torstai 27. syyskuu 2018

Tallinnan mittainen tauko

HEISSUN!

Vihdosta viimein se pitkä viikonloppu on taas koittanut. Neljättä kertaa lähdemme sielunsiskojen kanssa Tallinnaan. Vaikka viime vuonna taisimmekin päättää, että ensi vuonna voisi kokeilla vaikka Tukholmaa :D Hotellikin on se sama kuin viime vuonna ja illallispaikoista toinenkin kulkee matkalla mukana neljättä kertaa. Muistaakseni. Laukkuun on pakattu lämmintä, kukkaa, hivenen blingblingiä sekä villasukat. Haaveissa on loistavan seuran lisäksi hyviä yöunia, joten meitä ei taida taaskaan baareista löytää. Ellei sitten innostuta :)

Olen ajatellut aina, että en tarvitse lomaa. Olen kantanut kuuliaisesti läppäriä ja kameraa mukana lomalla. Ollut ulkomaillakin saavutettavissa, vaikka aikaero on ollut liki 12 tuntia. Nyt ajattelin repäistä ja jättää tietokoneen kotiin. Kameran pakkasin loppumetreillä mukaan. Seuraavat päivät siis blogi viettää hiljaiseloa ja palaa jälleen tuttuun rytmiinsä, kun palaan sielunsiskojen reissulta. Joko sunnuntaina tai sitten maanantaina. Riippuen kuinka paljon sunnuntaina kotiin tullessa väsyttää ja kuinka kainalotakiasia muu perhe on.

Onneksi tuo tuuli on tyyntymään päin. Pelkkä ajatuskin kovasta merenkäynnistä saa vatsanpohjaan inhan tunteen. Nyt suihkuun ja sitten kohti juna-asemaa. Vaikkei blogi lähipäivinä päivitykään, niin IG tai ainakin tuo storyn puoli päivittyneen. Suunnatkaa sinne siis, mikäli mielitte syksyiseen Tallinnaan mukaan 

NÄHDÄÄN PIAN!


keskiviikko 12. syyskuu 2018

Tuttu ja turvallinen syysgarderobi

ILTAA IHANAT!

Käykö teille koskaan niin, että herätyskello ei herätä? Tänä aamuna, kun kellon piti herättää 5.45 niin heräsin ajattelemaan, että onpas ulkona jotenkin valoisaa. Kunnes päätin tarkistaa ajan kellosta. 06.50 ja herätyskellosta (puhelimesta) ei ollut kuulunut pihaustakaan! Akku oli mennyt puhelimesta yön aikana, joten herätystoiminto ei luonnollisestikaan toiminut. Joten, siitä aamusta lähtien olen ollut tänään koko ajan reilun tunnin aikataulusta jäljessä. Onneksi töihin ehdin ajoissa myyntikokousta varten, mutta tuntuu, että koko ajan on menty vähän tuplakelauksella, jotta saa kurottua aikaa kiinni :D Pian pääsee taas nukkumaan ja tällä kertaa lienee viisainta laittaa puhelin yöksi laturiin.

Syysvaatteistani olen saanut muutamia postaustoiveita ja kyllähän minä niitä esitellä voin. Tosin koen, että näissä ei juuri ole mitään nähtävää. Katsokaas, kun en ole ostanut kuin yhden uuden syysvaatteen. Beiden neulepaidan, joka on tuossa neulepaitapinossa päällimmäisenä. Muuten mennään samoilla vanhoilla. Värien loistoa syysvaatteistani saa hakea. Kesällä rakastin pukeutua punaiseen ja muihinkin kirkkaisiin väreihin ja kaiken järjen mukaan syksylläkin kannattaisi pukeutua kirkkaisiin väreihin. Mutta itselleni riittää se, että luonto puhkeaa väreihin. Minä maastoudun sitten sinne luontoon beigen, harmaan ja ruskean voimin ;)

Kaksi iltaa siihen meni, mutta sain kuin sainkin siivottua vaatehuoneeni. Kaksi isoa pussia laitoin vaatteita eteenpäin. Heitin hyvästit monille motivaatiohousuille, sillä tiedän, että en ihan heti tule niihin mahtumaan. Myös sellaisille liian avonaisille tiukoille paidoille. Aika on jo ajanut niistäkin ohi. Tai ikä tullut vastaan. Jäljelle jäi syksyä varten isoja muhkeita neuleita, pari ponchoa, pitkiä neuletakkeja ja lisäksi kaivoin kaappien uumenista muutamia suoria housuja. Miksi noita nyt kutsutaan…twillihousuiksiko? Mustia kireitä farkkuja löytyy parit sekä muutamat työkelpoiset siniset farkut. Villasekoitemekkoja tulee käytettyä vähän kuin kelit tästä vielä viilenevät.

