tiistai 27. maaliskuu 2018

Laukkurakkautta

ID

HEIPSANKEIPSAN IHANAT

ja pahoitteluni tuosta hieman ehkä ”klikahtavasta otsikosta”. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä, mutta nyt mietin, että olikohan tämä sittenkin vähän harhaanjohtava otsikko…ettei kukaan vaan olettanut näkevänsä täällä kuvia kalliista design-laukusta? :) Sillä sellaisia ei ole luvassa. Olen siinä suhteessa aivan mahdottoman epäkelpo kansalainen, että vaikken paljoa ostelekaan, niin laukkuihin olen hurahtanut. Enkä mihinkään sellaisiin kunnon isoihin laukkuihin vaan näihin clutch -tyylisiin. Tarvitsenko niitä? En. Mutta nämä nyt sattuvat olemaan se minun akilleen kantapääni. Heikkous, josta on vaikea päästä pois. Varsinkin, jos edullisesti saa. Tämän kuvissa näkyvän kaunokaisen ostin Glitteristä 7,5 eurolla.

Ollakin, että laskin omistavani noin 12 clutchiksi luokiteltavaa laukkua ja niitäkin tulee vain harvoin käytettyä. Ei ekologisesti ehkä maailman järkevintä…Kesäaikoina tulee kyllä käytettyä clutcheja, mutta eipä tuollaista kainalokaveria tule juuri toppatakin kanssa kanneltua mukana. Osa clutcheistani on juhlavampia, mutta toisaalta tykkään hirmuisesti näistä ihan perusclutcheista. Tämän kaunokaisen ajattelin kesällä yhdistää bohohippityyliin joko yksivärisen kesämekon ja sandaalien kanssa tai sitten revitteyjen farkkujen seuralaiseksi.

Parhaat clutch-apajat (sekä rahapussiapajat, wink wink) löytyvät ulkomailta surffikaupoista. Niissä suuntaan aina ekana joko laukkuhyllylle tai tiskin äärelle vitriinin antia ihastelemaan. Siinä missä clutchit on mun suuri heikkouteni, niin samaan sarjaan menevät meikkipussit tai toalettipussit. Sellaiset suloiset, kirjaillut ja välillä, varsinkin sinivalkoraitaisissa sellaisissa, saa lukeakin jotain fiksua, kuten ”Gone to the beach” ;D

Onko siellä ruutujen takana muita pikkulaukkuihin hurahtaneita? Laukkurakkaus ei kyllä ole hassumpi tauti niin kauan kuin puhutaan tämän hintaluokan laukuista ;) Omistan kyllä pari merkkilaukkuakin, mutta jotenkin niiden suhteenkin on viime vuosina tullut ähky. Tuo sama vanha LV:n Noe kulkee mukanani vuodesta toiseen. Koska se on niin huikea ahmatti tavaroiden suhteen, niin tuppaan pitämään sen sisällä pientä pussukkaa tärkeille tavaroille. Ehkä tästä lähtien pitäisi ottaa nuo clutchit käyttöön niin sanottuina apulaukkuina!

Nyt takaisin töiden pariin, palataan illalla kotoa käsin edellisien postausten kommentteihin.
Kiitos niistä ihanat 

TIISTAITERKUIN,

PS. rakas aviomieheni; mikäli luit tämän postauksen ja pyörittelet nyt päätäsi,
niin haluaisin muistuttaa sinua vanhalla sanonnalla ”Happy wife, happy life” :D


lauantai 17. maaliskuu 2018

Tarina minusta. Tarina sinusta. Tämä on tarina meistä ♥

HEIPPAHEI IHANAT BLOGINI LUKIJAT!

