sunnuntai 02. kesäkuu 2019

Lasten loma on lomaa myös vanhemmille

HEISSULIHEI!

Olen tehnyt sen aiemminkin ja himskatti, että menin tekemään sen taas. Sillä seurauksella, että pilkka osui omaan nilkkaan. Muitutus itselleni; älä enää koskaan aliarvioi miesflunssaa. Never ever again. Tämä taisi olla nyt kolmas kerta, kun kohauttelin harteitani toisen äärimmäisen kipuiselle tuskastelulle. Eilen aamulla heräsin kaktus kurkussa ja pärskin koko päivän. Tänä aamuna sama jatkui ja ajattelin, että kyllä se Buranalla ja Duactilla siitä lutviutuu.

Kunnes nousin aamiaispöydästä ja silmissä vilisi. Tuskanhikeä pukkasi ja samaan aikaan oli kylmä. Harvoin mittaan kuumetta, mutta nyt sen tein. Lämpöä. Tältäkö miehestä tuntui, kun oli aivan tuskaisena sohvalla? Murahteli vain iloiselle palpatukselleni. Miesflunssan kourissa kuume ei juurikaan nouse, mutta olo on kettumainen. Miesflunssa ei näemmä katso sukupuolta.

Ajoitus on täydellinen, nimittäin jo kouluaikoina muistan heränneeni ekana loma-aamuna kurkkukipuun. Sairastaneeni ekan viikon, jonka jälkeen loppulomat menivät terveinä. Ehkä kroppa jotenkin huokaisi helpotuksesta jälleen lasten loman alettua. Antoi tilaa flunssapöpölle. Itse kun olen sitä mieltä, että lasten loma on lomaa myös meille vanhemmille. Vaikkei itselläni varsinaista kesälomaa vielä olekaan.

Viimeisen kouluvuoden aikana olen syventänyt espanjantaitojani, muistutellut mieleeni sijamuodot, tutustunut antiikin Kreikan temppeleiden eri pylväsmalleihin ja lukenut Sokrateksesta. Opetellut kirkollisten juhlapyhien merkitykset koko vuoden osalta ja mieltänyt käsitteet hyvinvointivaltio ja pakolainen uudelleen. Tutustunut presidentin viiteen eri tehtävään ja hapuillen muistutellut mieleeni asioita fysiikan saralta, joita en koskaan edes ole kunnolla itse oppinut.

Kuluneen vuoden aikana olemme käyneet hedelmällisiä keskusteluja IG Directin puolella. Usein tuli laitettua kuva koulukirjasta ja kokeisiinlukusessioistamme. Osa ihmetteli, että enhän mä niihin kokeisiin lue. Että antaisin lasten vaan lukea. Osalta sain peukutuksia ja tukea.

Niin kauan kuin asia on minusta riippuvainen, meillä luetaan kokeisiin yhdessä. Ei mene päivääkään (lasten mielestä tuntiakaan), etten kysy onko läksyt tehty tai mitä kokeita on tulossa. Siinä missä jonkun mielestä tämä voi olla liian holhoavaa, tunnen että mun velvollisuuteni aikuisena on auttaa toisia koulunkäynnissä. Ihan niin kuin minuakin aikoinaan autettiin.

Koen, että en voi jättää opettajan vastuulle lapseni oppimista, vaan jos on jokin asia, jota lapsi ei koulussa syystä tai toisesta ole oppinut, se opetellaan kotona. Miehen reissatessa kevään aikana linjat kävivät kuumina ja facetime -puheluiden myötä opiskelimme parhaassa tapauksessa koko perhe yhdessä. Niitäkin iltoja oli, että kirjat muistettiin avata vasta kympin maissa illalla. Kokeiden ollessa seuraavana päivänä.

