lauantai 13. heinäkuu 2019

5 x mielen päällä just nyt

HELLOU IHANAT

ja terkkuja saaresta! :) Takana reippaanlaiset yöunet ja silti meinaa vähän väsyttää. Eilen suru vei voimia; surin rakkaiden ystävien puolesta. Syvältä sydämestä sattui toisten kohtaaman surun edessä. Tänään on jo taas helpompi hengittää. Aurinko pääsee välillä porottamaan pilvien välistä todella kuumasti. Sitten taas pilvisellä kelillä pohjoistuuli tuo niin hyytävää ilmaa, että ellei olisi ollut työn touhussa ulkona, olisi voinut tulla kylmä.

Reilu kolme tuntia siihen meni, kun kaadettiin miehen ja appiukon kanssa kahdeksan puuta, oksittiin ne ja surautettiin rungot metrin pätkiksi. Puusavottaa siis on tiedossa tänä kesänä. Polttopuita seuraaville kesille. Tuossa oksia saunan taakse rahdatessani tuli mietittyä sitä sun tätä. Syvällistä ja ei syvällistä. 

♥ Kuinka tärkeää onkaan, että on hyvässä kunnossa. Olen niin monta kertaa funtsinut ääneenkin sitä, että lupaus ”Laitan itseni sitten kuntoon, kun…a) lapset ovat isompia b) olen eläkkeellä c) jne…” on täyttä huttua. Mikset laittaisi itseäsi kuntoon jo nyt? Ei ensi vuoden alusta tai kesälomien jälkeen. Vaan aloittaisi nyt. Tuota appiukkoa, hieman yli 70 v, katsellessani mietin, kuinka mieletön rikkaus hyvä peruskunto on. Se, että jaksaa tulevaisuudessa itsekin touhuta (mahdollisten) lastenlasten kanssa ja jaksaa tehdä mökillä askareita ei ole itsestäänselvyys.

♥ Kuinka rakastankaan kalliomaisemaa. Kirkasta vettä ja hiekkapohjaa järvessä. Vettä auringon kimmeltäessä sen pinnalla. Pilvisellä kelillä veden tummaa syvyyttä. Voisin tuijotella veden liikkeitä yhtälailla kuin voisin tuijotella elävää tulta. Tekee pääkopalle hyvää, meditaatiota tavallaan.

♥ Kuinka ihmeessä mummo saa lättyihin tuollaiset rapeat pitsireunat. Ei onnistu mulla. Ei ole ikinä onnistunut :D Ehkä teen lätyistä liian paksuja? Seuraavan kerran pitää mennä katsomaan paistoprosessia, että miten tuo homma hoidetaan.

♥ Kuinka pitkä aika kymmenen minuuttia on. Ainakin silloin kun se kuluu pizzataikinan sitkon vaivaamiseen. Minuutit ma-te-li-vat etanan lailla. Olkapää meinasi jo sanoa poks ja hauis oli hapoilla. Tänään testataan illalla Oonin pitsauunia. Saas nähdä miten käy…tiistaina pitsat levahtivat pizzakivelle ja tänään ensimmäisenä oli kiven tulikuumaksi polttaminen ja mozzarellajämien irroittaminen kivestä ;)

♥ Kuinka oikeassa iskä aikoinaan olikaan pudistellessaan päätään mun salijäsenyysmaksujen kanssa. ”Tuu Orivedelle mun kans mettätöihin, siinä sulle kuntosalia kerrakseen.” Hyötyliikunta on the best. Tänään hikinoro valui selkärankaa pitkin ja kumpparin askel tuntui pakaroissa asti metsässä. Samalla mietin entisaikojen ihmisiä (heh, en luolamiehiä vaan ihan niitä omien vanhempieni ikäisiä); kuinka paljon enemmän ruumiillista työtä he ovat tottuneet tekemään kuin meidän sukupolvi. Puhumattakaan meidän lapsistamme. Aloin jopa miettimään sitä, että jos liikkuvuus/hyötyliikunnan osuus vähenee tulevaisuudessa, niin miten käy eliniänodotusten? Vaikka lääketiede kehittyy, niin ihmiskeho varmasti rapistuu. Ilo silmille oli nuo neljä neitosta, jotka kykkivät tuolla mustikkamättäillä :)

Nyt lauantai jatkuu leppoisasti mökillä; mummo pelaa neljän tytön kanssa räväytystä, miehet katselevat aika-ajoja ja koira nukkuu tuossa mun vieressä. Kommentteihin vastaamisen jälkeen taidan itsekin laittaa silmät hetkeksi kiinni. Luoda samalla strategiaa, miten ihmeessä me saadaan ne pitsat paistettua ehjinä…ehkä avain onneen on tarpeeksi kuuma pitsakivi. Taikinasta se ei tällä kertaa toivottavasti jää kiinni ;)

LEPPOISAA LAUANTAITA,


perjantai 12. heinäkuu 2019

Kaikin puolin opettava harrastus

MOIKKAMOI!

