keskiviikko 22. maaliskuu 2017

Kylmästä lämpimään…


…kuvien välityksellä :)

MOIKKAMOI!

Vaikka reissussa olinkin valmis palaamaan kotiin jo ennen aikojaan, niin tänä aamuna totesin ääneen, että kunpa saisi vielä yhden allaspäivän. Päivän, jolloin aamulla pohdittaisiin, että kumpaan aamupalapaikkaan mennään; sinne, jossa on enemmän valikoimaa (ja ihmisiä) vai sinne, jossa saa tuijotella ihan rauhassa merta ja nauttia hiljaisuudesta. Päivän, jolloin hyppäisin lasten perässä uima-altaaseen ja yhdissä tuumin päätettäisiin uida uima-allasbaariin kylmälle limpparille. Päivän, jolloin saisi uppoutua tuohon ruotsalaiseen dekkariin täysillä. Päivän, jolloin aurinko alkaa laskea mailleen ja tulee kerättyä tavarat altaan viereltä. Päivän, jolloin hotellihuoneen ilmastointi tuntuu niin hyvältä. Päivän, jolloin päikkäreiden ajankohdan ei olisi niin väliä. Päivän, jonka ehtoopuolella istuttaisiin miehen kanssa parvekkeella ja juteltaisiin niitä näitä. Päivän, kun saisi olla ihan vain oman perheen kanssa. Olla 100% läsnä.

Se, missä kerroin panostavamme ulkomaanreissujen myötä koko perheen elämyksiin, tulee sitä panostettua vielä enemmän läsnäoloon. Kiireettömään ja aikatauluttomaan oloon. Se on hirmu tärkeää. Toki kotonakin sitä pyrkii olemaan läsnä niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että arki nielaisee helposti mukaansa. Niin ihanaa kuin se arki onkin. Kalenteri täyttyy ja ihan luonnollisestikaan sitä ei voi viettää 24/7 niiden rakkaimpien kanssa. Huomaan, että aina kotiin reissusta tullessamme tulee tietynlainen haikeus. En haikaile niinkään sitä ympäristöä siellä reissussa (paitsi ehkä tänään, kun sade piiskaa peltikattoa ;)), vaan sitä tunnetta. Yhdessäoloa. Täällä nuo rakkauspakkaukset rientävät koulupäivien jälkeen kavereittensa kanssa ja sehän on ihan ok. Jotenkin sitä vain on ehkä tuo napanuora himpun verran liian tiukalla eikä ole valmis sitä löysäämään. Puhun siis itsestäni :)

Joten nyt otan jälleen kovat aseet käyttöön. Ihan ensinnä palaamme siihen kännykättömyyteen iltaisin. Loman jälkeen olen lipsunut tuosta klo 20.00 rajasta. Siihen asti se toimi hienosti. Klo 20.00 jälkeen arki-iltaisin meidän perheessä keskitytään taas lautapeleihin ja yhteisiin telkkariohjelmiin. Vietetään aikaa yhdessä ennen kuin lapset menevät nukkumaan. Ollaan 100% läsnä. Eilen sain pitkästä aikaa tytöt kanssani keittiöön ja valmistimme iltaruoan yhdessä. Se oli ihan äärettömän ihanaa. Äititytärlaatuaikaa.

Postauksen kuvat ovat tuolta happy placestamme. Sekä niemen toiselta puolelta Freedom beachilta. Vaikka silloin tuo ihmismassa paratiisirannalla ihisti, niin ei se enää tunnu niin pahalta. Kuvia käsitellessäni pystyin jopa katsomaan ruokakuvia. Kiitos sen, että tuo tuliaistauti on nyt talttunut. Päätettiin jo yhdessä tuumin, että ensi vuoden reissu tehdään toiseen suuntaan. Mutta mutta…näiden kuvien myötä aloin taas empimään. Varma aurinko, tuttu paikka, herkullinen ruoka ja hymyilevät ihmiset. Thaimaa on kyllä vienyt mun sydämen, vaikka se kuinka olisi so last season. Onhan se muuttunut sen vuoden 1997 jälkeen, kun siellä ekan kerran kävin, mutta aina löytyy sen tutun ja turvallisen lisäksi jotain uutta. Huomaan muuten, että matkailijana musta on viime vuosina tullut ehkä liian mukavuudenhaluinen. Taidan olla tulossa vanhaksi :D

