sunnuntai 20. elokuu 2017

Selviytymiskeinoista & vaistosta

HEIPPAHEI IHANAT! 

Miten jatkaa elämää, kun siihen turvalliseen elämään tulee särö? Miten jatkaa elämää, kun siltä viedään hetkellisesti pohja pois? Luin aika paljon alan kirjallisuutta silloin, kun elämä oli vaikeinta. Silloin kun se toinen niistä elämäni ensimmäisistä rakkauksista oli yhtäkkiä poistunut elämästäni kolmisen vuotta sitten. Kaikissa kehotettiin, että suru pitää surra. Mutta mitä pikimmin pääsee arkirutiineihin kiinni, niin sen parempi. Kun elämä järkkyy, niin olen huomannut, että rutiinit ovat ne, jotka kantavat ja vievät eteenpäin. Tuon toisen elämäni rakkauden poismeno vuosi sitten olikin sitten jo helpompaa. Sillä tiesin, että elämä jatkuu. Kun sille antaa mahdollisuuden jatkua.

Kukin meistä käsittelee surua, vihaa, järkytystä ja epätoivoa erilailla. Omalla kohdallani tuo prosessi tapahtuu pitkälti ihan omien ajatusteni voimalla. Toki miehen kanssa jutellaan paljon ja hän on se suurin tuki ja turva, kun perusturvallisuus järkkyy. Mutta jotenkin minulle on vain sisäsyntyisesti rakentunut sellainen toimintamalli, että mun on vain pakko prosessoida ajatukset itse. Päättää, että ryhdistäydy ja löytää ne asiat, joiden avulla saa fokusoitua siihen mikä on tärkeintä. Elämän jatkumiseen. Kun maailma ympärillä järkkyy, se ei tarkoita että siellä mun pääni sisällä tai saatikka tuossa vasemmassa puolen rintaa ei järkkyisi. Päinvastoin. Olen joutunut tekemään töitä sen eteen aikoinaan, että en ota kaikkia maailman murheita kannettavakseni. Etten menetä yöunia jokaiset kympin uutiset katsottuani ja ihmisten hätää todistettuani.

Osa tuosta pääni sisällä jylläävästä prosessoinnista päätyy tänne blogiin. Murto-osa. Suurin osa omaa selviytymistäni asioista tapahtuu hiljaisesti. Se, että meillä vietetään kaikista maailman kamaluuksista huolimatta perjantai-iltaa rutiinien mukaan, ei tarkoita sitä, että parin viime päivän tapahtumat eivät koskettaisi minua. Se on osa sitä selviytymistä. Pitäytyä niissä rutiineissa. Ruudun toiselle puolelle ei näy kenties surusta punastuneet silmäni tai nenän pielet, jotka olen niistänyt rikki. Kuvissa, joita näkyy ulospäin saattaa näkyä hiljaisia merkkejä osanotosta ja kunnioituksesta. Esimerkiksi kynttilän liekki, joka lepattaa heille kaikille. Symbolisoiden sitä, että elämä jatkuu.

Pakopaikka maailman pahuudesta, sitä tämä blogini on. Itsellenikin. Kun iltapäivälehdet vilkkuvat keltaisenaan hälyyttäviä uutisia, niin haluan paikan, jonne tulla pakoon tuota kaikkea. Hädän hetkellä en ole se, joka haluaa mässäillä median uutisilla. Haluan olla se, joka ymmärtää vähemmästäkin, kuinka hauras elämä on. Haluan olla se, joka surun ja epätoivon äärellä luottaa niihin pieniin merkkeihin, jotka kertovat, että kaikki on hyvin. Haluaisin olla se, joka toivoo maailman rauhaa. Ei voi toivoa, että kaikki maailman pahuus poistuisi, sillä sitä ei tule valitettavasti tapahtumaan. Sen sijaan haluan keskittää energiani hyvään. Siihen, että omalla toiminnallani en ainakaan edesauta pahuutta. Siihen, että vaikka kuinka voisin vihata, niin he eivät ole vihani arvoisia. Eivätkä he ole sen arvoisia, että pahojen tekojen avulla saavat mut pelkäämään. Tai pahimmassa tapauksessa minua lopettaa elämästä.

”Eräänä iltana vanha cherokee-intiaani kertoo lapsenlapselleen ihmisten sisällä tapahtuvasta taistelusta ja sanoo:
 “Poikani, meidän kaikkien sisällä taistelee kaksi sutta.”
“Toinen on Paha. Se on kiukku, kateus, mustasukkaisuus, suru, katumus, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, inho, alemmuudentunne, valheet, väärä ylpeys, ylemmyydentunne ja ego.”
“Toinen on Hyvä. Se on ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, lempeys, hyvänsuopuus, empatia, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.”

