sunnuntai 07. elokuun 2022

Lennä lintu lennä – vaihto-oppilasjuttuja

HEIPPA!

Paljon on tapahtunut sitten viime postauksen; on kesälomailtu, on palattu töihin, on vietetty rippijuhlat ja lähetetty esikoinen vaihto-oppilaaksi. Sain IG:n kautta toiveita kirjoittaa vähän lisää vaihto-oppilasjuttuja. Täältä löytyvät aiemmat postaukseni:

Vaihto-oppilasvuoden ensivalmistelut
Vaihto-oppilasvuosi lähestyy

Mitä tapahtui maaliskuun lopun jälkeen, kun viimeksi aiheesta kirjoittelin? Voin sanoa, että tuosta aika kului kuin siivillä siihen päivään, kun saateltiin Julia lentokentälle. Mutta paljon tuli tehtyä valmistelevia juttuja mm.

Vanhempien ja vaihtareiden yhteinen valmennuspäivä
USA:n opiskeluviisumin hakeminen
Valmistelevien kurssien suorittaminen
Isäntäperhetietojen ja koulupaikan vahvistaminen
Skypettely isäntäperheen kanssa.
Tuliaisten ostaminen
Laukkujen pakkaaminen

Tuohon opiskeluviisumin hakemiseen kannattaa käyttää aikaa ja täyttää huolellisesti lomakkeet. Yleensä viisumia varten käydään USA:n suurlähetystössä sitten vielä haastattelussa, mutta meillä vissiin nuo aiemmat reissut ESTA-viisumilla USA:an tekivät sen, että viisumin sai lähettämällä passin ja yhden lomakkeen postitse (nettilomakkeiden täytön jälkeen). Ja hyvä näin, sillä suurlähetystöön oli kuulemma vaikea saada aikoja. Ainakin viime kesänä osa vaihtareista kävi pitkin Eurooppaa USA:n suurlähetystöissä haastatteluissa.

Vähän jännitettiin sitä, tuleeko passi postissa perille, kun ei onnistunut kirjattuna kirjeenä ennalta maksaa, mutta passi viisumeineen tuli parissa viikossa postilaatikkoomme. Vaihtareiden asiaa USA:n päässä hoitaa voittoa tavoittelematon järjestö ICES, jonka kautta oli kattavat (pakolliset) verkkokurssit. Niihin Julialla muistaakseni meni muutamia päiviä. Niissä käytiin läpi koulusysteemiä, elämää Amerikassa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tiesimme, että isäntäperhetiedoissa saattaa kestää, sillä Kalifornia on suosituin aluetoive. Se yksi torstaiaamu mökillä, kun sähköpostiin kilahti placement confirmation on jäänyt mieleemme. Siinä aukesi ensimmäisenä kyynelhanat. Ilon itkusta ei tullut loppua ja aamukahvi maistui varsin suolaiselle ;D Ehdimme katsomaan isäntäperheen tiedot, kuvat ja nettailemaan tulevaa kotipaikkaa ja koulua. Yritimme soittaa Julialle, joka oli kaupungissa, mutta nukkui vielä.

Perhe ja paikka, johon Julia pääsi tuntui alusta asti aivan oikealta meille. Ja nyt jo muutamien päivien perheessä asumisen jälkeen tuo tunne on vain vahvistunut ❤️ Kerran skypetettiin perheen kanssa koko porukalla ja musta tuntui heti, että arvot, harrastukset ja elämänkatsomus ovat natsaavat. Kerrasaan ihania ihmisiä! Sen lisäksi Julia toki lähetteli ennen lähtöönsä tämän tästä whatsapp-viestejä perheen kanssa. Isäntäperheen äiti loi myös ryhmän meille vanhemmille, jossa jaamme harvakseltaan viestejä. Haluamme kuitenkin olla taka-alalla ja antaa perheelle kaiken rauhan nauttia vaihtaristaan.

Julian lentokentällä hyvästeleminen on ollut yksi elämäni vaikeimpia asioita. Mutta viime päivinä olen huomannut, että on aivan eri ikävöidä ihmistä, jonka tulee vielä näkemään kuin ihmisiä, joita ei enää tule tässä elämässä näkemään. Tuo ikävä on tällä hetkellä sellaista suloista. On niin innostunut ja onnellinen toisen puolesta, että vaikka ikävä vähän kaihertaakin, niin sen kestää. Se on tietyllä tapaa sellaista kutkuttavaa ikävää. Odottavaa ikävää, ilman musertavuutta.

