lauantai 17. maaliskuu 2018

Tarina minusta. Tarina sinusta. Tämä on tarina meistä ♥

HEIPPAHEI IHANAT BLOGINI LUKIJAT!

Elettiin joulukuuta 2009, ruokatuntia. Hetken mielijohteesta Nokialla eräs nimeltä mainitsematon naisihminen, kahden lapsen äiti, päätti perustaa blogin. Rekisteröityi blogspottiin ja lainasi kuvan netistä. Kirjoitti tekstin ”Tässä on mun haave.” Kuvassa näkyi kaunis konjakinruskea kalenteri. Painoi julkaise -nappia ja jäi odottamaan. Asensi blogin sivupalkkiin kävijälaskurin. Mitään ei tapahtunut. Jatkoi blogin päivittämistä ja ihmetteli, että kuinka ne ihmiset löytävät bloginsa. Alkoi jättämään kommentteja muiden blogiin. Keväällä 2010 tapahtui jotain mullistavaa; lukijoita alkoi ilmestymään blogiin. Äitinsä lisäksi. Eräänä päivänä tuli tieto, että joku oli jättänyt kommenttia. Sen jälkeen kommentteja alkoi tupsahtelemaan tämän tästä.

Tuon ensimmäisen kommentin myötä vasta-aloittanut bloggaaja sai rohkeutta ja varmuutta. Hän rakasti kirjoittamista. Hän rakasti tarinoita. Positiivisia juttuja, elämänmakua sivuten. Blogi täyttyi positiivisuudesta ja sen siivittämänä blogi täyttyi positiivisista, hymy huulilla kirjoitetuista kommentteista. Joihin bloggaaja päivätyönsä ohella yritti aina vastailla parhaansa mukaan. Jossain vaiheessa hän huomasi olevansa koukuttunut. Ei vain blogin kirjoittamiseen, vaan ihmisiin, jotka blogissa kävivät.

Joulun alla 2013 koettiin ensimmäinen blogikriisi; suuri suru kohtasi bloggaajaa ja hän mietti, että pystyykö enää ikinä kirjoittaa blogia. Piti vajaan viikon tauon ja ikävä kirjoittamiseen oli suuri. Teki suunnanmuutoksen ja päätti, että blogissa saa näkyä elämä. Palasi blogin pariin ja kertoi, että elämä eikä sen myötä blogikaan tule enää ikinä olemaan entisenlaisensa. Ottakaa tai jättäkää. Koska elämä ei todellakaan ole aina hopeareunuksilla vuorattu, sai blogissa myös näkyä elämän realiteetit. Pelkäsi ihmisten vastaanottoa, sitä että mitäs jos ne rakkaiksi käyneet lukijat hylkäävät.

Pelko oli turhaa. Sai vertaistukea ja lohdutusta. Sellaista, millaista ei ikinä olisi edes kuvitellut saavansa tuntemattomilta ihmisiltä. Sai tuosta hurjasti uskoa ja luottamusta siihen, että olemalla oma itsensä pärjää hienosti blogimaailmassa, joka alkoi elämään blogien kulta-aikaa. Pikkuhiljaa ajatus siitä, että blogista saisi ammatin nosti päätään. Hyppy tuntemattomaan tapahtui verkalleen ja bloggaaja mietti silloinkin, että näinköhän on, että joku haluaisi maksaa siitä, että haihattelee täällä pää pilvissä ja välillä rypee pohjamudissa. Kuitenkin säilyttäen vaikeinakin aikoina sen uskon elämään. Blogista kasvoi kuin vaihvihkaa hänelle työ, jollaisesta ei ollut ikinä unelmoinutkaan.

