sunnuntai 03. helmikuu 2019

Rapeakuorinen mustikkapataleipä & snow day

HEPSKUKKUU IHANAT!

Tupruttaako? Miehen kanssa olimme tuossa aiemmin lumitöissä ja kun olimme saaneet pihan puoliksi kolattua alkoi sitä lunta tupruttamaan taas niin maan kamalasti. Ihanaa, helmikuinen sunnuntai näyttää parhaimmat puolensa. Nyt ollaan siinä vaiheessa talvea, että ei juuri enää tiedä mihin sitä lunta tunkisi. Ojanpenkat on täynnä, piha on täynnä. Naapureilla sama juttu. Mutta kuten sanottua, nautin tästä runsaslumisesta talvesta täysin rinnoin. Enkä ihan ymmärrä uutisointia, joka viime aikoina on mediat vallannut.

Ihan kuin tämä lumi ja pakkanen olisi sellaisia asioita, johon emme ole tottuneet. Jotain uutta ja mullistavaa. Tuntuuko teistäkin, että tällaisia ne talvet olivat vielä kymmenisen vuotta sitten ja tällaisia ne kuuluu ollakin? Ilman mitään suurta draamaa. Mun mielestä on ihan normaalia, että lunta sataa ja pakkanen saattaa välillä paukkua. Sama marraskuussa uutisoinnin kanssa; talvi yllätti autoilijat. Mitä ihmettä? Kyllähän me suomalaiset tiedämme, että talvella voi tulla lunta. Jopa jo marraskuussa. Heh, tosin erään kerran töistä myöhästyessäni taisin juurikin käyttää tuota ”talvi yllätti autoilijan” -veruketta ;)

Sunnuntain kunniaksi meillä on pitkästä aikaa leivottu pataleipää. Siitä on vierähtänyt jo tovi, kun viimeksi olen pataleipää tehnyt. Pataleipähän kannattaa tehdä niin, että laittaa taikinan tekeytymään jo edellisenä päivänä. Mutta koska minun pataleipähimoni tulee yllättäen, niin moisiin kohotuksiin ei ole aikaa. Tätä himoa varten kehittelin taannoin nopean ja rapean pataleipäohjeen. Jonka lopputulos maistuu milloin millekin. Joskus karpaloille, toisinaan banaaniselle. Tänään vienosti mustikalle.

NOPEA & RAPEAKUORINEN PATALEIPÄ

6 dl vehnäjauhoja
1 dl ruisjauhoja
0,5 – 1 dl mustikkaista pellavarouhetta
puolikas pussillinen kuivahiivaa
hyppysellinen sormisuolaa
loraus hunajaa
3-4 dl vettä

1.kuumenna vesi kädenlämpöiseksi ja lisää siihen hunaja
2.sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita seokseen puuhaarukalla vesi(taikina saa jäädä löysähköksi)
3.anna kohota liinan alla noin 30 minuuttia (tai enemmän, jos maltat ja on aikaa)
4.laita uunipata uuniin ja aseta uuni päälle 215 asteeseen (kiertoilmalla)
5.kun pata on ollut uunissa parikymmentä minuuttia, ota se pois ja kaada taikina pataan
6.sulje pata kannella ja laita uuniin 40 minuutiksi
7.poista kansi ja annan leivän paistua vielä 10 minuuttia
8.jäähdytä hyvin ennen leikkausta

Uunista tullut leipä, johon sipaisee päälle voita on yksi parhaimpia makukokemuksia. Ei siitä pääse mihinkään. Täältä löytyy muuten tuo aiempi reseptini, mikäli ette halua mustikkaista makua leipään. Tuohon alkuperäiseen reseptiini voi lisätä esimerkiksi karpaloita tai rusinoita. Joskus olen rusinoiden kanssa lisännyt myös teelusikallisen kaneliakin!