Suoran lennon jälkeen JFK:lle New Yorkiin oli vuorossa kolmen yön soft landing -leiri muiden vaihtareiden kanssa. Tuolla opiskeltiin vähän lisää + vietettiin vapaa-aikaa shoppaillen ja nähtävyyksiä katsellen. Kuvista huomasimme, kuinka tuo isompi rakkauspakkauksemme puhkesi kukkaan. Niin onnellinen ja kiitollinen olo välittyi kuvista. Tuon leirin aikana hän sai monta, toivottavasti loppuelämän ystävää, ympäri maapalloa.

Lento San Franciscoon kesti kuutisen tuntia ja oli kuulemma yhtä turbulenssia. Tuolloin mantereen päällä pyöri myrskyjä niin, että länsirannikolle suuntaavat lennot olivat joko myöhässä tai sitten peruttiin. Soiteltiin nopea facetime, kun Julia käveli kohti matkalaukkuhihnaa. Facetime loppui siihen, kun ilme kirkastui ja kuului heleä ”Äiti, nyt mä nään mun hostperheen, soitellaan – moikka!” Ja luuri kiinni. Niin ihanaa ❤️

Heti ekana aamuna kävivät hostmomin ja -siskon (vuoden nuorempi kuin J) kanssa rehtorin luona valitsemassa kouluaineet ja pakollisen algebran ja historian lisäksi siellä näyttäisi olevan lukkarissa tanssia, golfia, espanjaa ja jonkin sortin psykologiaa (tästä mun täytyy ottaa vielä selvää, sillä oon aivan innoissani – varsinkin jos se on positiivista psykologiaa). Tähän päälle tulee vielä kerhot, jotka USA:ssa näyttelevät suurta osaa ja joissa koulun jälkeen vietetään vapaa-aikaa ystävien kanssa.

Nyt tulee vuosi siitä, kun ekan kerran alettiin kartoittamaan vaihto-oppilasjärjestöjä ja valittiin se oikea (Mirlo on alusta asti toiminut älyttömän hyvin ja en voi muuta kuin suositella). Ihan käsittämätöntä, kuinka aika on mennyt näin nopeasti. Itsekkäästi ajateltuna sitä voisi ajatella, että voi kunpa tuleva vuosikin menisi yhtä nopeasti. Mutta epäitsekkäästi ajattelen, että voi kunpa toisen aika menisi hitaasti ja saisi aistia uuden maan kulttuuria ja unelmaansa mahdollisimman rauhassa.

Vuosi takaperin sain kyselyä, että miten ikinä raaskimme/uskallamme lähettää tyttäremme vuodeksi maapallon toiselle puolen. Mitäs, jos hän jää sinne? Se on mun mielestä sellainen juttu, että emme voi elää pelossa. En halua elää pelosta käsin, vaan rakkaudesta ja elämän tarjoamista mahdollisuuksista käsin. Emmekä voi kahlita lapsia pysymään Suomessa. Ollaan pyritty kasvattamaan lapset niin, että kun on aika lentää, heidän siipensä kantavat. Nyt on kuulkaa se hetki. Ja se tuntuu ihan uskomattoman hyvältä.

Kyllä meidän keskusteluissa Julian kanssa viimeisen vuoden mittaan on välähdellyt yliopisto-opinnotkin Amerikassa. Jos isänsä jalanjälkiä seuraa, niin vaihtarivuosi venyy kuudeksi vuodeksi ja lukion jälkeen jatko-opinnot suoritetaan siellä 🙂 Se on sitä elämää, mihin ollaan nämä 17 vuotta valmistauduttu. Eikä se tarkoita sitä, että napanuora katkeaa, vaikka lapset itsenäistyy. Kaiken lisäksi koen, että maapallo on pienentynyt ihan hurjasti siitä, mitä se oli silloin kuin itse olin vaihtarina. Nyt tuonne toiselle puolen maapalloa hurauttaa nopeasti vajaassa 12 tunnissa.

Viime yön aikana puhelimeen oli tullut kuvia ulkopicnicistä ja -leffasta, valtatiestä vuorien vieressä ja hymyilevästä vaihto-oppilaasta isäntäperheensä äidin ja isän välissä.