Vuodet vierivät ja ne samat ihanat lukijat jättivät edelleen kommentteja. Bloggaaja käsitti, että nuo tärkeät rivit kommenttiboksissa eivät olleet vain kommentteja. Ne olivat arvokkaita dialogeja, joiden avulla side hänen ja lukijoidensa kesken syveni. Siinä missä hän oli koukuttunut kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen oli hän koukuttunut myös kommentteja jättäviin lukijoihinsa. Oli aikoja, että hän mietti kaksi kertaa ennen blogipostauksen julkaisua. Että kehtaako sitä nyt julkaista. Enää hän ei pelkää. Hän tietää, että täällä blogissa hän saa olla oma itsensä. Jutella välillä niitä ihan höpsöjä juttuja ja miettiä maailmaa siltä kantilta, miltä tuppaa miettimään. Ei ole oikeita ja vääriä asioita. Ei ole oikeita tai vääriä kannanottoja. Ei ole oikeita tai vääriä mielipiteitä. Sen tajuaminen helpotti bloggaajan työtä suuresti.

Hän oppi luottamaan siihen, että ne lukijat, tuntemattomat ihmiset, joihin oli vuosien varrella tutustunut, eivät teilaa. Ainakaan suorilta kädeltä. Hän oppi suvaitsemaan myös lukijoidensa eriäviä mielipiteitä. Oppi ottamaan ne rikkauksina. Oppi rakastamaan debaatteja kommenttiboksin puolella ja kaikkein eniten rakasti sitä, että se, mikä hänelle on tärkeää tuottaa joillekin jokapäiväistä iloa.

Tässä välissä hän, eli minä, joudun pyyhkäisemään silmäkulmasta kyyneleen, sillä olen jälleen kerran niin onnellinen lukijoista, eli teistä, siellä ruudun toisella puolella. Minulle olisi riittänyt se, että näen kävijätilastoista teidän käyvän lukemassa mun juttuja. Jotenkin en osaa edes sanoiksi pukea sitä, kuinka äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta teistä. Jokaisesta kommentista, jonka jätätte. Siitä tosiasiasta, että te, rakkaat lukijat olette äänestäneet mun blogiani niin paljon, että seisoo tuolla Inspiration Blog Awards -ehdokkaiden joukossa Vuoden tarinankertojana. ”Tämän sarjan vaikuttajien kirjoituksia luetaan kuin hyvää lehteä tai koukuttavaa kirjaa. Nämä vaikuttajat osaavat maalata hetkestä kuin hetkestä mielenkiintoisen ja heidän kuulumisensa kiinnostavat laajaa yleisöä.”

Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä tähän, mutta jotenkin mun mielessä kytee kysymys, että mitä mä olen tehnyt ansaitakseni teidät ja tämän kunnian? Tuolla näen omat kasvoni ihanan Idan, Olgan, Julian ja kaikkien muiden huikeiden tarinankertojien joukossa. Enkä voi sitä vieläkään ymmärtää todeksi, jos rehellisiä ollaan.

Mutta koska mä luotan teihin, niin olen vakuuttanut itselleni tässä muutaman päivän aikana, että siellä mä olen, koska te olette näin päättäneet. LÄMMIN KIITOS ♥ Teidän ja minun, meidän tarinalle ei näy loppua. Nautitaan siis matkasta ja ennen kaikkea nautitaan tästä hetkestä. Lauantai-iltapäivästä, jolloin kalenterin mukaan pitäisi olla jo kevät, mutta luontoäiti on päättänyt, että nautitaan talvesta, nyt kun sellainen meille suotiin. 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,

 se tämän tarinan bloggaaja kukkamekossa :)

PS. palatakseni tuohon bloggaajan haaveeseen konjakinvärisestä kalenterista; se haave on toteutunut, mutta tässä vuosien varrella bloggaaja tajusi, että ei se konjakinvärinen kalenteri onnea tuo. Ei se tuo edes helpotusta arkeen, jos sen kalenteriosio on viimeksi päivitetty vuonna 2014. Mutta kaunis se on edelleen, siitä ei pääse mihinkään ;)

 


keskiviikko 14. maaliskuu 2018

Some vs. todellisuus

ILTAA IHANAT!