Elettiin joulukuuta 2009, ruokatuntia. Hetken mielijohteesta Nokialla eräs nimeltä mainitsematon naisihminen, kahden lapsen äiti, päätti perustaa blogin. Rekisteröityi blogspottiin ja lainasi kuvan netistä. Kirjoitti tekstin ”Tässä on mun haave.” Kuvassa näkyi kaunis konjakinruskea kalenteri. Painoi julkaise -nappia ja jäi odottamaan. Asensi blogin sivupalkkiin kävijälaskurin. Mitään ei tapahtunut. Jatkoi blogin päivittämistä ja ihmetteli, että kuinka ne ihmiset löytävät bloginsa. Alkoi jättämään kommentteja muiden blogiin. Keväällä 2010 tapahtui jotain mullistavaa; lukijoita alkoi ilmestymään blogiin. Äitinsä lisäksi. Eräänä päivänä tuli tieto, että joku oli jättänyt kommenttia. Sen jälkeen kommentteja alkoi tupsahtelemaan tämän tästä.

Tuon ensimmäisen kommentin myötä vasta-aloittanut bloggaaja sai rohkeutta ja varmuutta. Hän rakasti kirjoittamista. Hän rakasti tarinoita. Positiivisia juttuja, elämänmakua sivuten. Blogi täyttyi positiivisuudesta ja sen siivittämänä blogi täyttyi positiivisista, hymy huulilla kirjoitetuista kommentteista. Joihin bloggaaja päivätyönsä ohella yritti aina vastailla parhaansa mukaan. Jossain vaiheessa hän huomasi olevansa koukuttunut. Ei vain blogin kirjoittamiseen, vaan ihmisiin, jotka blogissa kävivät.

Joulun alla 2013 koettiin ensimmäinen blogikriisi; suuri suru kohtasi bloggaajaa ja hän mietti, että pystyykö enää ikinä kirjoittaa blogia. Piti vajaan viikon tauon ja ikävä kirjoittamiseen oli suuri. Teki suunnanmuutoksen ja päätti, että blogissa saa näkyä elämä. Palasi blogin pariin ja kertoi, että elämä eikä sen myötä blogikaan tule enää ikinä olemaan entisenlaisensa. Ottakaa tai jättäkää. Koska elämä ei todellakaan ole aina hopeareunuksilla vuorattu, sai blogissa myös näkyä elämän realiteetit. Pelkäsi ihmisten vastaanottoa, sitä että mitäs jos ne rakkaiksi käyneet lukijat hylkäävät.

Pelko oli turhaa. Sai vertaistukea ja lohdutusta. Sellaista, millaista ei ikinä olisi edes kuvitellut saavansa tuntemattomilta ihmisiltä. Sai tuosta hurjasti uskoa ja luottamusta siihen, että olemalla oma itsensä pärjää hienosti blogimaailmassa, joka alkoi elämään blogien kulta-aikaa. Pikkuhiljaa ajatus siitä, että blogista saisi ammatin nosti päätään. Hyppy tuntemattomaan tapahtui verkalleen ja bloggaaja mietti silloinkin, että näinköhän on, että joku haluaisi maksaa siitä, että haihattelee täällä pää pilvissä ja välillä rypee pohjamudissa. Kuitenkin säilyttäen vaikeinakin aikoina sen uskon elämään. Blogista kasvoi kuin vaihvihkaa hänelle työ, jollaisesta ei ollut ikinä unelmoinutkaan.

Vuodet vierivät ja ne samat ihanat lukijat jättivät edelleen kommentteja. Bloggaaja käsitti, että nuo tärkeät rivit kommenttiboksissa eivät olleet vain kommentteja. Ne olivat arvokkaita dialogeja, joiden avulla side hänen ja lukijoidensa kesken syveni. Siinä missä hän oli koukuttunut kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen oli hän koukuttunut myös kommentteja jättäviin lukijoihinsa. Oli aikoja, että hän mietti kaksi kertaa ennen blogipostauksen julkaisua. Että kehtaako sitä nyt julkaista. Enää hän ei pelkää. Hän tietää, että täällä blogissa hän saa olla oma itsensä. Jutella välillä niitä ihan höpsöjä juttuja ja miettiä maailmaa siltä kantilta, miltä tuppaa miettimään. Ei ole oikeita ja vääriä asioita. Ei ole oikeita tai vääriä kannanottoja. Ei ole oikeita tai vääriä mielipiteitä. Sen tajuaminen helpotti bloggaajan työtä suuresti.