Piti tekemäni tänään illalla mökkimyyssipostaus, mutta onhan tässä mökkimyysseilyjä vielä jäljellä eiks niin? :) Instagramin puolella seuraavat ovatkin tietoisia, että viimeiset kolme päivää (ei suinkaan koko päiviä) on kulunut rakkaan harrastuksen parissa. Esikoinen on ollut golfkurssilla ja siinä samalla ollaan hiottu mun lyöntiäni kuntoon. Kroppa kun alkuun pukkasi toistamaan niitä samoja virheitä, joihin sorruin silloin 20 vuotta sitten.

Jännä juttu on se, että vaikka välissä oli noin 20 vuotta, niin se lyönti tulee selkärangasta. Vähän niin kuin pyörällä ajaminenkin. Toki olen rangella käynyt aina välillä vuosien saatossa ja olenpas taitanut käydä ainakin kerran puolikkaan rundin kiertämässä. Ajatellen, että ei ole vielä mun aikani pelata. Tosiasiahan on, että tuo harrastus jos mikä vie aikaa.

Mutta kuulkaas, nyt on koittanut se päivä, jota olen kaikki nämä vuodet odottanut; molemmilla tytöillä on green card ja perheen yhteinen harrastus pääsee kunnolla vauhtiin.

Mentiin tänään hyvissä ajoin esikoisen kanssa harjoittelemaan lyöntejä ennen hänen green card näyttökoettaan ja voi jösses; lyönti oli molemmilla aaaivan hakusessa. Pallo ei noussut eikä liiemmin lähtenyt minnekään suuntaan. Itse olen opetellut pitämään hermoni kurissa, enkä voinut kuin salaa hiukka hihitellä…

”Hemmetin mailat, äiti mä tartten uudet mailat!” ”Miten nää rangepallot voi olla näin huonoja?” ”Anna mä tuun chippaan siitä sun paikalta, tää mun paikka on huono!” ”Mä en kyllä tuu kiertään, meen autoon oottaan. Ihan tyhmä harrastus.” Jalan polkemista ja näin katseesta, että jos ei oltaisi oltu julkisella paikalla, niin mailakin olisi voinut olla vaarassa lentää.

Me ollaan kaikki luonteiltamme erilaisia ja heitä, keillä on vähän lyhyempi pinna saattaa tämä (toisinaan megalomaanisen ärsyttävä) laji korventaa todenteolla. Se, että tässä lajissa saa ylittää itsensä on huippua. Hioa lyöntiään ja kehittyä kerta kerralta. Mutta yhtä tärkeänä pidän käytöstapoja ja etikettiä, jota lajissa vaalitaan. Sitä, että osaa tarpeen tullen hallita hermonsa. Sitä, että ei aina ensimmäiseksi syytä muita, vaan usein omaan napaan katsominen on ratkaisu asioihin.

Sitä sosiaalisuutta, jota vieraiden ihmisten kanssa samassa lähdössä pelaaminen vaatii. ”Äiti, miks sä nyökkäät tai moikkaat kaikkia vastaantulijoita?” oli yksi kysymys, johon sain toissa päivänä vastata. Kerroin, että se kuuluu täällä hyviin tapoihin.

Puhumattakaan siitä, että golfissa kertyy kilometrejä kuin varkain. Joskus silloin 20 vuotta sitten pidin sykemittaria kiertäessä kädessä ja 1600 kaloria keskimäärin kului täyden kentän kierrokseen. Ne, jotka väittävät että golf ei ole urheilua, eivät ole vissiin koskaan golfanneet. Kyllä itselläni ainakin näinä kesäpäivinä pukkaa (tuskan)hikeä ja suihku tulee tarpeeseen.