Snow dayn kunniaksi Kanadassa aikoinaan suljettiin koulu muutamaksi päiväksi. Mutta siellä preerialla lunta tuprutti helposti tuulen mukana muodostaen liki metrin korkuisia kinoksia. Jotta huomen aamulla ei joutuisi pitämään snow dayn takia kotitoimistoa, niin on pakko mennä vielä kerran lumitöihin. Hyötyliikuntaa, sitähän tuo on parhaimmillaan 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


perjantai 01. helmikuu 2019

Kiitos, kun näytit tien ♥

HEIPPAHEI IHANAT

ja hei kannat kattoon, helmikuun eka ja viikonloppuakin on jo näkyvissä :) Olin kirjoitellut teille luonnosta siitä, miten tammikuu kohteli minua hyvin. Todella hyvin. Sitten avasin tänä aamuna Me Naiset aamupalapöydässä ja luin Mariela Sarkiman huikean jutun siitä, kuinka on ollut viime syksystä asti tipattomalla. Löysin tekstistä erittäin paljon yhtymäkohtia. Tämä blogitekstini sai hieman uudenlaisen lähestymisen.

En koe, että alkoholi olisi ollut ikinä minulle ongelma. Vaan olen noudattanut kotona opittua ”viina on fiksujen juoma” -mantraa. Paitsi opiskeluaikoina, kun aika monet sunnuntait meni aivan hukille. Ei sitä silloin tajunnut, että jos pystyy nousemaan ylös vasta iltakuudelta ja aamupalaksi tuolloin iltakuudelta maistuu Mexicana -pitsa jääkylmän kokiksen kanssa, niin kroppa ei voinut hyvin. Pitkään uskoin, että krapula kertoo siitä, että on ollut kivaa. No juu, silloin en tajunnut sitä, että kivaa voi olla myös ilman krapulaakin. 

Viime syksynä puhuttiin monesti miehen kanssa perjantaimyyssipunaviinilasi kädessä, että tämä tissuttelu on ihan turhaa. Mutta siitä oli tullut tapa. Kun perjantai-iltana tuli töistä kotiin ja teki ruokaa, niin viinilasillisen juominen tuli jo liki selkärangasta. Ja kun perjantaina avattiin punaviinipullo, niin se tiesi sitä, että lauantainakin otettiin lasilliset. Usein tuosta perjantaina avatusta pullosta riitti vielä sunnuntai-illan lasillisiinkin. Jossain vaiheessa syksyä huomasin sen, että ihan yhdenkin viini/skumppalasillisen jälkeen olo on todella pökkelö seuraavana aamuna. Päätä särki ja huomasin itsessäni piirteitä, joista en tykännyt. Siitä leppoisasta minästä tuli hyvin usein tuollaisina aamuina pahantuulinen. Enkä tiennyt miksi.

Lokakuussa istuttiin iltaa isolla ystäväporukalla, syötiin niin maan taivaallisen hyvää ruokaa ja kolisteltiin (terkkuja sinne kolistelukavereille) shamppanjalla. Seuraava päivä oli hirveä. Vaikka sitä tuli juotua kuitenkin maltilla, pitkän kaavan mukaan ruokaillessa. Ilman sen kummempaa humalatilaa. Kampesin itseni dageneftereissäni olohuoneen sohvalle ja vaikersin olotilaani. Sydän pamppaili ja happi oli heikko. Pitkästä aikaa vihasin itseäni. Ei tämä ole se äiti, jonka haluan lapsieni näkevän, mietin. Voi kuinka tuolloin halusin olla se äiti, joka lähtee intoa puhkuen lasten kanssa ulkoilemaan.

Kroppani ei ole koskaan kestänyt alkoholilajeja sekaisin. Eikä isoja määriä alkoholia, omalla mittapuullani. Isolla määrällä tarkoitan jo neljää tai viittä annosta. Vuoden aikana tuollainen määrä on tullut juotua pari kertaa. Mutta siinäkin on ollut pari kertaa liikaa ainakin meille, keille tulee siitä huono olo. Jos rakastaa itseään ja omaa hyvinvointiaan voisi kuvitella tekevänsä kaikkensa, että kroppa ei kärsisi.

Punaviinilasillinen talvi-iltana rentouttaa, en sitä kiellä. Mutta loppuvuodesta minua alkoi hieman jopa ahdistamaankin ajatus siitä, että tarvitsenko mä todellakin sen punaviinilasillisen rentoutuakseni perjantai-iltana. Olinko kuitenkin riippuvainen? Tammikuu osoitti sen, että en ollut riippuvainen. Onneksi. Yhtään kertaa ei ole tehnyt mieli sitä punaviinilasillista. Eikä mitään muutakaan alkomahoolia. Tipaton ei loppunut eilen tammikuun myötä. Olotila on kuulkaas liian hyvä siihen, että palaisin perjantai-illan lasilliseen. Ajatukseen siitä, että rentoutuakseni tarvitsen lasillisen punaviiniä.

