jotka kirraavat vyötärön kohdalta. Havahduin syksyllä, että vaikka liikun reippaasti, niin aineenvaihduntani oli hidastunut. Painoa tuli muutamia kiloja (en siis käynyt puntarilla, vaan mututuntumalla) ja housut eivät enää istuneet niin hyvin kuin aiemmin. Terveelliset elämäntavat ovat buustanneet aineenvaihduntani käyntiin niin, että aiemmin kiristäviin housuihin tulee sujahdettua tuosta vaan!

Syvän unen määrä on lisääntynyt

Se, että herää virkeänä aamulla kahdeksan tunnin yöunien jälkeen on luksusta. Katsoin viime vuoden lukemia ja syvää unta oli tullut keskimäärin kaksi tuntia yössä. Tammikuun enkka on neljä tuntia yössä ja liki aina tuo syvän unen osuus on ollut yli kolme tuntia. Nukahtaminen iltaisin on ihanaa, mutta yhtä ihanaa on herääminenkin. Virkeänä herääminen.

En tiedä onko se joku tämän ikäisen naisen hormonien ja alkoholin kemiallinen reaktio, mutta viimeisen vuoden aikana olen saattanut voida huonosti jo yhden kuohuviini/punaviinilasillisen jälkeenkin. Heräillyt yöllä tämän tästä ja nukkunut koiran unta aamuun. Herännyt päänsärkyyn ja sellaiseen kokonaisvaltaisesti pökkelöön oloon. Ja tosiaan ihan vain yhden lasillisen jälkeen. Nyt on unet maistuneet ja nukun kuin tukki!

Olen oppinut syömään

Ongelmani on ollut se, että ruokavälit ovat olleet aivan liian pitkät. Tammikuussa olen rytmittänyt ateriat niin, että kunnon nälkää ei ole ehtinyt tulla. Tämä taas on saanut aikaan sen, että makeanhimo on loistanut poissaolollaan. Yleensä aina sokerittoman tammikuun aikana olen ollut repsahtaa ainakin pari kertaa. Nyt ei ole käynyt kertaakaan edes mielessä. Se, että syö monipuolisesti ja saa ravinnosta tarvittavat vitamiinit saavat kropan mieliteot kuriin.

Energian lisääntyminenkin varmastikin johtuu ruokavälien lyhenemisestä. Siitä, että ei tule ähkyjä ja vastaavasti jäätäviä nälkäkuolemia. Vaan päivät on kulunut tasaisesti kylläisenä. Varsinkin iltapäivisin töissä tämän huomaa. Ei tule niitä väsynotkahduksia.

Varpaat ja sormet eivät enää palele vanhaan malliin

Olen ollut armoton vilukissa. Aina villasukat jalassa. Yötä päivää. Lenkilläkin lapaset kädessä. En tiedä, vaikuttaako sokeri miten verenkiertoon, mutta tätä nykyä varpaissa ja sormissa kiertää veri. Voi toki olla, että lisääntyneellä venyttelylläkin on tähän osansa. Erittäin tervetullut muutos!

Jos 20 päivän jälkeen olo on näin hyvä, niin miksi lopettaa kaikki hyvät elämäntavat tammikuun jälkeen? Jep, juuri tänään viimeksi puhuimme, että emme olekaan lopettamassa tänä vuonna tätä tipatonta ja sokeritonta tammikuun loppuessa. Tämä ihana elämäntapa kestää niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Miehellä on ollut tipaton kanssani, mutta sokerittomani hän on kuitannut sokerit on – kuurilla :D Mihin näemmä kuului juuri runebergin torttukin. Aiemmin olisin kärvistellyt tässä vieressä sohvalla, mutta nyt ei tunnu missään. Ehkä se hyvänolon määrä kompensoi kaikki mieliteot.

