maanantai 19. helmikuu 2018

Blogikuvat – ennen ja nyt

*Kaupallinen yhteistyö: Olympus

HEIPPA IHANAT!

Aloitetaan viikko valokuvausjutuilla. Historian havinalla ja toteamalla, että ihminen on kehityskelpoinen. Ainakin valokuvauksen suhteen. Näiden liki yhdeksän vuoden aikana, kun olen blogannut, on blogirintamalla tapahtunut paljon. Blogien määrä on räjähtänyt, teksteistä on tullut ammattimaisia ja mikä omaan silmääni ihaninta, silmänruokaa blogeista löytyy ammattitasoisten kuvien myötä ihan hirmuisesti. Itse olen vähän sellainen katselija; tykkään lukea tekstejä niin blogeissa kuin aikakausilehdissäkin, mutta vielä enemmän rakastan katsoa kauniita kuvia. Sellaisia kuvia, joista välittyy tunne. Kuvia, joihin oikeasti pysähtyy ja toteaa, että wau! Kaupallisen yhteistyön myötä Olympus:n kanssa pääsin pohtimaan valokuvaustaitojeni kehitystä vuosien ajalta. Hei, postauksen lopusta löytyy muuten huikea kameran vaihtodiili, joten toivottavasti jaksatte lukea sinne asti :)

Silloin reilu kahdeksan vuotta sitten, kun perustin blogini käytin aluksi netistä lainattuja kuvia. Välillä räpsin kuvia pokkarillani. Asiaan kuitenkaan syvemmin paneutumatta. Blogin visuaalinen ilme oli mitä oli. Mutta siihen aikaan nähden ihan kelpo. Jotenkin näin jälkikäteen ajateltuna valokuvaus tuohon aikaan oli rennompaa. Sitä se on taas tänä päivänäkin, onneksi, mutta tuossa välissä oli kausi, että koin suuren suurta painetta muiden hienoista kuvista ja siitä, että en itse omasta mielestäni päässyt lähellekään tätä tasoa. Silloin alkuaikoina tuli otettua kuvia paljon salamalla. Tänä päivänä en käytä salamaa ollenkaan. En myöskään ymmärtänyt hölkäsenpöläystä mistään valokuvaustermeistä, syväterävyyksistä tai ISO-arvoista. Näin jälkikäteen kuvia katsellessani huomaan, että myös tärähtäneet kuvat menivät läpi kuvausseulani.

Katsastetaan ensin ruokakuviani ”silloin joskus muinoin”:

Ei pahoja, mutta omaan silmääni noista puuttuu se jokin. Tunne tai se että ylipäätään kuvaamiseen olisi mitenkään panostettu. Keskirivin oikeanpuolimmainen kuva on sellainen kyllä, että siitä tunnistan oman kuvaustyylini. Sen voisin vielä tänä päivänäkin kelpuuttaa osaksi blogini kuvia. Vertailun vuoksi viime vuosien ruokakuviani:

Vuosien saatossa olen ruokakuvien suhteen alkanut rakastaa tummanpuhuvaa värimaailmaa. Siinä missä aiemmin nostin kirkkauspykälän kattoon saadakseni valoisia ruokakuvia (joissa ruoan ulkonäkö kieltämättä kärsi), tulee nykyään mieluummin alivalotettua kuvia. Näin on myös sisustuksenkin suhteen. Aiemmin pidin surutta valoja päällä ottaessani kotikuvia. Valkotasapaino sanana ei ollut tuttu. Välillä kuvat olivat kellertäviä, mutta pahimmassa tapauksessa myös jopa vihertäviä. Kuvan sommittelutkin oli vähän niin ja näin.

Syyskuinen tiistai-iltapäivä vuonna 2014 oli käänteentekevä täällä lifestyle-blogissani tai ainakin sen kuvia ajatellen; kurvasin lentokentälle postin kautta. Hain postista paketin, jonka päällä luki Olympus. Malttamattomana meinasin avata tuon paketin jo lentokoneessa, mutta odotin Budapestiin asti. Kämppäkaverini Karla joutui vastentahtoisesti kuulemaan ihastelujani valkoisen kamerakaunokaiseni, Olympus E-PL 6:sen ulkonäöstä. Väsy painoi silmiä ja manuaalin lukeminen jäi. Seuraavana päivänä lähdimme tiukkaakin tiukemman aikataulun saattelemina kuvaamaan kaupunkia. Minä tuon uuden kameraystäväni kanssa. Koska manuaali oli jäänyt lukematta, niin turvauduin automaattiasetukseen. ”Katso näitä kuvia!” huokailin Karlalle ja näytin otoksiani kameran isosta lcd-näytöstä. Jonkun aikaa reissun jälkeenkin otin kuvat vielä automaattiasetuksella, mutta kuvien laatu koki silti mielestäni aimo harppauksen eteenpäin. Vai mitä mieltä olette alla olevista sisustuskuvista verrattuna yllä olevaan kollaasiin?