Tuntuu niin hyvältä. Lennä, lintu lennä ❤️

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


PS. Halu blogin säännölliseen kirjoittamiseen pulppuaa edelleen tuolla pinnan alla vahvana. Täytyy nyt arjen alettua järjestellä aikataulut niin, että saan tehdä myös tätä mulle rakasta puuhaa. Kiitos muuten kaikista viesteistä, mitä olen saanut; moni teistä on seurannut tuon nuoren naisen matkaa aina sieltä vuodesta 2010 alkaen. Kiitos, kun olette kulkeneet mukanamme ❤️


tiistai 26. joulukuun 2017

Joulunajan kuulumisia

MOIKKAMOI IHANAT!

Toivottavasti siellä on ollut tunnelmaa täynnä oleva joulu ♥ Täällä on nautittu täysin rinnoin. Joulu meni erittäin rennoissa merkeissä. Ollaan nukuttu univelkoja pois. Nukkuminen on ollut tänä vuonna joulunajan tekemisten top ykkönen. Siinä välissä aina vähän syöty ja ulkoiltu. Hiihdetty ja lasketeltu. Sulateltu jouluruokia. 

ID

Niin se vain hujahti ohi, nimittäin joulunpyhät. Tai no, vielä on tätä ihanaa Tapaninpäivän iltaa jäljellä, mutta huomenna koittaa arki. Vaikken toimistolla olekaan, niin puhelin- ja sähköpostipäivystys alkaa huomenna aamusta. Tunturissa ei sekään tunnu kovin kamalalta ihanan joulun jälkeen. Toivotaan vaan, ettei puhelin jäädy pakkasessa 🙂 Tänään paukkui 22 asteen pakkanen, mutta silti hiihtosuksi luisti paremmin kuin ikinä. Näky oli aika koominen, kun takaisin mökille päästiin. Ks. vimppa kuva. 

Eikä tuo 22 pakkasastetta nyt vielä niin paha ole. Muisteltiin just erästä uutta vuotta 2000 -luvun alussa, kun auton mittarissa oli 39 pakkasastetta aamulla. Sinä vuonna emme mäkeen tai ladulle päässeet, mutta kirjoja tuli luettua sitäkin enemmän. Vaikka rakastan keväistä Lappia, niin silti tässä vuodenvaihteenajassa on oma taikansa. Pimeydessä, sinisessä hetkessä ja paukkupakkasessa. Ja mikä ihaninta, hisseihin ei ole jonoja! Tästä pohjoiseen matkustamisesta joulun tienoilla on tullut traditio. Tiedän, että olemme erittäin etuoikeutettuja, kun meillä tällainen mahdollisuus on. Laskimme, että tämä taitaa olla yhdeksäs kerta, kun täällä tähän aikaan ollaan lasten kanssa. Ennen lapsia toki tuli oltua jo monena vuonna. Tosin tämä on vasta toinen kerta, kun vietimme täällä jouluaaton. Se on tapa, joka tulee jäädäkseen. Kaikki stressi ja kiire jää kaupunkiin ja joulu on kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri niin rauhallinen kuin sen kuuluisikin olla. 

Toivottavasti saadaan jatkossa myös lähisukua mukaan viettämään joulua tänne (vink vink sinne veljen perheelle ♥). Josko taas tähän väliin oikaisisi tähän sohvalle päikkäreille, jotta jaksaa valvoa Suomen nuorten leijonien peliin. Myös tuon ihanan Danielle Steelen saan tänään päätökseen. Sitten luvassa se Carlos Ruiz Zafon! 🙂

IHANAA TAPANINPÄIVÄN ILTAA,

PS. vuosi vuodelta musta tulee huonompi jouluruokien syöjä; kerta laatikkoja ja ns. perinteisiä jouluruokia riittää. Eilen illalla haettiin jo pitsat ja tänään on menty kaikella muulla kuin jouluruoalla 🙂


lauantai 23. joulukuun 2017

Joulun taikaa ♥

HEIPPAHEI IHANAT!

Ja tunnelmallisia terkkuja täältä tunturin juurelta. Sielu lepää ja kaikki turha hössötys on jäänyt pois. Nämä ovat niitä asioita, jotka itselleni tekevät joulun. Rauha. Oma perhe. Ympärillä oleva luonto. Tänään hiihtolenkillä sinisen hetken aikaan tunsin onnellisuutta, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Päätin, että tämä on tila, johon pitää arjen kiireissäkin pyrkiä. 