Muistan sen yhden ehkä hieman tuskaisenkin sunnuntaiaamun, kun toinen lapsista oli unohtanut hissan kirjan kouluun ja maanantaina oli koe. Sai onneksi whatsupilla kavereiltaan kuvat koealueesta. Mutta ei suinkaan siinä järjestyksessä, kun missä ne kirjassa oli. Yksi kaveri lähetti yhden aukeaman ja toinen toisen. Monesta sivusta puuttui rivien vikat kirjaimet.

Kaksi tuntia siihen meni, mutta sain kuin sainkin tulostettua kuvat, laitettua ne järjestykseen (sivunumeroita ei kuvissa liiemmin myöskään näkynyt) ja kirjoitettua sivuihin puuttuvat kirjaimet. Opeteltiin yhdessä ne Kreikan temppeleiden pohjapiirrustukset ja sen, mihin suuntaan oviaukko maantieteellisesti sijoittuu. Seuraavaan kokeeseen alettiin lukemaan kolmea päivää ennen koetta.

Itselläni järjettömän hyvä muisti on ollut se, mikä on auttanut koulutiellä paljon. Kuvamuisti, mutta myös numeromuisti. Viiden vuoden aikana olen oppinut sen, että kaikilla ei ole sitä hyvää muistia. Silloin on pitänyt tehdä töitä vielä enemmän. Yhdessä ollaan opeteltu muistisääntöjä. Rimpsuja ja assosiaatioita. Ilman ”Hauki on kala” -mentaliteettia.

Oppimisen ilo, se on mun mielestä se avain koulujuttujen hanskaamiseen. Ei pakottamalla eikä väkisten. Lapsilähtöisesti, mutta tiiviisti kannustaen. Tukien silloin, kun tukea tarvitsee. Itse olin keskiverto-oppilas, ei stipendejä eikä hymypatsaita meillä näkynyt. Mutta siitäkin huolimatta olen mielestäni pärjännyt hyvin. Päässyt kauppakorkeaan nippanappa sisään ja saanut paperit ennätysajassa ulos. Nauttinut samalla elämästä. Tämän kun saisin iskostettua myös meidänkin tyttöihin. Varsinkin siihen toiseen, kunnianhimoisempaan. Koulu on suuri osa elämää, mutta elämässä on niin paljon muutakin.

Joten lasten loma on meidän perheessä lomaa myös aikuisille. Hengähdystauko ennen uuden oppimista. Kroppani otti nyt hengähdystauon kirjaimellisesti. Sohvan nurkassa on hyvä olla peiton alla. Samalla kun kuuntelen keittiöstä perunamuusia ja nakkikastiketta tekevän kaksikon juttelua. Toinen heistä taitaa suunnata ruoan jälkeen viereiselle sohvalle vaakatasoon; ystävien kanssa vietetty yö teltassa taisi olla kovin uneton. Niin kuin se kesälomalla saa ollakin 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. kiitos kaunis kommenteistanne lapset ja raha -postaukseen – siellä on vielä muutamia kommentteja vastaamatta, mutta palaan niihin kyllä hetimiten. Nyt silmät vähäksi aikaa kiinni ja syreenin tuoksuisten unien pariin. Ninni Schulmanin äänikirjan siivittämänä.

 


sunnuntai 26. toukokuu 2019

Rakastan ♥

Rakastan herätä sunnuntaiaamuisin koira polvitaipeisiini käpertyneenä. Rakastan tuota pientä nokinenää, joka tulee antamaan heti aamulla eskimosuudelman, kun herää. Rakastan oranssipartaista parasta ystävääni. Niitä kahta rakastan myös syvästi. Niitä, jotka juuri kysyivät, että voitaisiinko leipoa suklaahippukeksejä sadesunnuntain kunniaksi.