Vuosien saatossa myös valokuvaussilmäni on harjaantunut. Enää ei tule räpsittyä sataa kuvaa ja kelpuutettua niistä muutama hassu blogiin. Se, että opettelin tuon Olympus E-PL 6 -kameran säädöt ja opiskelin itse muutenkin omissa oloissani valokuvauksen perusteita on auttanut myös uusien Olympus-kamerakavereidenikin kanssa. Toimintatavat ja käyttäminen kun toimii periaatteessa samojen asetusten mukaan. Keväällä 2016 sain testiin ensimmäisen OM-D -sarjalaiseni eli OM-D E-M10 -järkkärin. Vaikka E-PL 6 -kamera teki tajuttoman hyvää jälkeä, niin tuon OM-D -sarjalaisen kanssa valokuvaus astui kertaheitolla ammattimaisemmaksi. Tykästyin samantien tuohon OM-D -kamerani etsimeen; E-PL 6 -minijärkkärissä kun olin kuvannut vain takanäyttöä käyttäen. Lisäksi rakastuin säätöjen nopeaan vaihtamiseen, jonka OM-D:n kaksi säätörullaa mahdollistivat. Syksyllä 2017 pääsin testaamaan tuosta aiemmasta OM-D -kamerakamerastani päivitettyä versiota eli OM-D E-M Mark II -järjestelmäkameraa. Sitä käytän tänä päivänäkin. Alla vielä kollaasi viime aikojen sisustuskuvista. Kollaasista huomaa hyvin, miten käy kuvien valkotasapainon, kun ei pidä valaisimia päällä. 

Kamera tekee toki suuren osan kuviin, mutta en vähättelisi objektiivienkaan vaikutusta. Itselläni on käytössä kaikkien bloggaajien suosikki tunnelmavalokuvauksessa eli Zuiko 45 mm f/1.8. Se on se fiilislinssi, jolla ne Marian keittiön perjantai-illan myyssiruoat poikkeuksetta kuvataan. Taattua laatua eikä tarvitse turhaan jännittää, että millaisia kuvista tulee. Kun tietää, että tuolla linssillä ja kameralla ne kyllä onnistuvat. Laajempaa kuvakulmaa halutessani otan käyttöön Zuiko 25 mm f/1.8- tai jossain tapauksissa jopa tuon Zuiko 17 mm f/2.8 -objektiivin. Viime syksynä ihastuin ensimmäiseen ikinä kokeilemaani macrolinssiin eli 30 mm f/3.5 -objektiiviin.

Aina silloin tällöin mut valtaa objektiivikuume, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani olen joka kerta tullut siihen lopputulemaan, että en edes tiedä, millaisesta objektiivista haaveilen. Olen huomannut, että valokuvaustouhussa nälkä kasvaa syödessä ja sitä pitäisi koko ajan kehittyä. Se on jännä juttu, että vaikken muuten ole elämässä lainkaan kunnianhimoinen enkä tavoittele kuuta taivaalta, niin valokuvauksen suhteen tunnistan itsessäni nuo piirteet. :)

Olen aikamoinen elämästä nauttija ja tykkään, että myös kuvissa saa näkyy se tunnelma, mitä kaipaan ympärilleni. Viime kesänä kirjoittelin vinkkejä tunnelmalliseen valokuvaukseen, jos haluatte käydä katsomassa kikkakolmoseni, miten kuviin saa tallennettua tunnetta :) Viimeistään tämän postauksen myötä se oli pakko todeta itsekin; olen kehittynyt valokuvaajana. Se oma vaatimattomuuteni vain on ehkä aiemmin ollut tuon myöntämisen tiellä. Miten sitten olen kehittynyt valokuvaajana vuosien varrella?