Onko siellä muita yhtä tylsiä syyspukeutujia? Jos repäisisi ja ostaisi edes yhden sinapinkeltaisen vaatteen…nyt kun väri ei riitelisi kellastuneiden hiusten kanssa. Yleensä tuo on ollut blondina ollessani se suurin este sinapinkeltaiselle värille. Se, että se ei vain ole mulle sopinut. Lisäksi toinen syysväri, luumunpunainen ei ole oma värini. Ihonvärini on punertava, joten luumun- tai kanervanvärinen paita ei ole se kaikista mairittelevin sävy sekään. Tässä siis pienimuotoinen puolustuspuhe sille, miksi pukeudun jälleen tänä vuonna niin kuin pukeudun – tutun ja turvallisen tylsästi ;)

KESKIVIIKKOILTATERKUIN,

PS. kiitos ihanat teille sohvapöytäkommenteistanne – palaan niihin heti huomenna. Nyt on pakko käydä tähän väliin tuulettumassa ulkona. Reilu 12 tunnin työpäivä saa riittää tälle päivälle!


keskiviikko 25. heinäkuu 2018

#minutitsenikanssa ♥

*kaupallinen yhteistyö: Prisma

HEIPPA IHANAT!

Olen tämän vuoden keväällä ja kesällä pohtinut täällä blogin puolella itsensä hyväksymiseen liittyviä asioita. Sitä, että on hirmuisen tärkeää hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Pohtinut asiaa myös siltä kantilta, miten saada asia välitettyä tarpeeksi ajoissa noille pienille, mutta jo teini-ikää lähestyville tytöillemme. Joiden elämässä jo nyt tuntuu ulkopuoliset paineet esimerkiksi pukeutumisen tai ajatusten suhteen. Kaupallisen yhteistyön myötä Prisman kanssa pääsin hieman jatkojalostamaan ajatuksiani aiheesta ja pohtimaan sitä, mikä oli se käänteentekevä asia omalla kohdallani. Milloin minä päätin, että tästä lähtien kuljen pää pystyssä? Uljaana ja itsevarmana. Milloin minä opin olemaan minut itseni kanssa? Miten pukeutumiseni kertoo tarinaani?

Vaikka täällä blogissa ja sosiaalisessa mediassa vilahtelee välillä hyvinkin itsevarma ja itseensä tyytyväisen oloinen Maria, niin eihän se aina näin ole. Kaikilla meillä on niitä päiviä, kun ei oikein oltaisi sinut itsemme kanssa. Mutta tänä päivänä voin todeta olevani kokolailla minut itseni kanssa. Näin ei aina ole ollut.

Teini-iässä, kun vartaloni muuttui, huomasin yhtäkkiä häpeileväni kurvejani. Tunsin itseni kömpelöksi ja tykkäsin pukeutua isoihin vaatteisiin. Sen ajan muodinmukaisiin ylileveisiin farkkuihin ja isoihin collegepaitoihin. Niin, että ne kaikki kurvit jäi sinne vaatteiden hellään huomaan. Tuntui, että koko ystäväporukka pukeutui samanlaisiin vaatteisiin. Olimme kuin samasta muotista veistetyt. Vaatteiden puolesta. Mutta myös mielipiteidemme vuoksi.

Vaikka meillä vanhemmat eivät juuri merkkivaatteista perustaneet eivätkä niitä mielellään olisi hinnan takia ostaneet, niin säästin kaikki saamani merkkipäivälahjarahat ja ostin merkkivaatteita itse. Mietin, että kalliiden merkkivaatteiden avulla saan enemmän hyväksyntää. Ihan kuin ne olisivat poistaneet sen teini-ikäisen Marian epävarmuuden peilistä katsottaessa. Hänen, kenen kasvonsa olivat raskaan pakkelikerroksen peittämät, etteivät teini-iän näppylät näkyisi. Kenen silmät verestivät liiallisesta piilolinssien käytöstä, sillä kukaan ei halunnut leimautua rillipääksi. Ei edes se Maria. Hänen, kenen luonnonkihara ja säkkärä hiirenhäntäletti hävetti niin paljon, että se pysyi suurimman osan ajasta visusti kiinni.

Onneksi oli merkkivaatteet, ajattelin. Ystäviä oli ympärillä paljon, mutta silloin en vielä ymmärtänyt sitä, että kyllä ne tosiystävät siinä vierellä pysyisivät, vaikkei paidassa ollut italialaisen muotiketjun kirjaimia brodeerattuina. Tai vaikkei farkkujen takataskuista ja punaisesta pikkulätkästä taskun kyljessä voinut päätellä farkkujen merkkiä. Välillä muistan hävenneeni äidin tai mummujen minulle ostamia vaatteita. ”Nämä ovat maitokaupasta ostettuja. En pidä!” Saatoin huudahtaa. Nyt kun voisin kertoa tuolle Marialle, että ”Kulta pieni, sieltä sinä pian ostat itsekin vaatteita.”

