lauantai 08. huhtikuu 2017

Ihan hassu lauantai

HEIPPAHEI!

Tänään on ollut kuulkaa hassu lauantai. Ihan höpsähtänyt. Kuten myös tämä bloggaaja täällä ruudun takana. Olen tottunut siihen, että mies reissaa. Viime vuosina vähemmän, mutta lasten ollessa pienen pieniä tuli reissupäiviä varmastikin lähemmäs 200 vuodessa. Joten mietin tuossa, että mikä ihme siinä on, että tänään on ollut aivan outo olo. Hassu. Päätön, jalaton, kädetön. Mutta tajusin, että ne miehen reissut ovat pääasiassa aina ajoittuneet viikolle. Viimeistään perjantai-iltana ollaan saatu perheen miesvahvistus (se ei niin karvainen :D) kotiin. Tällä hetkellä meidän symbioosista puuttuu yksi palanen.

Tänään on se päivä, kun aamulla luetaan yhdessä Aamulehteä ja kommentoidaan uutisia. Se päivä, kun aamupalapöydässä istutaan pitkän kaavan mukaan. Se, kun mietitään yhdessä päivän ohjelmaa ja sitä, että lähteäkö Kauppahalliin kahville vai mitä tehtäis. Se päivä, kun illalla kokoonnutaan takkatulen ääreen telkkaria katsomaan. Päivä, jolloin poikkeuksetta syödään jotain vähän kivempaa iltaruokaa. Ja juodaan lasit punaviiniä. En edes muista koska olisin aukaissut punaviinipullon itse, koska mies on se tehnyt. Ehei, älkää käsittäkö väärin. En ole uusavuton ;) Vaan mulle on lauantai-iltaisin langennut se ruoanlaittovuoro ja miehelle viinipullon avaaminen. Tai no, taidan mä sittenkin olla uusavuton. Kun mies on kotona, meillä näkyy telkkarista Tapparan peli. Nyt ei. Vaikka kanavarallia on tullut mentyä monet kerrat.

Tämä päivä on saanut jälleen tuntemaan suurta kiitollisuutta. Siitä, että on se joku jakamassa arkea. Iloja ja suruja. Elämän juhlahetkiä. Se joku, jonka vierestä herätä aamuisin. Ja jonka vieressä ummistaa iltaisin silmät. Että se joku on vieläkin näiden vuosien jälkeen se elämän rakkaus, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Se joku, ketä ikävöidä. Tietäen, että ikävä ei ole ikuista.

Ei auta muuta kuin laittaa pitsataikina kohoamaan ja katsoa peliä kännykästä. Meillä on kyllä pienoisesta hassusta olosta huolimatta ollut tosi kiva lauantai tyttöjen kanssa. Vähän hulluttelua, kahvittelua, blogitöiden tekoa kera kahden kuvausassarin, lauantaikukkapuskaa, kääretorttua ja ulkoilua. Mutta ihan hyvillä mielin otetaan se yksi puuttuva palanen kotiin huomenna 

IHANAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. kiitos ihanat kommenteistanne eiliseen postaukseen, helmililjat ovat nyt kuin kalat kuivalla maalla :D Palaan kommentteihin tässä illan kuluessa!
PPS. sain sen pelin näkyviin, jihuu! :)


torstai 06. huhtikuu 2017

Onneksi on muistot ♥

HEIPPA MURUPUMPELIT…

…ok, oli se ehkä vähän liian ällösöpösti sanottu munkin mielestä, joten aloitetaanpas uudelleen. Heippahei ihanat! :) Toivottavasti sielläkin on kevättä rinnassa. Tänä aamuna töihin ajellessani ajelin kiertoteitä, sillä en yksinkertaisesti pystynyt lopettamaan musiikin kuuntelua kesken. Latasin kotipihassa puhelimeeni country-soittolistan ja niin sitä mentiin. Tytöt koululle ja itse kohti työpaikkaa. Yhdeksän kilometrin sijaan kilometrejä tuli muutama enemmän. Nopean moottoritiereitin sijaan valitsin reitin, jossa puksutellaan 40 km tunnissa. Vain koska tuo musiikki vei mukanaan. Mukanaan muistoihin reilun parin kymmenen vuoden taakse. Mukanaan muistoihin elämän varrelta.