Rakastan pikkuisemman silmien säihkettä hyvin menneen cheerleading-viikonlopun jäljiltä. Intoa ja halua jatkaa vielä pitkään. Rakastan sitä hetkeä, kun saan huutaa muun perheen syömään. Kun hellan ääreltä kääntyessäni huomaan sen karvaisen ystävän olevan paikalla ekana. Näyttäen siltä, että juuri siihen tupsahti, vaikka veikkaan, että tuoksujen perässä oli tullut jo aikapäiviä sitten. Rakastan siivota keittiön yhdessä tyttöjen kanssa. Pyytämättä.

Rakastan kesäisiä sadepäiviä. Sateenropinaa ikkunaan, takkatulta, kynttilän lepattavaa liekkiä. Sohvalle myttyyn jääneitä vilttejä ja kesken luettuja lehtiä. Astiapesukoneen hurinaa taustalla ja kahvikoneen porinaa. Keittiön avoimesta ikkunasta tulvivaa märän nurmikon tuoksua.

Rakastan elämää. Ja musta tuntuu, että sen takia elämä rakastaa minua. Rakastan ihania ihmisiä ympärilläni. Muistoja ystävien kanssa vietetystä hääjuhlasta. Tänä aamuna facebook muistutti vuoden takaisesta. Rakkauden juhlasta, kuvalla jossa oli se suurin rakkauteni.

Rakastan myös itseäni. Olen opetellut sen kantapään kautta. Ennen kuin voi estotta rakastaa muita, on opittava rakastamaan itseään. Rakastan vihdosta viimein myös näitä hiuksiani. Ohuita ja kaltoin kohtelemiani hiuksia. Joiden tahtoa olen 43 vuotta yrittänyt latistaa. Anna asioille vapaus tapahtua ja asiat usein tapahtuvat niin kuin niiden on tarkoitus tapahtua. Rakastan sitä, että loppuviimein ne sävyt ja ne ulkoiset piirteet, jotka meille Luoja on aikoinaan luonut ovat ne, jotka sopivat meille parhaiten. Rakastan sitä, että helpommalla pääsee, kun ei taistele tietyissä asioissa vastaan.

Rakastan suomalaisuuttani ja niitä juuria, jotka ovat syvällä tässä maassa. Rakastan myös sitä maata rapakon takana, joka osakseen teki minusta sen, kuka tänä päivänä olen. Jonne juurruin myös vahvasti. Tänä iltana nuo kaksi rakkauttani kohtaa. Jännittää!

Muistakaa rakastaa. Se mitä tai ketä rakastaa on toisarvoista. Pääasia, että rakastaa 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


tiistai 07. toukokuu 2019

Toivepostaus: Mitkä ovat minun suosikkisävyjäni sisäseinissä?

HEI HELLUREI JA HYVÄÄ ILTAA IHANAT!

Piti postaamani tämä jo tänään aiemmin, mutta suunnitelmiin tuli pieni muutos. Äitinsä tyttöjä nuo, jotka olivat heti valmiita lähtemään Ikeaan, kun hieman asiasta mainitsee. Tosin, eilen aamulla ennen töihin lähtöä ajatus tuntui hyvältä. Toista se oli puhkipoikki väsyneenä neljän jälkeen. Mutta luvattu mikä luvattu. Tarvitsin mökille uusia feikkitaljoja tuoleihin, joten nyt on sellaiset odottamassa mökille viemistä.

Olen saanut jo aikapäiviä sitten postaustoiveen lemppari sisämaalisävyistäni. En ole osannut tätä aiemmin toteuttaa, sillä olen ajatellut, että näissä on vain taivas rajana. Ja hei niinhän se onkin. Viime aikoina olen kypsytellyt asiaa mielessäni ja tullut tulokseen, että mun lempisisämaalisävyjäni ovat sellaiset aikaa kestävät. Kaiken maailman trendivärejä tulee ja menee, mutta itseäni kiehtoo ehkä eniten juurikin ne maanläheiset ja kotoisat sävyt. En sitä sano, etteikö metsänvihreä tai persikanvärinen olisi kotoisia, mutta tarkoitan tällä niitä sävyjä, jotka itselleni ja omaan kotiin luovat kotoisuutta.


