perjantai 15. maaliskuu 2019

Rakas mökkipäiväkirja ♥

”Siitä on jo kauan, kun huolella valmistelimme mökin vastaanottamaan tulevan talven. Teimme kaikkemme, jotta mökki talvehtisi niin, ettei pakkanen pääsisi puremaan. Putket jäätymään tai hiiret sen hirsiä jyrsimään. Sisimmässään sitä tuntee talven taittuneen. Päivä on pidentynyt ja jo heti aamusta linnut laulaa. Sisäisesti sitä tuntisi olevansa valmis mökkikauteen. Enemmän kuin valmis. Tähän asti olen pitänyt jotenkin mökkikaipuun hallinnassa, mutta yhtenä päivänä se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Onneksi on kuvamuistot. Muistot, joiden avulla palata aurinkoisiin, helteisiin heinäkuun iltoihin. Tummiin, myrskyäviin päiviin, kun pohjoisen ulapalta lyö vaahtopäät kalliorantaan. Kylmiin toukokuun aamuihin, kun varvikko on vielä huurteinen hallayön jäljiltä. Niihin aamuihin, kun venyttää unta vielä vähän pidempään ja nousee ylös nukuttuaan kellon ympäri. Kun kuulee sänkyyn kahvinkeittimen pulputuksen, tuoksuttaa kahvin tuoksun. Kun noukkii pihasta muutaman mustikan aamupuuroon. Istuu ihan hiljaa kahvikupin kanssa ja tuijottaa järvelle.

Ei ole enää montaa viikkoa siihen, kun ensimmäistä kertaa ajamme veneen mökkilaituriin, nousemme pakaasiemme kanssa ja aloitamme mökkikauden. Mutta miksi sekin tuntuu liian pitkältä ajalta?”

Niin, mökki-ikävä kasvaa kasvamistaan. Kuten joka ikinen vuosi tässä vaiheessa keväänodotusta. Vanhoista mökkipäiväkirjoista katsoin, että monena vuonna olemme aloittaneet mökkikauden jo huhtikuulla, mutta parina viime vuotena mökille on päästy vasta toukokuun 5. päivä. Sopivasti miehen syntymäpäivänä :) Pieni toive on tänäkin vuonna, että pääsiäiseksi pääsisimme mökille. Pääsiäinen kun on verrattain myöhään. Saisi viettää ensimmäisen kesämökkipääsiäisen. Laittaa pääsiäisruokaa ja koristella mökki pajunkissoin.

Tälle keväälle ja kesälle on mukavia juttuja tiedossa mökillä. Jatkamme viime kesänä aloittamaamme maalausprojektia ja kesähuone valkaistuu sisältäkin. Mökkien ulko-osat saavat myös ehompaa pintaa. Ehkä tänä vuonna rakennamme myös pitkään suunnittelemamme pienen terassin kalliorannalle. Sellaisen, johon saamme kaksi kansituolia, joista tuijotella kaukaisuuteen. Viime vuonna mustikoita ei tullut juuri nimeksikään, mutta tänä vuonna ajattelin taas kerätä niitä sen 27 litraa, mitä parhaimpana vuonna mökin pihasta olen kerännyt. Pakkaseen talven varalle.

Mökkikassin sisältö on jo pian pakattu uutta mökkikautta varten :) Ostimme reissusta uudet mökkipyyhkeetkin. Huomenna alkaa se ajanjakso vuodesta, jolloin tehdään miljoonatsiljoona murikkatestiä ja testataan mökkijärven jään kestävyyttä. Tietäen, että niin kauan kuin täällä Tampereella on isot järvet jäässä, ei tuo pienempi ja pohjoisempi mökkijärvi tietenkään sula. Mutta se on osa mökkikauden odotusta. Käydä venerannassa, tsuumata mökkisaareen makrolinssin läpi ja ajaa Seitsemisen kupeessa olevan kahvilan kautta kotiin. Odottavan aika on todellakin pitkä. Mutta ennen pitkää nämä perjantait saavat ihan uuden merkityksen. Sellaisen olotilan, joka on kutkuttanut vatsanpohjassa jo koko viikon. Se tunne, kun tietää työpäivän aikana, että kellon lyödessä 16.00 ja viikonlopun alkaessa autonnokka suuntaa kohti venerantaa. Se tunne on ihan järjetön. Sitä kannattaa odottaa.