Tuo musiikki sai myös kirjoittamaan tämän blogipostauksen. Aluksi olin suunnitellut keittiön valaisin -postausta tälle päivälle, mutta näin ne tilanteet elävät. Kuinka usein sitä osaa olla kiitollinen siitä, mitä on tässä ja nyt. Elää hetkessä. Ainakin itse teen tätä usein. Havahdun ja nipistän itseäni. Olen siunattu ihanalla elämällä. Mutta kuinka harvoin sitä tulee katsottua taaksepäin ja oltua kiitollinen kaikista muistoista, joita on elämän varrella kerännyt mukaansa. Itse saan muistoista ihan hurjan paljon energiaa. Uppoudun muistoihin usein. En haikaillakseni vanhaa vaan todetakseni, että olen saanut kokea paljon. 

Ei ole kerta eikä kaksi, kun aloitan keskustelun sanoilla ”Muistatko, kun…”. Me miehen kanssa muistelemme paljon ääneen. Näihin 15 yhteiseen vuoteen on mahtunut paljon. Molemmilla on kertynyt miljoonittain muistoja jo ennen yhteistä taipalettammekin ja itse ainakin tykkään kuulla ajasta ennen meitä. Lapsuusmuistoja mieheni suusta. Niiden avulla voin nähdä sen pienen porkkanapään sininen Tappara-takki päällä ulkohöntsyillä. Elämässä unelmiensa elämää. Viime aikoina olen muistellut ääneen paljon omaa teini-ikääni ja niitä muistoja, joita liittyy tuohon tulevaan kotiimme. Lapsuudenkotiini.

Viime aikoina olen jutellut miehelleni siitä, että vaikka meillä oli tiukka kotikuri, niin kuinka kuitenkin meidän koti oli se, jossa kokoonnuttiin teini-iässä kaveriporukalla. Kuinka eräänä lauantaina aamuyöstä kuulin ääniä palotikkailta huoneeni ulkopuolelta. Huomasin parin ystäväni kiipeävän kohti ikkunaani, kunnes iskä huusi alhaalta naurunsekaisella ja unisella äänellä, että ”Voit pyytää tulemaan ovesta, ettei vaan satu mitään.” Kunpa sitä osaisi itsekin olla tyttöjen tullessa teini-ikään yhtä leppoisa vanhempi. Sallia ne vastakkaisen sukupuolenkin vierailijat keskellä yötä kylään. Meillä oli ovet aina auki kavereille. Silloinkin kun en itse ollut kotona :D Musiikkia soitettiin ja välillä väännettiin volyyminappuloita hiljemmalle alakerran pyynnöstä.

Sunnuntaisin räkätettiin Frendeille isolla porukalla. Haaveiltiin muutosta Kaliforniaan Beverly Hills 90210 myötä. Kun ensimmäiset kaveriporukasta sai ajokortin käytiin ajelemassa yötä myöten ja välillä meillä soittamassa musiikkitoiveita lankapuhelimella. Hiivittiin tosi hiljaa eteiseen, ettei äiskä ja iskä heräisi. Mutta jokaikinen kerta olivat kuulemma heränneet :) Juostiin takaisin autoon ja laitettiin 95.7 päälle. Ajeltiin, kunnes ne toivebiisit soitetiiin. Jotenkin mä näen jo tämän saman näyn silmissäni. Talon, joka on täynnä elämää ♥

Eilen illalla tyttöjen kanssa suklaajäätelöä pakkasesta kaivaessamme pikkuinen sanoi yhtäkkiä, että mummulakin oli aina Aino-jäätelöä. Johon isompi vastasi, että niin olikin. Karpalo-kinuski jäätelöä.  Sitten aloimme muistelemaan. Yksi elämämme parhaimmista ratkaisuista oli silloin 11 vuotta sitten muuttaa tähän äiskää ja iskää vastapäätä. Kuinka paljon nuo lapset ovat saaneet yhteisiä muistoja mummulasta. Ne kantavat pitkälle. Vaikka muistoja ei niin monelta vuodelta tullutkaan, kuin mitä olisi suonut, niin silti ne ovat kultaakin kalliimpia.