Hän oppi luottamaan siihen, että ne lukijat, tuntemattomat ihmiset, joihin oli vuosien varrella tutustunut, eivät teilaa. Ainakaan suorilta kädeltä. Hän oppi suvaitsemaan myös lukijoidensa eriäviä mielipiteitä. Oppi ottamaan ne rikkauksina. Oppi rakastamaan debaatteja kommenttiboksin puolella ja kaikkein eniten rakasti sitä, että se, mikä hänelle on tärkeää tuottaa joillekin jokapäiväistä iloa.

Tässä välissä hän, eli minä, joudun pyyhkäisemään silmäkulmasta kyyneleen, sillä olen jälleen kerran niin onnellinen lukijoista, eli teistä, siellä ruudun toisella puolella. Minulle olisi riittänyt se, että näen kävijätilastoista teidän käyvän lukemassa mun juttuja. Jotenkin en osaa edes sanoiksi pukea sitä, kuinka äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta teistä. Jokaisesta kommentista, jonka jätätte. Siitä tosiasiasta, että te, rakkaat lukijat olette äänestäneet mun blogiani niin paljon, että seisoo tuolla Inspiration Blog Awards -ehdokkaiden joukossa Vuoden tarinankertojana. ”Tämän sarjan vaikuttajien kirjoituksia luetaan kuin hyvää lehteä tai koukuttavaa kirjaa. Nämä vaikuttajat osaavat maalata hetkestä kuin hetkestä mielenkiintoisen ja heidän kuulumisensa kiinnostavat laajaa yleisöä.”

Tuntuu hassulta kirjoittaa tätä tähän, mutta jotenkin mun mielessä kytee kysymys, että mitä mä olen tehnyt ansaitakseni teidät ja tämän kunnian? Tuolla näen omat kasvoni ihanan Idan, Olgan, Julian ja kaikkien muiden huikeiden tarinankertojien joukossa. Enkä voi sitä vieläkään ymmärtää todeksi, jos rehellisiä ollaan.

Mutta koska mä luotan teihin, niin olen vakuuttanut itselleni tässä muutaman päivän aikana, että siellä mä olen, koska te olette näin päättäneet. LÄMMIN KIITOS ♥ Teidän ja minun, meidän tarinalle ei näy loppua. Nautitaan siis matkasta ja ennen kaikkea nautitaan tästä hetkestä. Lauantai-iltapäivästä, jolloin kalenterin mukaan pitäisi olla jo kevät, mutta luontoäiti on päättänyt, että nautitaan talvesta, nyt kun sellainen meille suotiin. 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,

 se tämän tarinan bloggaaja kukkamekossa :)

PS. palatakseni tuohon bloggaajan haaveeseen konjakinvärisestä kalenterista; se haave on toteutunut, mutta tässä vuosien varrella bloggaaja tajusi, että ei se konjakinvärinen kalenteri onnea tuo. Ei se tuo edes helpotusta arkeen, jos sen kalenteriosio on viimeksi päivitetty vuonna 2014. Mutta kaunis se on edelleen, siitä ei pääse mihinkään ;)

 


tiistai 20. helmikuu 2018

Pieni helpottava tekijä arkiaamuihin

HEIPPATIRALLAA

ja terkkuja sairastuvalta! Miesflunssa onneksi tajusi jättää meidän huushollin, mutta molemmille tytöille nousi sunnuntai-iltana lämpö ja eilisen he makoilivatkin olohuoneen sohvilla. Karvaisen hoitajakaverinsa kera, sillä äipällä oli kädet täynnä töitä ;) Illalla huokaisin jo helpotuksesta, kun kummankaan lämpö ei noussut. Pakattiin koulureput valmiiksi ja katsottiin vaatteet aamuksi. Aamuyöstä heräsin, kun sellainen kuuma ja pieni paketti kampesi peittoni alle. ”Oksettaa, äiti”…silloin mietin, että näinköhän meille tulee vielä uncle George kylään, mutta onneksi tuo paha olo johtui vain kuumeen äkillisestä nousemisesta kovaksi. Mies otti aamupäivävuoron sisarhentovalkoisena (teki siis töitä etänä) ja itse otin iltapäivävuoron.