*olen oppinut rajaamaan ja suoristamaan kuvan jo kuvausvaiheessa
*olen oppinut menemään tarpeeksi lähelle kuvattavaa kohdetta
*uskallan kokeilla eri kuvaustyylejä ja eri kuvankäsittelytapoja
*tunnen kamerani säädöt ja tiedän, millä säädöllä kuvata mitäkin tunnelmaa
*osaan leikitellä valon ja varjon avulla
*olen opetellut eri objektiivien erot
*hahmotan kuvakulmat aiempaa paremmin
*kuvaan ainoastaan RAW-kuvia
*olen oppinut käyttämään hyväksi auringonnousua ja -laskua

Aina välillä, kun saan kehuja kuvistani (kiitos kaunis niistä teille), vastaan että mä vaan räpsin ja kamera tekee työn. Näinhän se periaatteessa on, sillä mulla on maailman parhain kuvauskalusto käytössä. Mutta silti tunnustan, että kyllä mustakin on vuosien varrella kehkeytynyt ihan hyvä valokuvaaja :) Valokuvaamisesta on tullut itselleni intohimo, rakas harrastus. Kuten myös kuvien käsittelystä.

Alkuaikoina minulla oli käytössä kuvankäsittelyohjelmista Picasa, Photoscape ja PicMonkey. Pari vuotta olen ollut vankkumaton Lightroomin kannattaja. Olen ostanut ”muutamia” (lue: liikaa) VSCO -filtteripaketteja, joiden avulla kuviin saa kivasti eloa. Mutta viime aikoina olen luonut myös omia ”presetsejä” eli muokkausasetuksia. Ruokakuvilleni löytyy omansa, kuten myös sisustuskuvillekin. Riippuen siitä millaista tunnelmaa kuviin haen. Tykkään leikitellä asetuksilla. Nostaa varjokohtia esiin ja himmentää valotusta. Luoda kontrastia ja lisätä pykälällä selkeyttä tai terävyyttä.

En ehdi juurikaan seuraamaan blogeja valokuvausta silmällä pitäen, mutta Instagramin puolella ahmin kauniita kuvia tämän tästä. Siellä suurinta kuvausinspiraatiota olen saanut Anisa Sabetilta (@anisa.sabet), varsinkin hämyisten ruokakuvien suhteen. Viime vuosina blogien visuaalisuus on korostonut, mutta Instagramissa törmää vielä vanhoihin tuttuihin ”räpsäisenpäs kuvan nyt tästä” -kuviin. Itse laitan noita tuollaisia räpsyjä Insta Storyn puolelle. Instagramin kuvavirrasta löytyy useimmiten kameralla otettuja kuvia. Se kun on nykyään tuon kameran WiFi joka mahdollistaa kuvien helpon siirtämisen kännykkään ja sitä myötä sosiaaliseen mediaan.

VAIHTODIILI!

Jos olet myös kiinnostunut kehittymään kuvaajana ja halukas päivittämään vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan, saat nyt vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista 15.3.2018 saakka. Mikäli päivität vanhan Olympus PEN -kameran, saat 300€ hyvityksen – ja mikäli vaihdat minkä muun tahansa kameran (kameran merkillä ei ole väliä), saat 150€ vaihtohyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet löytyvät täällä

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,


sunnuntai 18. helmikuu 2018

Easy like Sunday morning!

täydellisesti paistettu aamiaispannari ja pensasmustikat
sohvalla lojuva pikkuinen, joka ei tullutkaan kipeäksi vaikka eilen illalla siltä näytti
mies, joka jaksoi nousta aamiaispöytään
esikoisen ja hänen yökyläystävänsä tytöille tekemät kauniit kampaukset
karvainen kaveri, joka yöllä lämmitti jalkoja ja jaksoi jälleen sulostuttaa jo heti aamusta
peilistä katsova virkeän näköinen minä (sisarhentovalkoishommat eivät ole onneksi verottaneet)
aurinko, joka pilkistää pilven takaa
pölypallo, joka lähti kiireen vilkkaa karkuun kun sitä puhalsin (meni sohvan alle, en siis noukkinut roskiin :D)
kirja, jota on jäljellä enää parikymmentä sivua eli loppuhuipennus edessä
kolmas kuppi kahvia, joka maistui jäähtyneenäkin ihan hyvälle.

SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN,

 


torstai 15. helmikuu 2018

Paluu parin vuoden takaisiin tunnelmiin

HEISSULIVEI IHANAT

ja ihan ensteksi; kiitos ♥ Kiitos kaunis eilisistä kommenteista ja muisteloista, palaan niihin ja muihin vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin ajan kanssa. Ajattelin ensin kertoa, mitä mielen päällä on tällä hetkellä. Istuin tänään aamulla TAYSin neurologian poliklinkan osaston käytävällä. Juuri sillä samalla käytävällä, jossa äidin kanssa jotakuinkin kaksi vuotta sitten näinä päivinä istuimme. Erotuksena se, että tuolloin sydän oli raskas. Se mötti rinnassa ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta sisäisesti oli kovin paha olla. Koska tiesin, että aikaa ei ole paljon. Mietin tuossa hetkessä lääkärille menoa odotellessamme, että kuinka selittää ihmiselle, joka kamppailee kamalan taudin kourissa, että paluuta entiseen ei ole. Ei vaikka se neurologi määräisi millaiset epilepsialääkkeet. Se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että on kuolemansairas. Halusin pitää toivoa yllä ja tsempata, että kyllä me vielä lääkitys saadaan kuntoon.

Näin jälkikäteen ajateltuna en voi ymmärtää miten jaksoin tuon äidin sairastamisen lyhyen ajanjakson niin hyvin kuin jaksoin. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kuin olla se tsemppari ja positiivinen kannustaja. Vaikka tuntui, että jaksoin olla ystävien kanssa iloinen ja jaksoin kirjoitella blogia, niin silti murruin päivä päivältä sisäisesti, mitä lähemmäs loppua mentiin. Musta tuntuu, että loppujen lopuksi olin ainoa, joka oli perillä taudin kataluudesta. Äidillehän me ei koskaan kerrottu, mikä homman nimi oli. Veikkaan, että jos ensimmäisen syöpälääkärin vastaanotolla hän olisi saanut kuulla, että keskimääräinen elinaikasi on 7,4 kuukautta, niin taistelutahtoa ei olisi riittänyt niinkään pitkään.

Neurologiselta kävelin TAYSin päärakennukseen. Hetken mietin, että pitäisikö mun mennä moikkaamaan sädehoitokone kutosen ihania työntekijöitä. En mennyt. Vaikka tuo osasto tuli kovin tutuksi ja tuon osaston käytävillä kävin kuuden viikon aikana elämäni opettavaisimmat dialogit. Ilman sanoja. Ihmisten katseesta kun voi lukea niin paljon. Viimeistään tuolloin silmäni aukesi sille, että se on ihan turha valittaa niistä elämän pikkuisista haittapuolista, kuten huonosta hiuspäivästä tai kiristävästä housun vyötäröstä. Muistan aina äidin ollessa sen muutaman minuutin sädetyksessä yrittäväni arvailla, kuka on potilas ja kuka saattaja. Kovin vaikeaa se ei ollut. Mieleeni on jäänyt eräs leopardikankaasta tehdyn hiussuojan ylpeästi kantava vanhempi nainen, joka oli punannut huulensa aniliininpunaisella. Luomivärinä toimi sähkönsininen. Ripsetön katse kertoi kuitenkin pelosta. Ulkokuori oli ikäänkuin rakennettu panssariksi sille hauraalle sisimmälle.

Muistot, vaikka ne välillä tekevätkin kipeää, ovat silti kultaakin kalliimpia. Niin vannoin pari vuotta takaperin, etten ikinä kuuna päivänä astu sairaalaan sisään ellei ole pakko. Pelkkä sairaalan hajukin sai mut tuolloin ahdistumaan. Pienessä mielessäni olen miettinyt sitä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen äitiä ja iskää hoitaneille hoitohenkilökunnalle ja lääkäreille. Olen miettinyt, että mikä olisi se tapa, jolla maksaa edes osa tuosta velasta takaisin. Kun sain mahdollisuuden osallistua terveenä verrokkihenkilönä alle 50-vuotiaiden aivoinfarktien syntymekanismeja tutkivaan tieteelliseen tutkimukseen, suostuin samantien. Ehkä osallistumalla tähän tutkimukseen pystyn kuittaamaan osan kiitollisuudenvelasta. Tänään tehtiin siis ensimmäiset tutkimukset. Vielä olisi edessä sydämen ultraus ja mahdollisesti sydämen ultra ruokatorvea pitkin….jaiks. Mutta hei, siitäkin selvitään :)

TOIVEIKKAIN TORSTAITERKUIN,