Lapsenlapsi ajattee asiaa hetken ja kysyy sitten isoisältään:
“Kumpi susi voittaa?”
Vanha cherokee vastaa yksinkertaisesti:
“Se, jota ruokit.””
Ote kirjasta Myötätunnontie / Christopher K. Germer

Riikka tuossa perjantai-illan postauksen kommenteissa puhui vaistosta. Musta tuntuu, että tavallaan itsellänikin on joku vaisto, joka osaa varoittaa että kohta tapahtuu jotain. Torstaina, kun piti taas kirjoitella makkarin sisustuksesta ja unista, sormet alkoivat näpyttelemään tekstiä siitä, että mikään ei ole ikuista. Rinnassa oli sellainen tunne, että nyt on vain pakko muistuttaa siitä. Illalla saimme kuulla Barcelonasta kauhutarinoita ja perjantaina nuo järkyttävät uutiset valitettavasti tulivat vielä lähempää. Jo torstai-iltana ajattelin itsekseni, että tästä se levoton olo sinä aamuna kertoi. Levoton olo jatkui koko perjantain. Kulminoituen perjantai-illan tapahtumiin.

Joten rakkaat lukijat, muistattehan aina sen, että se elämä, mitä blogeissa vietetään ei ole se koko totuus. Vaikka siellä blogeissa kippisteltäisiin ja nautittaisiin elämästä, niin ei se tarkoita, etteikö se kippistelijä tai elämästä nauttija tuntisi. Ainakin täällä ruudun toisen puolella istuu bloggaaja, joka hitto vie tuntee välillä vähän liikaakin. Pidempään mukana olleet kyllä sen varmasti tietävätkin. Mutta ihan tiedoksi teille uusillekin lukijoille.

Hei, vaihdetaanko takaisin kepeä vaihde silmään? Huomenna luvassa nimittäin neljän viikon arkiruoat :) Arkiruoat, joiden avulla ajattelin taas saada kesällä repsahtamaan päässeet ruokakustannukset kuriin! Pysykäähän siis kuulolla – arkiruokajutut kun tuntuvat olevan yksi blogini suosituimmista aiheista!

RAKKAUTTA! 


perjantai 18. elokuu 2017

Fredagsmys

HEIHEI!

Meni vähän myöhäiselle myyssit, kerron kohta miksi. Mutta kuvitelkaa tilanne; lapset lähtivät ex tempore veljen perheen mökille yökylään. Uuni piippaa valmistuneen ruoan merkiksi ja kelloa katsoessani huomasin, että mies saapuu kotiin minä hetkenä hyvänsä. Pitkästä aikaa ilta aivan kaksistaan, ilman kissanristiäisiä. Otan viinipullon esiin, oikein vuosikertaviiniä ja avaan keittiön alalaatikon. Sitten muistan; viinipullon korkinavajaa ei ole näkynyt sitten muuton. Pikainen katsaus alakerran rojukasoihin (niihin nopeasti purettuihin muuttolaatikoiden sisuksiin). Ei löydy.

Mitä tekee hän? Sen sijaan, että olisi ajanut tuohon lähikauppaan, jonka hyllyssä muistaa nähneensä viinipullon korkinavaajia, löytää hän itsensä alkomaholiliikkeen hyllyjen välistä ihastelemassa luomuviinejä. Kolme luomuviiniä ilman korkkikorkkia ostin ja kotiin tullessani huomasin, että uunissa ollut ruokakin oli säilynyt lämpimänä. Tunti aikataulusta myöhässä, mutta hei – viikonloppu edessä, joten tunti sinne tai tänne :)

Vuorossa on siis ihka ekat perjantaimyyssit täältä uudesta kodista. En muista olenko tehnyt vastaavia perunoita aiemminkin ja kirjoitellut blogiin niistä, mutta mikäli olen, niin eipä haittaa laittaa näiden ohje toisenkin kerran. Olivat superhyviä. Mies totesi, että vähän niin kuin nachovuoka. Nachojen tilalla vaan perunalohkoja.

PERJANTAI-ILLAN JUUSTOPERUNAT

5 keskikokoista Rosamunda-perunaa
2 rkl öljyä
suolaa

Maustettu kermaviili
1 kermaviilipurkki
puolikas manhattan sipsimaustepussi

1 mozzarella pallo
1 dl cheddar-juustoraastetta
puolikas pieni kevät sipuli
1 dl savuliharouhetta

-pese perunat ja lohko ne
-kuivaa talouspaperiin
-asettele uunipellin päälle
-lorota päälle öljy ja ripsottele sormisuolaa
-sekoita
-paista 220 asteessa noin 30-35 minuuttia tai kunnes perunat ottavat kultaista väriä
-ota pelti uunista ja lado puolet perunoista uunivuoan pohjalle
-lisää puolet kermaviilistä ja juustoista sekä savuliharouhe perunoiden kanssa
-asettele loput perunalohkot uunivuokaan
-lisää kermaviilin loppu, pienistelty sipuli ja juustot
-paista uunissa grillivastuksen alla noin 5-10 minuuttia (kunnes juustot sulaneet)

Jotenkin nämä viime päivien surulliset tapahtumat maailmalla ja täällä koti-Suomessa saavat kaipaamaan sohvannurkkaan. Jotain kepeää katseltavaa, millä saa ajatukset muualle. Me taidetaan laittaa sauna päälle, kaivautua sinne sohvannurkkaan santsiviinilasillisen kanssa ja katsoa pitkästä aikaa leffa. Eiköhän sinne Apple tv:lle ole toukokuun jälkeen jotain katsottavia leffoja ole tullut :) Mutta ennen sitä molempien täytyy sulkea tietokoneet. #workaholics :D

PERJANTAI-ILTATERKUIN,


torstai 17. elokuu 2017

Mikään ei ole ikuista

HIPHEI JA HUOMENTA!