Mutta mikä siinä onkaan, että kun puolen päivän jälkeen töistä ajelin kotiin niin valtasi ihan hirmuisen syyllisyys. Syyllisyys siitä, että pitäisi olla töissä. Syyllisyys siitä, että olisi pitänyt olla aamupäivän jo pikkuisen kanssa. Se taitaa olla tämä äiti-ihmisten perussairaus tuo syyllisyys. Tosin tänä vuonna, kun teemana on lempeys, heitin syyllisyysajatukset heti takavasemmalle. Jälleen näin lapsen sairastamisen aikoina olen erittäin onnellinen ollessani yrittäjä; meidän firmassa tuo alle 10-vuotiaan hoitaminen kotona kolmen päivän ajan -sääntö ei päde. Kenellekään. Jos jonkun lapsi on kovin kipeä ja luonnollisesti silloin kaipaa vanhempaa kaveriksi, niin siinä ei päiviä tai ikiä lasketa. Huominen pikkuisella nyt menee ainakin vielä kotona, sen verran korkeaksi kuume taas iltapäivästä nousi. ”Mutta kyllä sä äiti voit mennä töihin, kyllä mä pärjään.” Toinen on huolissaan tekemättömistä töistä.

Varsinkin näin, kun arkeen tulee pieni (onneksi siis kyse vain flunssasta) kuoppa, niin ne arjen rutiinit ja ennalta valmistellut asiat arjen helpottamiseksi nousevat arvoon mittaamattomaan. Kuten työ- ja kouluvaatteiden katsominen edellisenä iltana valmiiksi. Viime ajat olen tuosta laistanut ja aamuisin on välillä ollut sen takia mielessä, että ei ole mitään päällepantavaa. Vaikka oikeasti vaatekaappi pursuilee. Viikonloppuna tytöt rymsteerasivat pikkuisemman huoneessa ja käyttämättömäksi jäi tuollainen Ikean vaaterekki. Aluksi mietimme, että laitetaan se säilöön. Mutta se sopiikin tuonne meidän makuuhuoneeseen oikein hyvin.

Siihen katsoin viikon työvaatteet valmiiksi. Koska kuvaukset suoritin jo eilen, niin tangossa roikkuu neljän päivän yläosat. Alaosanahan kierrätän niitä kolmia mustia housuja, jotka omistan :D Paitsi mekko- tai hameviikolla. Mutta kyllä jotenkin helpotti tänäkin aamuna napata tuosta paita päälle. Ei kuulkaa tarvinnut paljoa tuskailla sen kanssa, mitä laittaa päälle! Kuten huomaatte, niin vaaleansininen on kova juttu. Se on oikeastaan ollut yksi niistä kantavista väreistä vaatekaapissani. Rakastan vaaleansinisiä paitoja! Ripsuilla, raidoilla tai ilman.

Ja hei, nyt näitte kuin varkain samalla sen kamalan mustan kapistuksen, joka rumentaa tuon varsin kauniin vanhan piirongin. Jep, jotenkin näkisin tuon piirongin päällä kauniin asetelman, johon kuuluisi valaisin, taulu ja maljakko täynnä tuoreita kukkia. Seinälle mustavalkoinen valokuvakollaasi ja piirongin avaimesta roikkumaan sellainen kaunis tasseli.

Eli vaatteet valmiiksi henkariin arkiaamuja varten. Tuorepuuro valmiiksi jääkaappiin. Kahvinkeittimen lataus jo illalla (ja ties kuinka monta pannullista meillä on vuosien varrella mennyt hukkaan, kun aina napsautan sen kahvinkeittimen illalla päälle) ja kylpytakki tossuineen ojennukseen suihkun viereen. Arkiaamut ovat aikas ihania 

AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,