Näiden kuvien myötä blogi hiljenee joulun viettoon. Palataan taas uusin jutuin ja kuulumisten kanssa joulunvieton jälkeen. Instagramin puolelle varmasti välittyy joulutunnelmia (atmarias), mutta tietokoneen ajattelin pitää joulunpyhät visusti kiinni. Se on tavallaan lahja ei vain perheelleni, vaan myös itselleni.

Nyt takaisin köökin puolelle; kinkku on kohta valmis, lanttu- ja perunalaatikko seuraavat perästä. Jääkellarin lohi rosepippurigraavisiikakaverinsa kanssa pääsee valmiiksi katettuun pöytään ja niiden kaveriksi puikulat pehmenevät höyryssä. Tästä alkaa ne joulun ihanat ajat, kun pyjaman päälle sujautetaan toppavaatteet ulos mennessä. Saunan jälkeen puetaan sama pyjama päälle. Ne ajat, kun herää sohvalta kirja kädessä päiväunilta raukeana. Kun lasten silmistä kajastuu joulun ilo. Ne ajat, kun lautapelit saavat olla pöydällä koko ajan. Kun unohtaa kokonaan sen, paljonko kello on tai mikä päivä mahtaa olla. 

Kiitos teille rakkaat blogini lukijat tästä vuodesta jo tässä vaiheessa ♥ Olette tärkeitä! Toivotan teille rauhallista joulua. Iloistakin joulua. Joulua, jossa osaatte pysähtyä hetkeen. Nauttia joulusta jouluna. Ilman turhaa stressiä ja paniikkia. Joulua, jonka saatte viettää juuri niin kuin parhaaksi näette. Sillä tavalla, mikä sydämessä tuntuu parhaimmalta. Koska siitähän joulumielessä on kyse, eikö vain?

TUNNELMALLISTA JOULUA,

PS. ja kyllä, näitte oikein – meillä on tekokuusi. Aika reppis sellainen, mutta hei; kaunis kuin mikä. Enää ei ollut aitoja kuusia myytävänä, joten sovelsimme. Tuo joulumieltä siinä missä aitokin kuusi 🙂


perjantai 01. joulukuun 2017

Erilainen joulukalenteri

HEIPPATIRALLAA IHANAT

ja juhuu, heippatirallaa joulukuu! Naapurin naisen kanssa tänä aamuna juteltiinkin, että joulukuu tuo tullessaan monta uutta mahdollisuutta; lumisateen mahdollisuus on suurempi kuin marraskuussa (sillä tilastollisesti joulukuu on kylmempi kuin marraskuu 😉  ja ellei sitä lunta tule, niin silti joulukuussa tapahtuu merkittäviä. On suuren suuri mahdollisuus siihen, että pimeä ja synkkä kausi alkaa olemaan voiton puolella. Nimittäin päivä alkaa pitenemään. Rakastan hyggeilyä, fiilistelyä ja kaikkia niitä pimeän vuodenajan juttuja. Mutta rakastan myös alkuvuoden aurinkoisia pakkaspäiviä, kun aurinko paistaa just oikean sävyistä valoa ikkunoista sisään. Rakastan uuden vuoden loppua ja itse tutkiskelua. Oman elämäni tilinpäätöksen kasaan kyhäämistä ja uuden avaavan taseen luomista alkuvuonna.

Näitä kohden mennään vähän erilaisen aamukamman kanssa. Olen muutamien vuosien ajan lukenut hyvän mielen joulukalentereista. Miettinyt, että niissä on ideaa. Ideana se, että tekee itselleen hyvää esimerkiksi suorittamalla jonkun liikuntatoimenpiteen päivittäin on ihan mahtava. Tai että ilostuttaa lähipiiriään pienesti päivittäin. Tai ilostuttaa niitä, keillä elämässä ei juuri iloa näy. En toki vie lapsilta pois sitä iloa, että saavat aukaista joka aamu suklaakalenteristaan luukun, mutta tänään laitoin jääkaapin oveen magneetilla kiinni hyvän mielen joulukalenterin, jossa panostetaan nimensä mukaisesti hyvään mieleen.