Ja hei, suurena bonuksena tulee luonnon tarkkailu samalla, kun lätkii vaihtelevalla menestyksellä valkoista palloa. Tänään viljapellon päällä kaarteli iiiiso kalasääksi ja viime kerralla ihasteltiin väylän yli taapertavaa sorsaemoa yhdeksän poikasen kanssa. Tänä päivänä, kun kännykkäriippuvuus on geeneissä on myös ihanaa, että on se reilu neljä tuntia aikaa olla ilman kännykkää. Olla läsnä ja parhaimmassa tapauksessa viettää laadukasta perheaikaa noinkin kauan putkeen.ID

Onko siellä muita golfiin hurahtaneita? Seuraavaksi pari päivää taukoa lajista ja suunta kohti mökkiä. Mökkeillään isolla porukalla tämä viikonloppu; appivanhemmat tulevat huomenna ja tänään meidän matkaan lähtee lasten ystävät. Mökkimyyssejä vietellään tänä iltana IG storyn puolella, tervetuloa sinne 

PERJANTAITERKUIN,


torstai 11. heinäkuu 2019

Manhattan, keskellä Toscanaa?

*Kuvatulvavaroitus*

 

MOIKKAMOI!

Se olisi näillä näkymin viimeisen Toscana -postauksen aika. Kameran muistikortilla on vielä julkaisemattomia kuvia, mutta tällä haavaa postauksiin ja sitä myötä sähköiseen päiväkirjaani ovat päässeet ne sykähdyttävimmät hetket ja paikat. Viimeisenä paikka, joka sykähdytti jo kaukaa. Ajoimme keskipäivän kuumuudessa Firenzestä kohti Sienaa ja yhtäkkiä kukkuloiden välistä siinsi jossain kaukana lukuisat tornit.

Siellä peltojen keskellä kohosi San Gimignanon kylä, joka totta totisesti näytti ikään kuin Toscanan Manhattanilta tornisiluetteineen. Olisi tehnyt mieli poiketa heti isolta tieltä seuraavasta liittymästä, mutta päätimme ensin kokea Sienan ja sitten lähteä kohti pohjoista ja tuota keskiajan Manhattaniksi tituleerattua kylää.

Sienasta San Gimignanoon ajoi reilut puoli tuntia ja maisemat olivat jälleet sellaiset, että teki mieli koko ajan huutaa kuskille ”Stoooop, Kodak moment!” :D San Gimignanoon saavuttuamme huomasimme, että parkkipaikkoja oli onneksi runsaasti. Parkkeerasimme auton kukkulan rinteelle ja ihastelimme hetken alla siintäviä Toscanan maisemia. En muuten muista koskaan huokailleeni niin paljon kuin tuolla reissussa. Sana ihanaa sai uuden merkityksen ;)

Lämpömittari näytti reippaasti yli 40 astetta ja kapuaminen parkkipaikalta mukulakiviä pitkin San Gimignanon päätorille Piazza della Cisternalle oli aikamoinen saavutus. Rakennusten kivipinnoista ja maasta käsin hohkasi lämpö, joka oli jopa lämpimämpi kuin taivaalta tuleva lämpö. 

Jatkoimme läheiselle Piazza Del Duomolle ja siinä missä olimme saaneet tallata katuja melko rauhassa, löytyi täältä vilinää ja vilskettä. Lasten ilmeistä näki, että nyt olisi jätskipaussi paikoillaan. Istuimme aukion laidalle cafeterian terassille ja näännytimme jätskin ja kylmän, rutikuivan valkoviinihampaan kutsun. Reissuissa yksi parhaista tekemisistä on ihmisvilinän seuraaminen. Istuimme tuossa paikoillamme lasillisten verran ja vain katselimme. Aukion toisella laidalla oleva katedraali veti väkeä sisäänsä. Siellä olisi vissiin ollut viileämpää.

Aikoinaan San Gimignanossa oli yli 70 tornia, mutta nyt niistä ei ollut jäljellä kuin reilu kymmenen. Jälkeenpäin luin, että kylän muureilla suojattu osa on yksi Unescon maailmanperintökohteita ja hyvä niin; tuskin toista tällaista mistään muualta löytyy. Tornikylän ehdotonta parasta antia olivat maisemat. Sekä nuo autiot pikkukujat. Koskaan ei tiennyt mistä itsensä löytää, kun lähti kapeaa käytävää pitkin jatkamaan matkaa.

Kiitos Toscana, annoit meille enemmän kuin saatoimme ikinä toivoa  Ja vaikka nuo meidän tytsyt ovatkin sitä mieltä, että eivät ole mitään historiallisten kohteiden ystäviä, niin saivat hekin monta uutta muistoa tulevaisuuden varalle. Niihin päiviin, kun se historia alkaa enemmän kiinnostaa. Muistan, että en ollut itsekään tuossa iässä historiallisten kohteiden suuri ystävä. Kulkee vissiin geeneissä :)

TORSTAITERKUIN,