Tammikuu ohjeisti mua lempeästi tekemään pitkän tähtäimen, kenties loppuelämän, muutoksia elintavoissani. Se kannatteli, vaikkei pahoja päiviä juurikaan ollut. Eilen teki ensimmäisen kerran mieli vaniljawieneriä. Hetken verran. Juuri ennen lounasta. Lounaan syötyäni himo oli kateissa. Sitä on oppinut itsestään melko paljon tammikuun aikana. Siitä, että mulla on selkärankaa, vaikka joskus muinoin olenkin tuon asian suhteen tituleerannut itseäni ameebaksi ;) 

Elämään on tullut perjantailasillisen jättämisen jälkeen hurjan paljon enemmän sisältöä. Rentoutuskeinoja, joista en olisi aiemmin osannut edes haaveilla. Pilatespallosta on tullut henkireikäni. Siinä missä myös inkivääri-sitruuna kombuchasta. Eikä mistään fiinistä viinilasista juotuna vaan ihan ronskisti pullon suusta. Rentoutuskeinoina toimii tanssihetki tyttöjen kanssa, Taki taki rumban tahtiin. Ja ne ihanat aamulenkit koiran kanssa, kun muu maailma vielä nukkuu. Ilman jyskytystä päässä.

Sitä, kuinka kauan tämä jatkuu, en osaa sanoa. Tiedän vain sen, että en halua kaataa suustani alas mitään sellaista, joka ei tue hyvinvointiani. Jos mieli tekee, niin toki voin nauttia lasillisen silloin tällöin. Se on osa sitä lempeyttä. Olla ottamatta, jos siltä tuntuu. Mutta nauttia, silloin kun on sen hetki. Jos mieli tekee. Helsinki-Vantaalla lähtötunnelmissa kuplajuomaa. Valkoviiniä hikoilevasta lasista parvekkeella samalla katsoen, miten aurinko painuu Andamaanienmeren taakse. Mimosan Toscanan kukkuloiden takaa nousevan auringon kunniaksi.  Mökillä laiturilla yhden kylmän oluen samalla, kun ongenvapa painuu pinnan alle. Täyteläisen punaviinin miehen paistaman pihvin kanssa. Kunhan siitä ei tule tapa. Asia, jota odottaa ja joka tuntuu rentoutuskeinojen kuninkaalta.

Musta tuntuu, että olen loppuelämän matkalla jonnekin, minkä määränpäätä en tiedä. Tiedän vain sen, että olen oikealla tiellä.

Mistä tietää, että on oikealla tiellä? Siitä, kun on niin hyvä olla, että varpaat kipristyy onnesta ja suu on ainaisessa hymyssä. Siitä, kun illalla nukahtaa samantien, kun laittaa pään tyynyyn ja aamulla herää levänneenä. Kun odottaa enemmän perjantain pitkää juoksulenkkiä kuin perjantaimyyssilasillista. Kiitos tammikuu, kun näytit tien 

Mut nyt me jatketaan perjantain puuhasteluja tuon mun karvaisen personal trainerin kanssa, joka muuten onkin aikamoinen linssilude. Oli syvässä unessa sohvalla, kun aloin tekemään pilatestreeniä takan edessä. Niin vain punkesi ihan viereen köllötelemään ja venyttelemään. Voikaahan hyvin, nauttikaa, olkaa lempeitä itsellenne, ulkoilkaa, syökää hyvin ja mikä tärkeintä, muistakaa levätä. En tiedä mitä viime yönä on tapahtunut, mutta tuo mun kelloni väitti, että olen nukkunut vain 41 minuuttia. Whaaat…ehkä luotan kuitenkin tähän virkeään olotilaani ja siihen, että omien laskusuoritusteni mukaan unta tuli 8,5 tuntia :D

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,

 


sunnuntai 20. tammikuu 2019

Sokeriton tammikuu – huikeita muutoksia vain 20 päivässä

MOIKKULIMOI SUNNUNTAI-ILTAAN!