Tai sitten se on sukuvika. Muistan isäni käyneen varmasti ainakin sen 17 kertaa samassa hotellissa Puerto de la Cruzissa. Ajatuksella, mitä sitä nyt sikaa säkissä ostamaan ;) Toivottavasti teitäkin nämä kuvat lämmitti! Nyt muutama työjuttu vielä pois alta ja sitten laattakaupoille. Jep, meillä aletaan loppuviikosta laatoittamaan yläkerran kylpyhuonetta. Kyllä se siitä, hitaasti mutta varmasti!

KESKIVIIKKOTERKUIN,


tiistai 21. maaliskuu 2017

Great minds think alike ♥

HEIPSULIHEI!

Whaat?! Takatalvi meinaa iskeä. Positiivisesti ajateltuna kannatan sanontaa ”uusi lumi on vanhan lumen surma” :) Mä oon taas pohtinut. Elämää ja ystävyyttä. Ajattelun voimaa. Arvomaailmajuttuja ja sen sellaista. Se on jännä juttu, miten sitä hitsautuu niiden kaikkien lähimmäisten kanssa yhteen. Ajatuksenkin tasolla. Muistan aikoinaan tuon bestikseni Anun kanssa saatettiin yhtäkkiä pysähtyä molemmat keskellä Hämeenkatua ja sanoa tasan sama asia ääneen. Joku, joka tuli samaan aikaan molemmille mieleen. Niin, me aina pysähdyttiin, jos oli tärkeää sanottavaa. Sekin on jännä juttu, ei muiden kanssa tätä samaa tapahdu. Yleensä tuohon pysähtymiseen liittyi myös se, että sanottiin yhtäaikaa se joku asia, pyrskähdettiin nauruun ja käkätettiin liki pissat housussa :D
Tuon maailman rakkaimman aviomiehenhän kanssa ollaan myös niin samalla aaltopituudella, että ihan ihmetyttää. Aina sanotaan, että vastakohdat vetävät puoleensa ja pitäisi olla jingit ja jangit kohdillaan. Meillä nyt ”valitettavasti” on niin, että ajatuksen ja arvomaailman puolesta olemme täysin samalla aaltopituudella. Ehkä ne vastakohdat sitten ilmenevät jossain muussa asiassa. Mediasta usein saa lukea, että hyvinvoiva parisuhde on sellainen, jossa on vähän särmää ja jännitettä. Jossa välillä tulistutaan ja sitten sovitaan. Liekö tuosta samasta ajatusmaailmasta johtuvaa, mutta meillä tällaista ei tapahdu. Kukaan ei huuda eikä paisko ovia. Ehkä joskus tuhahdetaan, mutta ei sen vakavampaa.

Onko siinä jotain väärää? Mun mielestä ei ole. Ei siinä ole mitään väärää, jos ollaan asioista niin samaa mieltä, että ei tule kinaa. Ei niitä riitoja tekemällä viitsi tehdä. Ihan hävettää myöntää, mutta jossain vaiheessa tässä vuosien varrella mietin, että pitäiskö meidän opetella riitelemään. Huutamaan ja paiskomaan niitä ovia. Mutta jos suhteessa ei ole mitään, mikä jää hampaankoloon, niin mistä me sitten riideltäisiin? :) Sama ajatus- ja arvomaailma ainakin meillä takaa sen, että kinastelut jäävät minimiin.