Aluksi mietin, että taitaapi jäädä tältä päivältä postaus tekemättä, koska on ollut jokseenkin kiire töiden jälkeen. Kiire siivota, jotta miehen on kivempi tulla kotiin ;) Kiire siivota huomisia siistijöitä varten. Kiire tehdä lumityöt, jotta pihaan mahtuu enemmän kuin yksi auto. Kyllä, aamulla aura-auton lanatessa metrin korkuisen vallin meidän eteemme otin kolalla ”pahimmat pois päältä”. Eli kolasin itselleni ja autolleni kulkuaukon ulos pihasta, mutta en juuri sen enempää. Tuossa lumitöitä tehdessäni mietin bloggaamista ja sitä, mitä viime vuosien aikoina blogeissa on bloggaajia kritisoitu. Sain ajattelemisen aihetta, kun luin Mirvan eilisen postauksen siitä, että kyllästyttääkö blogimaailma. Mikseivät blogit enää viihdytä niin kuin ennen? Onko blogit vain siloteltua pintaa? Ja jos on, niin onko siinä jotain väärää? Oli pakko kuulkaa istua tähän tietokoneelle saunan jälkeen ja ammentaa ulos, mitä ammennettavissa on.

Aloin miettimään asiaa itseni ja blogini kohdalta. Onko blogini jotain muuta kuin mitä elämä blogin takana on? Täytyy sanoa, että pieneltä osin blogini ja koko somekanavistoni (mikä lie ammattitermi kaikille niille someille, jotka käytössäni on) ovat siloiteltua. Jos verrataan blogiani ja esimerkiksi Instagram-tiliäni, niin blogiin harvoin tulee räpsittyä kuvia sotkuisesta kodista tai siitä pilalle menneestä kakusta. Osaltaan tämä johtuu siitä, että tuntuu, tai ainakin minusta tuntuu, että koska blogien ja varsinkin niiden kuvien taso on noussut viimeisen parin vuoden aikana ihan uusille leveleille, niin haluaa jotenkin pitäytyä siinä tietyssä tasossa kiinni. En sitä väitä, etteikö sotkuisesta kodista tai siitä karrelle palaneesta kakusta voisi saada kaunista kuvaa. Taiteellisen ainakin.

Enemmän niitä sitä ”behind the scenes” -materiaalia tulee kuvattua Instagramiin. Mutta tietyllä tapaa on harmi, että tuo itse Instagramkin on viime vuosina muuttunut; jotenkin se, missä aiemmin Instagram pyrki ikuistamaan tätä hetkeä (insta) on mennyt siihen, että tuo feedi kuuluisi olla mahdollisimman harmoninen, jotta saat paljon seuraajia. Sellainen joko tummasävytteinen tai sitten ihan vaalea. Omaa feediäni katsoessani en voi kuin todeta, että jep. Siellä on tummaa, vaaleaa, ripaus keltaista ja tujaus tummanpunaista. Palmun oksaa, Kate Mossin kasvoja ja takkuista koiraa. Ei niin mitään harmoniaa. Sitten katson seuraajiani ja totean, että tuolla feedilläni olen enemmän kuin tyytyväinen jok’ikiseen seuraajaan. Vaikka tuo Instagramin kuvavirtani on kuin epäharmoniassa oleva kukkaloisto väriensä puolesta, niin onneksi on Insta Story. Sinne tulee kyllä kuvattua sitä elämää hetkessä, mitä on välillä vaikea täällä blogin kautta välittää.