Ei sen tarvitse olla suurikaan ele, millä saa luotua hyvää mieltä. Ottamalla arjessa aikaa ja pitämällä lasten kanssa Uno-turnausillan tai pelikorttiturnajaiset. Inventoimalla yhdessä ne joulukoristeet ja koristelemalla kotia. Paistamalla torttuja ja joulupipareita. Muistamalla myös sen oman hyvän mielen vaalimisen. Ottamalla lämpimän kylvyn tai kävelylenkin talvista maisemaa (vaihtoehtoisesti syksyistä ;)) ihastellen. Viemällä työkavereille aamukahvipöytään konvehtirasian. Aika yksinkertaista, eikö? Eikä siitäkään tarvitse stressata, jos ei joku päivä ehdikään tekemään sille päivälle suunnittelemaansa juttua; korvaa sen jollain muulla jutulla.

Nyt pikkuhiljaa työkone kiinni ja aikaistettu lähtö kohti viikonloppua. Tänä iltana myysseillään herkuista isoimmalla herkulla. Tai noh, toteutus on vielä arvoitus, kuten myös lopputulemakin, mutta illemmallahan se selviää 😉 Katsotaan, jos tämä kokki kolmonen onnistuu, niin sitten reseptiä kehiin tässä viikonlopun aikana. Huomiselle luvassa työpaikan pikkujoulut ja sunnuntaina juhlitaan erään pikkuisen söpöliinin syntsiä. Eiköhän sitä kuitenkin jossain vaiheessa blogin pariinkin ehdi!

PERJANTAITERKKUJA 

 


maanantai 27. marraskuun 2017

Onks vähän noloo hei…osa 3

…huikkasta ravintolassa naapuripöytään, jossa lapset istuu, että älkää juoko kokista ennen ruokaa? Että tarvitsetteko apua pitsan leikkaamisessa? Että ei tarvitse syödä kaikkea jos ei jaksa? Tai vaihtoehtosesti rohkaista syömään vielä vähäsen? Edes vilkaista sinne naapuripöytään?

…vastaanottaa vieraat villasukissa?

…tarjota vieraille vaan uuniperunoita? Kolmella täytteellä, joista varmaan kukaan ei tykkää?

…laittaa pöytään pellavalautasliinat paperiservettejen uupuessa?

…puhutella lapsia vieraiden läsnäollessa?

…ottaa vessaselfie omassa vessassa? Kolmistaan? Ja vielä jakaa tuo someen hästägillä #vessaselfie?

…mennä miehen kanssa koulun marrasmyyjäisiin? Lasten kanssa samaan aikaan?

…kieltää lasta lähtemästä ko. myyjäisiin revityillä farkuilla, farkkujen lahkeet käännettynä niin että nilkat ovat pohkeeseen asti paljaat?

…pistää lapsi matkaan vessan kautta, koska jotain mustaa töhnää oli ilmestynyt ripsiin? Pyytää häntä pesemään ne pois?

…heittää aamulla koulukyyditysreissulle rähjäiset collarit jalkaan ja mainospipo päähän? Ja viedä lapsi serkkunsa kanssa kouluun ilman meikkiä?

Siis OMG. Täällä on jälleen noloiltu oikein olan takaa. En tiedä miten sen teen (tai teemme, koska tuo mies on myös kuulemma välillä tosi nolo), mutta jotenkin ehkä pitäisi olla ylpeä siitä, että osaa nolostuttaa joka päivä niin monta kertaa. Taitolaji, näin positiivisesti ajateltuna 😉 Noloudet osa 1 löytyy täältä ja osa 2 täältä.

Hei toivottavasti sielläkin ollaan ladattu akkuja viikonloppuna ja on aloitettu viikko mukavissa merkeissä. Itselläni työviikko alkaa näin kotitoimistopäivällä. Hiukka myöhäisempi herätys sen takia kuin toimistopäivinä. Tänä aamuna ihanaa oli sekin, että kukaan ei ollut nolo. Eikä kukaan nolostunut. Muuta kuin kerran. Ks. viimeinen kohta. Vähemmän nolo viikon alku siis 🙂

Postauksen hassut muutamat kuvat lauantai-illalta. Eipä tullut juuri kameraan koskettua, kuvasaldo jäi siis vähäiseksi.
Sen verran mukanaan vei ystävät, ruoka ja ihana ilta 

IHANAA MAANANTAITA & ALKANUTTA VIIKKOA,