Ja voi ei, tuo otsikko kuulostaa muuten ihan ostos-tv:n mainoksen teaserilta. So sorry. Tässä tapauksessa se otsikko onneksi pitää täysin paikkansa eikä ole kyse katteettomista lupauksista. Olenkin kertonut teille (tämän tästä, ehkä liiankin usein) siitä, kuinka energiaa on piisannut tammikuun (valko) sokerittoman ja tipattoman ansiosta. Lähinnä kyllä syytän tuota ensimmäistä, en niinkään jälkimmäistä. Ja totuuden nimissä tammikuussa on kyllä tullut liikuttuakin monipuolisesti, joten ehkä nämä havaitsemani muutokset ovat kaikkien yhteissumma.

Selluliitti on vähentynyt merkittävästi ja iho on kiinteytynyt

Tiedän, että tämä sellujuttu on vähän gross, mutta koska aika usein blogit ovat kiiltokuvamaisia, niin itse ajattelin omalla kohdallani tuon illuusion karistaa heti ensi kättelyssä. 40 vuotta täytettyäni huomasin, että vaikka ylipainoa ei ole, niin iho alkoi olemaan hieman muhkurainen. Ei pahasti, mutta sillain että ihan varmasti valojen ollessa epäsuotuisat reisissäni ja vatsassani näkyi pientä muhkuraa. Näiden parin kolmen vuoden aikana muhkurat ovat näkyneet vielä selvemmin.

Muistan jostain lukeneeni, että sokeri haittaa elimistön kollageenituotantoa. Eli suomeksi sanottuna vanhentaa ihoa ennen aikaisesti. Senpäs takia sokeriton elämä olisi pitänyt ottaa jo aiemmin haltuun. Silloin kun kollageenintuotanto oli huipussaan. Elin vuosikaudet sokerikoukussa. Vasta viimeisten muutamien vuosien aikana olen oppinut elämään arjessa ilman sokeria. Herkutella saa, mutta ei siinä määrin, missä joskus herkuttelin. Silloin kun asuin Makuunin yläkerrassa ja Makuunin työntekijät moikkailivat mulle ruokakaupassakin.

Muistanette, että kollageenin tuotanto loppuu, kun täyttää 40 vuotta. Sen takia otan joka aamu kollageenia jauheena. Jos söisin samaan aikaan päivän mittaan paljon sokeria, niin heittäisin rahaa suoraan kankkulan kaivoon. Miksi syödä kollageenia buustaavaa kallista jauhetta, jos vähentää sen vaikutusta mättämällä itseensä salmiakkipääkalloja? 20 päivässä varsinkin reisien muhkurat ovat kiinteytyneet niin, että niitä ei edes juurikaan huomaa. Vatsassa sama tilanne. Enpä olisi uskonut, että sokerittomalla on näin huikeita vaikutuksia. En muista lainkaan tällaista seikkaa aiemmilta vuosilta.

Turvotus on vähentynyt

Se itse asiassa lähti jo ensimmäisellä viikolla niin, että huomasin vyötäröni. Vatsassani ei asunut enää jalkapallon sukulaista kumpuineen, vaan vatsa on se tuttu ja turvallinen. Vaikkei mulla ole mitään suolisto-ongelmia ollutkaan, niin silti olen (varsinkin tiettyyn kuukauden aikaan) näyttänyt kolmannella raskauskuukaudella olevalta.

Iän myötä leukaperiin on tullut turvotusta (tai ihon veltostumista?) ja se ei ole vielä kaikki lähtenyt. Eikä sen tarvitsekaan. Ulkoiset seikat kun ovat mukava lisä sokerittoman ja tipattoman sisäisiin vaikutuksiin. Sellaisia, joita ei edes osannut välttämättä odottaa, mutta jotka otetaan mielihyvin vastaan :)

Vaatteet tuntuvat hyviltä päällä

Veikkaan, että siellä ruutujen toisella puolella ei ole ainuttakaan (nais)ihmistä, joka ei olisi joskus ihistellyt vyötäröstä tai reisistä puristavien vaatteiden kanssa. Mikään ei ole inhottavampaa kuin housut, jotka kirraavat vyötärön kohdalta. Havahduin syksyllä, että vaikka liikun reippaasti, niin aineenvaihduntani oli hidastunut. Painoa tuli muutamia kiloja (en siis käynyt puntarilla, vaan mututuntumalla) ja housut eivät enää istuneet niin hyvin kuin aiemmin. Terveelliset elämäntavat ovat buustanneet aineenvaihduntani käyntiin niin, että aiemmin kiristäviin housuihin tulee sujahdettua tuosta vaan!