Ulkoisesti asiat on nyt käsitelty. Siirrytään käsittelemään asiaa nimeltä bloggaaja minä vs. todellinen minä. Someminä vs. Maria. Työkaverini kertoi muutama vuosi sitten, että hänen ystävänsä, joka seuraa blogiani oli kysynyt, että onko se Maria aina niin iloinen ja positiivinen. Tässä on se juttu, jota peräänkuulutan; miksi antaisit blogissa tai muissa somekanavissasi itsestäsi epärealistisen kuvan? Työkaverini oli todennut, että kyllä se kuule on. En näe yhtäkään syytä, miksi pinnistelisin somessa antaakseni iloisen ja positiivisen kuvan, ellen sellainen ihminen oikeasti olisi. Harhaanjohtava markkinointi, se ei ole hyväksi tässäkään ammatissa. Aika henkilökohtaisesti te olette minut oppineet tuntemaan täällä blogissa. Ja hyvin ymmärrän, että kaikki eivät ole tähän valmiita ja kunnioitan heidän päätöstään ihan hirmuisesti. Silti koen, että edes joltain pieneltä osalta bloggaajan tulee olla samaistuttava ollakseen kiinnostava. Sellainen, johon lukijat löytävät jonkun yhtymäkohdan. En voisi olla samaistuttava, ellen olisi oma itseni. Joten aitoutta, sitä itse peräänkuulutan ja siitä en suostu tinkimään.

En ole ikinä ymmärtänyt kulisseja, en elämässä somen ulkopuolella enkä somessa. Miksi esittää asioiden olevan jotain muuta kuin ne on? Antaa kaikkien kukkien kukkia ja ollaan ylpeitä niistä pienistä jutuista, jotka erottavat meidät muista, eiks niin? Ylpeitä siitä, että ollaan aitoja. Välillä ainakin itseäni vähän hävettääkin höpötellä tuonne insta storyn puolelle sitä sun tätä jonnin joutavaa, mutta se, millaisiin keskusteluihin pääsen teidän ihanien kanssa on se syy, miksi tuota teen. Se on kuin ystäville juttelisi.

Mutta kuulkaa ystävät hyvät, nyt pesemään kiristävä kasvonaamio pois kasvoilta ja unten maille. Eka työpäivä sairastelujen jälkeen jännitti niin paljon, että olen herännyt kukonlaulun aikaan. Tai jos kukko kiekuu viideltä, niin sitten olin kukkoakin aikaisempaan liikenteessä :)

KAUNIITA UNIA,


keskiviikko 07. maaliskuu 2018

Umpirakastunut ♥

HEISSULIVEISSULI!

Enpäs muista ihan heti, että mikään tai kukaan olisi vienyt multa näin jalkoja alta. Komeudellaan ja karismaattisuudellaan. Lämpöisyydellään ja sillä pienellä rosoisuudellaan, joka tuo särmää. Olemuksellaan, joka vaatii tutustumaan paremmin. Ylväydellään, joka kiehtoo koukuttaen. Erilaisuudellaan, jollaista en ole ennen nähnyt.

Kuten kerroinkin, niin hyvin hitaasti lämpenin, mutta loppujen lopuksi aivan hurahdin. Ne tutustumisemme alussa tuntemani lievät ”epävarmuudet” käänsin positiivisiksi asioiksi. Kokonaisuutta katsoen en voi kuin todeta, että Dubaista joko tykkää tai sitten ei tykkää. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan. Sehän näissä matkailuasioissakin on, että mielipide-eroista ei sovi kiistellä. Se mikä sopii jollekin toiselle ei välttämättä sovi muille. Listasin ”muutamia” juttuja alle, mihin Dubaissa rakastuin. Ja ihan vain ”muutamien” kuvien kanssa. Pahoitteluni siis kuvatulvasta.

♥ Lyhyt lentomatka. Mielestäni seitsemän tuntia on lyhyt lentomatka, se soljuu ohi silmänräpäyksessä (paitsi aamuyön lennolla…). Seuraavan kerran ehkä otetaan jokin muu lentoyhtiö. Finnairin huomasin olevan aika tyyris, mutta esimerkiksi Emirates lentää Tukholmasta kohtuuhintaan Dubaihin ja kivoihin lentoaikoihin. Siihen kun saisi vielä hyvät jatkolennot Tampereelta niin säästäisi pysäköintikuluissakin!