Tavattuani tuon unelmien aviomieheni muistan olleeni vielä suhteen alussa varsin epävarma. Reilu parikymppinen naisen alku, joka kuitenkin luuli että ollakseen tarpeeksi naismainen ja haluttava sitä pitäisi olla rakennekynnet, hiuspidennykset ja synteettistä ainetta olevat räpsyttimen jatkeet silmissä. Tuntui, että silloin kalenteri täyttyi jos jonkilaisista ripsi- tai kynsihuolloista. Muistan, että aiemmissa suhteissani en ollut juuri edes meikittömänä esiintynyt. Ensimmäistä kertaa tuon tapaamani nuoren miehen kohdalla huomasin vähän aikaa seurusteltuamme, että uskalsin olla vähitellen oma itseni. Enkä vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Tajusin, että minulla on omat ajatukseni. Mielipiteeni. Ja minulla on oikeus seisoa niiden takana. Erottua ehkä muusta maailmasta niiden takia välillä, mutta kotona opitut arvot ovat joitain, joita ei minusta saa poispyyhittyä.

Viimeisen silauksen itseni hyväksymiseen sain lasten myötä. Ymmärsin, että siinä missä aiemmin kulutin tuntikausia spinningissä tai salilla ollakseni muodollisesti pätevä ulkoisten standardien mukaan, oli ollut ihan hölmö lähtökohta koko touhulle. Innostuin liikunnasta lasten saamisen jälkeen uudelleen. Tällä kertaa ajatausmaailmani oli muuttunut. En liikkunut pelkästään vain sen takia, että röllykkä vatsanseudulta sulaisi vaan sen takia, että sain liikunnasta mahdottoman hyvän olon. Se ulkoisen habituksen muuttuminen oli toki vain positiivinen lisä. Joka sai vaatteet kuin vaatteet istumaan hyvin päälle.

Se, että vaatteet istuvat nätisti päälle on tärkeää. Se, että tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi tietyissä vaatteissa on tärkeää. En ole tällä hetkellä läheskään niissä mitoissa, missä vielä pari vuotta sitten olin, mutta olen oppinut rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Jopa sitä iän mukanaan tuomaa röllykkää, jota aina välillä yritän lenkkipolulla sulattaa :) Kantamaan ostamani vaatteet ylpeydellä. Välittämättä siitä, mitä muut ovat mieltä. Oli vaihe, että kun minulta esimerkiksi blogissa kysyttiin jonkun vaatteen ostopaikkaa, että en kehdannut kunnolla sanoa mistä olin sen ostanut. Luulin, että olin jotenkin huonompi ihminen myöntäessäni, että maitokauppareissulla olin kulkenut alerekin ohi ja napannut mukaani tuon kyseisen vaatteen.

Tänä päivänä voin ylpeänä sanoa tekeväni vaatelöytöjä maitokauppareissulla. Ja myös ilomielin kertovani ostopaikan, jos joku sitä kysyy. Prisman valikoimista olen tehnyt löytöjä niin lapsille kuin itsellenikin. Yllätyn kerta kerran jälkeen Prisman vaatevalikoimasta ja vaikken enää kovin merkkiuskollinen olekaan niin superiloinen olin tässä taannoin huomatessani, että valikoimiin oli tullut muun muassa Ivana Helsingin, Neulomon ja Jackpotin vaatteita.

Kuvissa mökki-Marian päällä vilahteleva (ja kyllä, silitystä ehkä kaipaava, mutta ei anneta sen häiritä) kaunis sininen denim-mekko on Jackpotin Siv2 -mekko. Kauniisti laskeutuva denim on 100% tenceliä eli varsin ekologinen vaihtoehto. Musta Maria -trikootunika taas on Neulomon valikoimista. Sydämeni sykkii Neulomolle, sillä Nokia näyttelee molempien elämässä suurta osaa ja tällä hetkellä sydämeni on asian suhteen hieman raskas, sillä luin Neulomon konkurssiuutisista vain muutama päivä sitten. Toivotaan, että Nokian Neulomon taival vielä joskus jatkuu, sillä me todellakin tarvitsemme yrityksiä, jotka edistävät vastuullista tekstiili- ja valmisvaateteollisuutta Suomessa.

Ehkä se on se iän tuoma viisaus. Tai henkinen kasvu. Olkoon mikä hyvänsä, mutta niin onnellinen olen just tällaisena. Helpottaa huomattavasti elämää, kun on oivaltanut, että olen just hyvä tällaisena kuin olen. Koska se, että kelpaan itse itselleni on ainut asia, jolla on väliä. Muistakaahan se. Muistetaan rakastaa itseämme ja olla #minutitsenikanssa 

KAUNISTA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,