No mutta, mistä meidän lapset sitten oppivat riitelyn jalon taidon? Tiedä häntä, mutta ainakin näkevät kotona sen, että mahdolliset konfliktit pystytään hoitamaan ääntä korottamatta ja rauhassa. Ilman mykkäkouluja. Meille miehen kanssa oli alusta asti selvää, että kun ja jos lapsia saamme, niin lasten tulee saada kasvaa perheessä, jossa on rakastava ilmapiiri. Hurjan onnellinen olen siitä, että olemme pystyneet tytöille tuollaisen tarjoamaan. Vaikka se heidän mielestään vähän ällöä onkin, että äiti ja isi halailee tai vaihtaa pusun ohimennen ;)

Ehkä tässä päästään myös jälleen siihen perimmäiseen asiaan eli ajatus- ja arvomaailman kuninkaaseen; toisen ihmisen kunnioittamiseen. Miksi teoillaan tai sanoillaan tahallaan loukkaisi toista? Onnea on tuo sama arvomaailma tässä kohtaa. En ole koskaan kuullut tuon rakkaani suusta lausetta tai kohdannut käytöstä, joka olisi epäkunnioittava joko minua tai käytöstäni kohtaan. Se on ihan suuren suuri siunaus, josta olen kovin kiitollinen. Enkä kyllä ihan heti muista itsekään sellaista lausetta päästäneeni tai muuten toimineeni epäkunnioittavasti.

Ajatuksen tasolla hengitämme siis täysin samaa ilmaa. Kuinka usein sitä ottaa puhelimen käteensä aikeissa soittaa toiselle ja sillä sekunnilla se toinen soittaakin juuri sinulle? Tätä tapahtuu ihan viikottain. (Itse asiassa tämä tapahtui jälleen juuri tuon lauseen kirjoitettuani) Kaikista parhain esimerkki samalla aallonharjalla ajatuksen suhteen olemisesta on se, että ihan yhtäkkiä tuosta vaan keskellä rantatietä aloimme molemmat laulamaan ”Popsi popsi porkkanaa” -biisiä. Miten voi molemmat ajatella ihan samaa biisiä samaan aikaan ja vielä alkaa laulamaan sitä samaan aikaan? Tämä tapahtui ennen lapsia siinä Ranta-Kesoilin kohdalla. Niin hyvin tuon mieheni tiedän, että luen hänen ajatuksensa tätä lukiessaan…”Voi ei, pitikö sun nyt toikin sinne kirjoittaa.” :D Sori kulta, havainnollistavat esimerkit ovat sisällöntuottamisessa tärkeitä ;)

Great minds think alike, fools seldom differ 

IHANAA TIISTAITA,

PS. EDIT: lahjakorttien voittajia  arvoin loman aikana ja voittajiin on oltu jo yhteydessä. Mutta unohtuipas ilmoittaa täällä voittajat, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan :) Onnea kaikille voittajille ja kiitos runsaasta osallistumisestanne!

LIFE -LAHJAKORTTIVOITTAJAT: Riikka, Tuula & Elina 

KARINIEMEN TUOTELAHJAKORTTIVOITTAJAT: Pimassou, Ulla & Eija 


sunnuntai 12. maaliskuu 2017

Sunnuntain syvälliset

HELLUREI IHANAT!

Pysähtyminen. Ajatteleminen. Elämän jatkuminen. Se, missä tämä irtiotto tuli hyvään saumaan töiden kannalta, tuli tämä myös hyvään saumaan elämässä muutenkin. Kuten tiedätte, niin meidän elämä on aika tapahtumarikasta. On remonttia, muuttoa, sitä sun tätä, ruuhkavuosia ja vaikka mitä. Viimeiseen kolmeen vuoteen olemme menettäneet kolme rakasta. On surtu ja itketty. Jatkettu eteenpäin. Mutta kertaakaan ei ole tullut pysähdyttyä. Kunnolla pysähdettyä. Prosessoitua asioita. Kunnolla mietittyä sitä, että ei sitä voi aavistaakaan menettävänsä isänsä ensin 65-vuotiaana, sen jälkeen mummunsa ja vajaata vuotta myöhemmin äitinsä 67-vuotiaana. Ei se elämän käsikirjoitus näin pitänyt mennä…