♥ Ei juuri aikaeroa! Kun olemme tottuneet reissaamaan joko Aasiassa tai USAssa, niin tämä jet lagin puuttuminen on ihanaa vaihtelua ja helpottaa mennen tullen elämää :) Ainakin näinä päivinä, kun elämä on yhtä exceliä ja rivit vilisee muutenkin silmissä!

♥ Ilmasto. Täytyy myöntää, että aluksi petyin Dubain talven ”kylmyyteen”. Ei tullut sitä tukalaa oloa ulos astuessa. Kosteaa pläjäystä päin pläsiä. Illalla piti kietoa pitkähihaista päälle. Parin pilvisen päivän aikana altailla sai hytistä. Loppujen lopuksi loppuviikon +22 astetta tuntui ihanalle. Ei liian kuumalle vaan just sopivalle. En ole muutenkaan enää se Maria, joka makaa auringossa rusketusraitoja etsien vähintään +35 asteen helteessä, joten tämä lämpötila sopi ihan loistavasti. Tosin kyllä tuolla silti ruskettuu, jos niin haluaa. 

♥ Ruoka. Aika paljon olemme maailmalla reissaneet ja paljon ihania ruokia syöneet. Ikinä ennen ei ole kuitenkaan reissun jälkeen ollut sellaista tunnetta, että joka ikinen ruokailu meni nappiin. Tai rahoilleen sai vastinetta. Dubaissa jokaikinen ruokailu oli kokemus. Maukas sellainen. Söin 10 päivän aikana valehtelematta ainakin kahdeksan fattoush -salaattia. Lisäksi libanonilaisia kylmiä mezejä, mutta myös pitsaa. Minihamppareita ja teriyaki -kanaa. Hummerinacholautasta ja paikallisia jälkiruokaherkkuja. Turkkilaista kunnon kebablautasta ja kuvissakin vilahtelevia pizza/pitaleipien yhdistelmiä. Terveellisiä kvinoasalaatteja. Arabialaista leipää ja suloisen täyteläistä hummusta on kaikista eniten ikävä.

♥ Turvallisuus. Kukaan ei vislaile tai huutele perään. Iltamyöhäänkin saimme kaduilla kävellä ilman tunnetta siitä, että olisi epämiellyttävä olo. Käsilaukusta ei tarvinnut pitää kaksin käsin kiinni varkaiden pelossa. Taksissa ei tullut kertaakaan tunne, että kuski huijaa. 

♥ Hygienisyys. Ruokamyrkytyksenhän voit saada mistä tahansa. Ihan koti-Suomessakin. Meillä kuopus oksensi yhtenä yönä ja esikoinen Atlantiksessa huonetta odotellessamme. Veikkaan, että joku pikkupöpö tytöillä oli, mutta toisaalta kuopuksen äkillisen pahoinvoinnin kuittaisin myös Tim Hortonsin äklömakealla kaakaojuomalla :D Tuntui, että oli ruokapaikka mikä tahansa, niin mitä tahansa uskalsi syödä. Tälläkään reissulla emme vältelleet mitään, niin kuin emme ole koskaan vältelleetkään. En voisi kuvitella eläväni lomamatkaani esimerkiksi ilman salaatteja tai muita kypsentämättömiä ruokia.ID

♥ Siisteys. Singapore on siisti, mutta ei kuulkaa Dubai sille paljoa häviä. Oikeastaan voisin sanoa, että katukuva on siisteydessään samaa tasoa. Julkisia veskejä oli runsaasti ja aina ihastelin niiden siisteyttä. 