Mites siellä sujuu sokerittomat ja tipattomat? Oletteko voineet hyvin? Vaikka olen vähän näitä kaiken maailman kuuriluontoisia juttuja vastaan, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että tämä tonton -tammikuu on ollut ihan huippu. Jatkossakin, kun muistaisi tämän hyvän olon, joka kumpuaa jostain tuolta sisältä. Sen, joka saa jokaisen päivän tuntumaan ikään kuin seikkailulta, johon lähtee intoa puhkuen. Jopa huomisen maanantain 

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,

 

PS. Kuvissa näkyvien granolakuppien resepti löytyy täältä!


keskiviikko 09. tammikuu 2019

Tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä

”Tämä lapsi ei tule koskaan kävelemään.” Neuvolalääkärin sanat kaikuivat kolkossa vastaanottohuoneessa. Tytön äiti purskahti itkuun. Isän suu vääntyi hieman ja pää nyökkäsi kuin tiedoksi siitä, että lääkärin sanat olivat vastaanotettu. ”Sehän nähdään.” tytön isä sanoi lääkärille. Kätteli kohteliaasti ja poistui huoneesta.

Seuraavalla viikolla tytön kotiin tuli jumppari. Jumppaamaan tytön lihasjäykkyyttä pois. Viikko toisensa jälkeen jumpparin tullessa tyttö makasi selällään silmät jumpparia tapittaen. Kädet ja jalat tikkusuorina jäpittäen. ”Lihasjäykkyys ei anna periksi” Jumpparin käynnit lopetettiin tuloksettomina.

Tytön äiti surkutteli tilannetta, mutta tytön isä ei luopunut toivosta. ”Noista silmistä huokuu sisu ja päättäväisyys. Tyttö varmasti vain vierastelee vieraita ihmisiä ja jännittyy.” Tytön isä koitti luoda toivoa tytön äitiinkin.

”No tässä iässä vauvat yleensä jo konttaavat.” sanoi lastenlääkäri seuraavalla käynnillä. Tytön äiti vaipui syvemmälle epätoivoon. Asia konkretisoitui tytön isällekin, kun heidän kotiinsa ilmestyi lasten pyörätuoli. Tuo pyörätuoli pidettiin visusti piilossa tytöltä. Jonka silmät edelleen viestivät, että periksi ei anneta.

Eräänä kauniina keväisenä päivänä tyttö ryömi sohvapöydän äärelle ja ponnisti itsensä seisomaan. Otti tukea pöydästä ja oli voitonriemuinen ilme silmissään. Tuon päivän jälkeen tyttö nousi pystyyn aina kuin mahdollista. Lääkäri ei ollut uskoa silmiään, mutta ei silti luonut toivoa lapsen vanhempiin. Jalkojen lihasjäntevyys on liian jäykkä kävelyyn. Tarvitaan laajempia tutkimuksia kesän jälkeen, ellei mitään edistystä tule.

Yhdeksäs kesäkuuta, tytön isän syntymäpäivänä, 10 kuukauden iässä tyttö uskalsi päästää otteensa sohvapöydästä. Otti muutaman askeleen ja pyllähti pepulleen. Pelästyi, kun äiti alkoi kiljumaan. Onnesta. Ryömi takaisin sohvapöydän äärelle, kampesi itsensä ylös ja jatkoi harjoituksia.

Tuosta päivästä lähtien tyttö on tiennyt, että tuli elämässä eteen mitä esteitä tahansa, niin niistä selvitään. Päättäväisyys ja sisu paistavat silmistä vieläkin. Tyttö tietää, että mikä tahansa on mahdollista. Sanoivat muut mitä tahansa.

Tänään tuo tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä, kävi lounastauolla hiihtämässä. Hikinoro selässä valuen ja posket punoittaen nautti liikkeen tuomasta hyvästä olosta. Mietti itsekseen suksia jaloista poisottaessaan, että voi kunpa voisi nyt näyttää sille lääkärille, että tässä on se tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä. Leveä hymy kasvoillaan käveli autolle, ajoi kotiin ja istui koneen äärelle. 

Antoi sormiensa tanssia näppäimistöllä ja kirjoitti tarinan toivosta. Aina on toivoa, muistakaahan se 

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,