Syvän unen määrä on lisääntynyt

Se, että herää virkeänä aamulla kahdeksan tunnin yöunien jälkeen on luksusta. Katsoin viime vuoden lukemia ja syvää unta oli tullut keskimäärin kaksi tuntia yössä. Tammikuun enkka on neljä tuntia yössä ja liki aina tuo syvän unen osuus on ollut yli kolme tuntia. Nukahtaminen iltaisin on ihanaa, mutta yhtä ihanaa on herääminenkin. Virkeänä herääminen.

En tiedä onko se joku tämän ikäisen naisen hormonien ja alkoholin kemiallinen reaktio, mutta viimeisen vuoden aikana olen saattanut voida huonosti jo yhden kuohuviini/punaviinilasillisen jälkeenkin. Heräillyt yöllä tämän tästä ja nukkunut koiran unta aamuun. Herännyt päänsärkyyn ja sellaiseen kokonaisvaltaisesti pökkelöön oloon. Ja tosiaan ihan vain yhden lasillisen jälkeen. Nyt on unet maistuneet ja nukun kuin tukki!

Olen oppinut syömään

Ongelmani on ollut se, että ruokavälit ovat olleet aivan liian pitkät. Tammikuussa olen rytmittänyt ateriat niin, että kunnon nälkää ei ole ehtinyt tulla. Tämä taas on saanut aikaan sen, että makeanhimo on loistanut poissaolollaan. Yleensä aina sokerittoman tammikuun aikana olen ollut repsahtaa ainakin pari kertaa. Nyt ei ole käynyt kertaakaan edes mielessä. Se, että syö monipuolisesti ja saa ravinnosta tarvittavat vitamiinit saavat kropan mieliteot kuriin.

Energian lisääntyminenkin varmastikin johtuu ruokavälien lyhenemisestä. Siitä, että ei tule ähkyjä ja vastaavasti jäätäviä nälkäkuolemia. Vaan päivät on kulunut tasaisesti kylläisenä. Varsinkin iltapäivisin töissä tämän huomaa. Ei tule niitä väsynotkahduksia.

Varpaat ja sormet eivät enää palele vanhaan malliin

Olen ollut armoton vilukissa. Aina villasukat jalassa. Yötä päivää. Lenkilläkin lapaset kädessä. En tiedä, vaikuttaako sokeri miten verenkiertoon, mutta tätä nykyä varpaissa ja sormissa kiertää veri. Voi toki olla, että lisääntyneellä venyttelylläkin on tähän osansa. Erittäin tervetullut muutos!

Jos 20 päivän jälkeen olo on näin hyvä, niin miksi lopettaa kaikki hyvät elämäntavat tammikuun jälkeen? Jep, juuri tänään viimeksi puhuimme, että emme olekaan lopettamassa tänä vuonna tätä tipatonta ja sokeritonta tammikuun loppuessa. Tämä ihana elämäntapa kestää niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Miehellä on ollut tipaton kanssani, mutta sokerittomani hän on kuitannut sokerit on – kuurilla :D Mihin näemmä kuului juuri runebergin torttukin. Aiemmin olisin kärvistellyt tässä vieressä sohvalla, mutta nyt ei tunnu missään. Ehkä se hyvänolon määrä kompensoi kaikki mieliteot.

Mites siellä sujuu sokerittomat ja tipattomat? Oletteko voineet hyvin? Vaikka olen vähän näitä kaiken maailman kuuriluontoisia juttuja vastaan, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että tämä tonton -tammikuu on ollut ihan huippu. Jatkossakin, kun muistaisi tämän hyvän olon, joka kumpuaa jostain tuolta sisältä. Sen, joka saa jokaisen päivän tuntumaan ikään kuin seikkailulta, johon lähtee intoa puhkuen. Jopa huomisen maanantain 

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,

 

PS. Kuvissa näkyvien granolakuppien resepti löytyy täältä!