Torstaiaamuun hieman ajatuksen virtaa…

Mikään ei ole ikuista. Ei edes ne timanteista timanteimmat ihmiset. Sinä tai minä. Se, että laskisi tekemisensä sen varaan, että onhan tässä aikaa. Aikaa paikkailla pahoja sanoja tai epäkunniotettavaa käytöstä. Huonojen päivien aamukiukkuiluja. Jäin pohtimaan ihanan ystäväni Karoliinan postausta siitä, että jos suhteella olisi määräaika, niin tulisiko sitä oltua koskaan crazy bitch. Mä taas näen, että suhteella on määräaika. Jokaisella asialla ja ihmisellä on tässä elämässä määräaika. Juuri sen takia, kun mikään ei ole ikuista. 

Ei voi laskea sen varaan, että sitten eläkkeellä golfataan yhdessä Espanjassa tai mummoina ja pappoina kiikkustellaan keinutuoleissa vierekkäin käsi kädessä. Säädetään kuulolaitteiden voimakkuuksia kovemmalle, että kuulee sen rakkaimman äänen. Ei voi laskea edes sen varaan, että saa tänä iltana nukkumaan mennessä kertoa toiselle, että rakastaa ja toivottaa hyvät yöt. Siihen, että se toinen vastaa whatsup-viestiin minuutin päästä. Elämä voi muuttua hetkessä. Toki sitä toivoo ikuista elämää ja ikuista avioliittoa. Ikuista äitiyttä ja ikuista vaimoutta. Ikuista ystävyyttä. Terveyttä. Onnellista elämää, jossa luovitaan ylä- ja alamäessä. Mutta sen varaan ei kannata tuudittautua, että jälkeenpäin ehtii sovittelemaan ja olemaan taas se mukava oma itsensä.

Sen takia olen oppinut elämään niin kuin viimeistä päivää. Myös ihmissuhteissa. Mikään ei oikeuta minua loukkaamaan toista teoillani tai sanoillani. Perhettäni, ystäviäni, työkavereita. Tuntemattomia. Voin olla välillä väsynyt ja sen takia hiljainen. Mutta olen oppinut, että edes se ei voi olla tekosyy sille, että kivahtelisin ja kiukuttelisin. Mieluummin olen sitten hiljaa. Ehkä tämä oppi on tullut jo lapsuudesta. Se kultainen sääntö muiden kohtelusta. Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Kun ajattelee elämän rajallisuutta ja sitä, että mikään ei ole ikuista on syytä muistaa, että taivaassa ei ole vierailuaikoja. Voi kunpa olisikin. Monet kerrat olen miettinyt, että onneksi mitään ei jäänyt sanomatta. Mutta on myös monia asioita, joita olisi kiva kertoa. Matkan varrella tulleita juttuja. Iloja ja suruja. Vaikka sitten istua siellä sairaalasängyn laidalla ja höpistä. Tietämättä, että kuuleeko toinen. Luottaen kuitenkin siihen, että kuulee. Ja ymmärtää. Onneksi ei ole ollut mitään anteeksi pyydettävää. Koska valitettavasti siihen ei olisi ollut mahdollisuutta. Se kannattaa aina muistaa, että mahdollisuuksia ei jaella tämän tästä. Voi olla, että uutta mahdollisuutta ei tule. Sen takia eläminen hetkessä ja täysillä on tärkeää.

En säästele sanaa ”anteeksi”. Jos huomaan vahingossa loukanneeni toista, niin pyrin kyllä korjaamaan asian mitä pikimmin. Ainakin olemaan vilpittömästi pahoillani ja kertomaan sen ääneen. Kukaan meistä ei ole yli-ihminen sen suhteen, ettei koskaan päästäisi sammakkoa suustansa. Ettei koskaan loukkaisi toista. Mutta jos kuitenkin yritettäisiin välillä nielaista ne sammakot, ennen kuin ne pulpahtavat ulos suusta.

Nämä muutamat menetykset viime vuosien aikana ovat vain vahvistaneet sitä, että oikealla tiellä ollaan elämän kanssa. Silloin on helppo tai ainakin helpompi jatkaa matkaansa elämän poluilla, kun tietää antaneensa kaikkensa. Rakastanut ja ottanut vastaan rakkautta. Välittänyt ja ollut läsnä. Kunnioittanut. Tehnyt omasta ja toisten elämästä helpompaa olemalla ystävällinen.

Voiko rakkaus olla ikuista? Tätä postausta kirjoittaessani ja ajatuksiani jäsennellessäni olen tullut siihen tulokseen, että on yksi asia, joka voi olla ikuista. Rakkaus. Tosi rakkaus ei kuole kahden ihmisen väliltä, vaikka ihmiset toisistaan erotettaisiin ♥ 

VAALEANPUNAISTEN LINSSIEN LÄPI,