♥ Ihmiset. Aluksi mietin, että onpa harmi, ettei saa hymyjä samanlailla kuin esimerkiksi Indonesiassa tai Thaimaassa. Kunnes tajusin, että kun ensin hymyilee itse, niin useimmiten dubailaiset hymyilivät takaisin. Muutaman kerran jouduin toteamaan, että vaikka itse olin yliystävällinen ja hymyilin, niin sain hymytöntä palvelua. Mutta hei, kaikillahan meillä on joskus sellainen päivä, ettei hymy irtoa. Sitäpaitsi, ajattelin asian niin, että nuo pari miespuolista henkilöä, ketkä eivät hymyilleet mulle asiakaspalvelutilanteessa omasivat huippuhyvän pelisilmän; kunnioittivat minua naisena sekä sitä, että vieressäni seisoi aviomieheni. Ei siinä sovi lirkutella, eiks niin :) Joten tässä yksi esimerkki, miten negatiivisuudet voi kääntää positiivisuuksiksi!

♥ Hotellin sijainti. Me emme juuri tutkailleet hotelleja varatessamme, mikä on kivaa aluetta ja mikä ei. Ihanalta ystävältä kysäisin sen jälkeen mielipidettä, kun olin jo varannut hotellit ja tulimme tulokseen, että hyviltä paikoilta ovat. Eka hotelli (Hilton Dubai by the walk) sijaitsi JBR:ssä lähellä The Walk:ia. Nappisijainti, lähistöltä löytyi kasapäin ravintoloita ja kauppoja. Toinen hotelli (Atlantis the Palm) sijaitsi Palmusaarella, josta on vähän matkaa Dubain muihin osiin. Nappivalinta tämäkin. 

♥ Hintataso. Taksit olivat ihanan edukkaita verrattuna Suomeen. Niitä oli helposti saatavilla ja olivat luotettavia. Ruoka oli samanhintaista kuin meillä. Vaatteiden hintoja silmäilin pikaisesti Dubai Mall:ssa ja huomasin, että samaan hintatasoon menevät kuin kotonakin. Koska mitään akuuttia shoppailtavaa ei ollut, niin emme juuri kaupoissa kierrelleet. Verrattuna esimerkiksi Aasian lomiin ruokaan kului rahaa rutkasti enemmän, mutta toisaalta kertaakaan emme joutuneet ruoan laatuun pettymään. 

♥ Alkoholittomuus. Tämä! Se, että julkisilla paikoilla ei myydä alkoholia on ihana asia. Ei örveltäviä turisteja tai paikallisia nähtävillä, mikä lisäsi turvallisuuden tunnetta. Itsekin nautin siitä, että ruoan kanssa tuli juotua vettä. Tai sitä Diet Pepsiä (miksei muuten tätä juuri enää saa Suomesta?). Kerran mies ehdotti pihviravintolaan menemistä, mutta niin on makuaisti kehittynyt, että en olisi ehkä pihviä voinut ilman 12 cl punaviiniä syödä ;D Hotellien baareissa on kyllä saatavilla alkoholia, mutta hintataso on aikamoinen. Mielelläni otan sen dieetti Pepsin kuin maksan valkoviinilasista 18 euroa…

♥ Pukeutuminen. Tämäkin seikka aiheutti aluksi hämmennystä; miten me nyt osataan pukeutua maassa maan tavalla. Mutta kun teki pienen kierroksen (ulkopuolella hotellin), niin huomasi että siistit vaatteet on pop. Oikeastaan ihan kiva, että ihmiset pukivat päällensä mennessään syömään esimerkiksi uima-allasosastolla. Aika monessa kohteessa kun näkee hikisiä ihmisiä pikkupikkubikineissään ruokailemassa. Tutkailimme lapsien pukeutumista ja huomasimme, että se on vapaampaa esimerkiksi julkisilla paikoilla; heillä ei tarvitse olla olkapäät ja polvet peitettynä.

Voi voi, että tuli taas ikävä Dubaihin! Mutta olipa ihana palata ruokiksella noihin maisemiin ♥ Nyt takaisin töiden pariin eli ajatukset loppuviikon myyntikokoukseen matkailun sijaan. Helpommin sanottu kuin tehty :D

KESKIVIIKKOTERKUIN,