Kautta aikain suosikkisävyni on ollut perusmaali A eli sävyttämätön puhdas valkoinen. Jonkun mielestä karu ja kylmä, omasta mielestäni erinomainen pohja luoda huoneen sisustusta. Tuohon kun pystyy yhdistämään mitä vain sävyjä; tummaa puuta ja navy blueta esimerkiksi. Pienellä vanhan roosan vivahteella. Ah! Ja mielissäni olen ollut, kun olen huomannut tuon entisaikojen trendisävyn eli maalarinvalkoisen pikkuhiljaa väistyvän. Tuntuu, että ei siitä ole kauaakaan, kun koko Suomi maalattiin maalarinvalkoisella. Likaisen valkoisella. Mikäli olette kuulleet väitteen, että perusmaali A (eli A-pohja) tulee aina sävyttää, niin tuo on virheellistä tietoa. Sitä ei todellakaan tarvitse sävyttää, vaan peittää ja kestää sävyttämättömänäkin loistavasti.

Olen koonnut postauksen loppupuolella olevaan kollaasiin viisi sellaista sävyä, jotka kestävät aikaa. Tietokoneen ruutu tosin vääristää melkoisesti sävyjä, joten muistattehan katsoa mallipalaa maalattavassa tilassa. Tai mikä parasta, tehdä koemaalaus maalattavaan seinään. Valot ja varjot sekä huoneen muu sisustus muuttavat sävyjä melkoisesti. Niin, että esimerkiksi tuo meidän keskikerroksen puhdas vaaleanharmaa NCS S 1500-N on joissain tiloissa varjokohdissa sinertänyt. Meillä se ei ole sitä tehnyt. Tuon vaaleanharmaan lisäksi yhtenä suosikkinani on hieman sävytetty valkoinen NCS S 0500-N. Mikäli tykkää beigen sävyistä niin tuo lämmin beige NCS S 1502-Y50R on sellainen, jonka mieluusti ottaisin omaankin seinääni. Beige on muuten alkanut kiehtomaan viime aikoina…

Veljen perheen ruokatilassa taannoin ihastelin ihanaa vaaleanvihertävää seinää, jossa kuitenkin oli ripaus harmaata mukana. Itse voisin kuvitella maalaavani seinät hieman vihertävällä harmaan sävyllä, esimerkiksi sävyllä NCS1502-G50Y. Vihreässä on jotain sangen rauhoittavaa. Mutainen greige, siinä yksi kaikkien aikojen lempparisävyistäni. Jälleen mennään sinne ruskeisiin sävyihin harmaista sävyistä. Ennen mancaven maalamista mustaksi ehdotin miehelle mutaista greigen sävyä NCS S3502-Y, mutta ehdotus ei silloin mennyt läpi…pitäisikin koittaa uudelleen ;)

Löytyykö sieltä samanlaisten maanläheisten seinäsävyjen ystäviä? Mä rakastan sävyjen maailmaa, jo töidenikin puolesta. Parhaimpia päiviä töissä on ne, kun heitän kemistin takin niskaan (meidän oikean maalikemistin pudistellessa vieressä päätään ;)) ja linnottaudun hänen kanssaan labraan. Välillä juoksen sävytyskoneella ja säädän sävytyspastojen jaososia, kunnes saadaan se täydellinen sävy aikaiseksi. Olisikohan huomenna taas yksi tällainen päivä edessä? Love what you do, do what you love 

TIISTAI-ILTATERKUIN,

PS. lämmin kiitos ihanista kommenteistanne mökkipostaukseen, palaan niihin heti aamulla aamukahvikuppi kädessäni. Nyt on pakko suunnata suihkun kautta unille. Tiistait eivät ole koskaan olleet energiatasoiltaan mun vahvimpia päiviä :D