Tobyn kanssa ulkona ollessani aloin tahtomattani hihittelemään. Kirjoitin mielessäni tätä postausta ja mietin, että mitkä ovat sellaisia muistoja, jotka ovat viime vuosilta jääneet päällimmäisinä mieleen. Istuttiin vuosi takaperin äidin kanssa Tipotien terveysaseman pihassa puheterapian jäljiltä ja äiti oli ihan innoissaan, kun oli oppinut sanomaan sanoja, jotka olivat olleet kateissa. Hetken aikaa mietti ja sanoi, että on kyllä yksi sana, jota hän edelleen pohtii, että onko se oikein sanottu. Sulonsalpaaja. Sanoi sen ääneen ja mä purskahdin aivan täysillä nauramaan. Kikatin pissat housuissa ja äiti oli ihan äimänkäkenä, että mitä touhua. Kerroin, että oikea sana on solunsalpaaja, jonka avulla sitten äippäkin tajusi, että tuo sulonsalpaaja tarkoittaa ihan muuta. Siinä räkätettiin aikamme, ajettiin kotiin Hesen drive thrun kautta ja juhlistettiin elämää. Sulonsalpaaja saa mut vieläkin hihittelemään. On se kumma, jos saisi lääkitystä, joka salpaisi sulon :D

Se on jännä, että ainakin oma mieleni jotenkin jättää ne ikävimmät muistot taka-alalle. Sydänsurut, joista tuntui ettei ikinä selviä. Läheisten menettämiset ja sairastamiset. Muistot, jotka joskus tuntuivat hieman tuskaisilta saavat ajan myötä kultareunat. Varsinkin näin lasten syntymäkuukautena tulee muisteltua synnytyksiä ja vauva-aikaa. Koliikkia, uhmaa ja hampaattomia hymyjä. Pyyteetöntä rakkautta. Aikoja, kun toivoi ajan seisahtuvan. Niitä koliikkihuutoisia öitä, kun toivoi, että aika kuluisi nopeampaa. Ensiaskeleita ja prinsessaleikkejä. Onneksi meillä on muistot ♥

NOSTALGISIN TORSTAITERKUIN,


torstai 30. maaliskuu 2017

Erään hylätyksi tulleen koiran kertomus

TERPPA!

Se on mä, Toby täällä taas. Koska jollain on niin kiire, että ei ehdi tänään blogiin. Tulin kertomaan teille tarinan. Surullisen, ah niin surullisen tarinan. Varautukaa kera nessupaketein ja surunauhoin. Tarinan eräästä koirasta, joka yhtäkkiä jäi yksin. Ypöypöyksin. Se reppana olen minä, ellette vielä arvanneet. Tällä viikolla olen joutunut olemaan tsiljoona tuntia yksin kotona. (toim. huom. keskimäärin neljä tuntia päivässä) Se mun palvelijani, palvelusväkeni kuningatar, teki valinnan, jollaista en olisi ikinä uskonut hänen tekevän. Hän valitsi työt. Mieluummin kuin meidän yhteiset päivät täällä kotona. Kun saan nukkua hänen jaloissaan näppäimistöäänen tuudittamana. Kun havaitsen kauneusunien läpi, että mua rapsutetaan korvan takaa. Ai että, ne äipän lämpimät villasukat ovat olleet hyvä nukkuma-alusta. Tällä hetkellä ne sukat lojuvat eteisen lattialla, mutta nukkuminen niiden päällä ei tunnu samalta. Yleensä aamupäikkäreiltä herättyäni mut on viety ulos tuoksuttelemaan tuoksuja. Ollaan kävelty ihan rauhassa ja ihasteltu kevättä. Eih, tällä viikolla aamupäikkäreiden jälkeen olen miettinyt, että mitä sitten tekisin. Olen käynyt juomassa ja sitten palannut takaisin tukipisteeseeni, tuulikaappiin odottelemaan kotiintulijoita.