Kun kaikki ylimääräinen riisutaan ympäriltä ja kuulee vain oman hengityksensä, sirkkojen sirityksen ja pauhaavat aallot taustalla. Silloin sitä tietää, että nyt on se hetki. Täydellinen hetki pysähtyä, prosessoida ja jatkaa eteenpäin. Niin hurjan paljon kiitollisempana jälleen. Kiitollisena niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat ymärillä. Ilman tätä suunnatoman suurta positiivisuutta ja myönteistä elämänasennettani asia ei olisi näin. Ilman hirmuista elämän nälkää se jokin veisi mukanaan. Syvä ja pimeä kuilu, johon voisi helposti upota. Tavallaan ymmärrän heitä, jotka tuonne kuiluun syöksyvät aika ajoin. Uskon, että vaikka kuinka pyristelee vastaan, niin se imu vie mukanaan.

Jos ei mulla olisi tuota maailman rakkainta aviomiestä, maailman rakkaimpia lapsia ja maailman rakkaimpia ystäviä, niin se kuilu olisi jo kutsunut. Oli elämän nälkää tai ei. Törmäsin tuossa taannoin sanontaan, jota jäin miettimään:

”When asked if my cup is half-empty or half-full, my only response is that I am thankful I have a cup.”

Tähän astihan olen aina toitottanut sitä, että lasi on puoliksi täynnä. Mutta en ole tajunnut olla kiitollinen siitä, että mulla on edes se lasi. Kaikilla ei näin valitettavasti ole. Tuntuu, tämä reissu on avannut silmäni sen suhteen, että ”Hei, mulla on oikeasti vahva ote elämään.” Lasi kuvaa tässä mielestäni sitä elämän nälkää ja asennetta elämään. Se, miten lasin täyttää on pitkälti itsestään kiinni. Elämän varrelle heitellään esteitä ja epämieluisia asioita. Jäädäkö vatvomaan niitä vai jatkaako elämää? Elämässä tulee tilanteita, joissa ei tunne oloansa välttämättä hyväksi tai mieluisaksi, mutta nähdäkö noissa hetkissä kuitenkin jotain hyvää? Pienet kimaltavat pilkahdukset, jotka kielivät siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Monet pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Vaikka itse en joka päivä asioita kirjaakaan alas, niin nukkumaan mennessä mietin niitä pieniä asioita, joista olla kiitollinen. Olkoon se vaikka sitten älyttömän hyvin maustettu bolognesekastike tai miehen punertava parransänki. Ei sen tarvitse olla mitään isoa. Pääasia, että osaa olla kiitollinen ♥ Vaikkei se elämän käsikirjoitus aina menekään niin kuin sen toivoisi menevän, niin silti koen saaneeni elämässäni paljon. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Elämän pelikortit ovat siitä jännä juttu, ettei ikinä tiedä, minkä käden saa. Pitää vain osata sopeutua ja pelata korttinsa parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Kiitollinen olen siitäkin, että pieni kuvausassari otti tuon kuvan. Vaikka vähän jaloista puuttuu ja tärähtäneisyyttä korjasin kuvankäsittelyllä ;) Kiitollinen siitä, että loma on tehnyt tehtävänsä ja se on tuntunut pit-käl-tä. Innolla odotan, mitä keksitään, kun palaan kotiin. Monta postausideaa on jo päässä ja suurin osa niistä liittyy mummulan remppaan. Hei, kuinka kiitollinen olenkaan myös siitä, että meillä on mahdollisuus muuttaa tuonne lapsuudenkotiini ja tehdä siitä omannäköisemme! Päällimmäisenä tällä hetkellä on ajatus I’m alive ja se tuntuu ihan älyttömän hyvälle :)

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,