Eniten tässä uudessa arjessa ehkä mua sieppaa se, että ei tule herkkupaloja ja -nameja keskellä päivää. Luin Marjan blogista, että kamuni Väinö on oppinut avaamaan keittiön laatikot. Täytyyhän meidän koirien olla omatoimisia, jos meidät näin brutaalilla tavalla hyljätään. Mun täytyy pitää hätsynpikaisesti palaveri Väpen kanssa, että miten tuo tehdään. Mähän voisin kuolla täällä nälkään sillä aikaa, kun hän hoitaa muka niitä tärkeämpiä juttuja. Ei toi palvelusväki kans ajattele mitään. Masu murisee täällä päivän aikaan niin, että hyvä kun kuulen edes auton tulemista pihaan.

Tänä aamuna otin uuden strategian käyttöön. Äippä oli totuttuun tapaan (toim.huom. kolmas kerta tällä viikolla) kukonlaulun aikaan kaunistautumassa veskissä. Otin mun lempileluni possun ja vein sinne vessaan. Katsoin nappisilmilläni, vingahdin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle. Eih, mun kanssa ei leikitty. Ei muka ehditty. Otin possun suuhuni ja vein sen takkahuoneeseen häntä koipien välissä. Parkkeerasin sitten vessan oviaukkoon selälleni, otin hurmuri-ilmeen ja odotin että arvon rouva rapsuttaja voisi edes pikkuisen rapsuttaa tuosta etutassujen välistä. Noh, ainakin ottaa sen aamulenkillä tulleen takiaisen pois, kun en itse sitä yltänyt ottamaan.

Sitten tapahtui ihme. Maailman kahdeksas ihme. Kesken ripsivärin levityksen äippä katsoi mua ja kyykistyi. Rapsutteli ja lässytteli. Kertoi, että mä olen maailman rakkain karvainen otus. Näin jopa kyyneliä äiskän silmissä. Ehkä mä en ole ainoa, joka ottaa tämän uuden elämän raskaasti. Onneksi tätä kuulemma kestää vain tämän viikon. Siltikään en ymmärrä, että ihmiset, jotka käyvät töissä ottavat koiran (toim. huom. tsot tsot Toby, se on elämää). Meinasin jo tuossa eilen illalla kirjoittaa teille, että etsitään uutta kotia ja  että töissäkäyvät, älkööt vaivautuko.

Mutta en mä vaihtaisi tätä mun kotia mihinkään. Seurasin äippää sitten koko loppuaamun ja aina välillä me kuljettiin täällä ympäriinsä sylitysten. Kyllä se sittenkin ehkä tykkää musta  Vaikka hetkellisesti hylkäsikin mut. Vaikkei kuulemma ikinä edes tekis sellaista. Lupasi, että huomenna pidetään sylittelypäivä. Käydään pitkällä lenkillä keskellä päivän ja leikitään sillä mun possulla. Sitä odotellessa…

TORSTAITERKUIN,
sen bloggaajan puolesta TOBY

PS. se bloggaaja on muuten sitten sen verran ylitarkka, että tiedän sen vetävän herneet nenään, kun laitan tänne blogiin kuvia, jossa mun turkki ei ole nähnyt vähään aikaan harjaa ja jossa olisin pikkuisen suihkun tarpeessa. Mutta mä oon nääs sitä mieltä, että ei se ny niin vaarallista ole. Hau. Olen puhunut.