Mitens te muut mökkihöperöt, joko on kova ikävä mökille? 

PERJANTAITERKUIN,


keskiviikko 24. lokakuu 2018

Nykyajan kirous; kärsimättömyys

HEIPSUN IHANAT!

Tiedättekö mitä…sen lisäksi, että olen huomannut näin keski-iän kynnyksellä (no hemmetti, keski-iässä eikä missään kynnyksellä :D), että sitä ei ole ihan enää niin energinen kuin esimerkiksi kolmekymppisenä, olen huomannut itsessäni täysin uuden luonteenpiirteen. Musta tuntuu, että se piirre ei kyllä ole ikäsidonnainen, sillä olen havainnut samaa luonteenpiirrettä myös tuossa jälkikasvussani. Minusta on tullut kärsimätön. Aivan tajuttoman kärsimätön. Ja ai että inhoan sitä tunnetta. Aina olen kyllä ollut sellainen ”kaikki heti tänne nyt” -ihminen, mutta aiemmin odottelu ei ole häirinnyt. Se ei ole ollut sellainen asia, jolla vaivaisin päätäni.

Syytän osaltaan tätä nykymaailman menoa kärsimättömyydestäni. Tiedättekö, kun esimerkiksi telkkarisarjojen katsominen on nykyään niin helppoa. Pystyy katsomaan viisi kautta yhtä sarjaa Netflixistä. Silloin kun haluaa. Pahintahan on tämän jälkeen koukuttua Bacheloretteen tai Ensi treffit alttarilla -ohjelmiin. Koska niitä sä et näe koko kautta etukäteen netistä tai mistään. Mulla on nyt kuukauden ilmaiset jaksot Ruutu + ja Cmoresta, mutta ei, silti en näe koko kautta vaan aina seuraavan viikon jakson. Ja kun se ei kuulkaas enää riitäisi. Pitäisi nähdä heti ja nyt kenet tuo ihana Jenny valitsee tai miten käy Rosan ja Eetun. Samaistutteko tähän tuskaani? Onneksi kyse on näinkin pienestä tuskasta :)

Toista se oli siihen aikaan, kun joutui aina oikeasti viikon odottamaan perjantai-illan Dallasta eikä silloin nähnyt edes sitä yhtä jaksoa etukäteen mistään. Koska ainoa hifistelylaite mikä meillä kotona tuohon aikaan telkkarin lisäksi oli, oli sellainen kaksipesäinen ghettoblaster, jossa pystyi jopa nauhoittamaan kasetilta kasetille. Kelaamaan eteenpäin tai taaksepäin etsiessään sitä oikeaa kappaletta. Niin paljon, että nauha usein venyi ja vanui. Toista se on nykypäivänä. Spotifyssa ja Youtubessa sä saat kuunneltua just heti ne kappaleet, mitkä haluat. Ilman kelaamisia. Ilman venymisiä ja vanumisia.

Kärsimättömyyttä aiheuttaa myös se,  että jos saan viestin enkä ennätä siihen heti vastaamaan. Jos esimerkiksi olen auton ratissa. Tämä on toisaalta sellaista käänteiskärsimättömyyttä, sillä ajattelen vastapuolen ihmettelevän, että miksi en vastaa heti, kun kuitenkin näkee, että olen viestin lukenut. Tuskastun tietäen, että se toinen odottaa siellä vastausta. Tai kuvitellen, enhän mä voi sitä tietää. Itse olen samanlainen. Huomatessani, että viestini on luettu, ihmettelen jos en saa vastausta samantien. Vaikka tiedän, että se vastapuoli varmasti vastaa, kun ehtii.

Viime aikoina kärsimättömyyteni on kohonnut sfääreihin myös hitaan kotinetin ansiosta. En tiedä, miksi tuo lagaa, mutta se tekee sen juurikin silloin, kun olen kirjoittanut pitkän pätkän ilman tallennuksia. Tietokoneruutu herjaa huonoa yhteyttä ja heittää näyttöön harmaan ruudun. Lasken sekunteja siihen kun yhteys palautuu. Tuskanhiki valtaa kärsimättömän. Yhteyden palautuessa usein osa tekstistä puuttuu. 

Elämä on varsin helppoa nykyisin, kiitos osin tietoteknillisten oivallusten. Mutta kolikon kääntöpuoli on mielestäni se, että kun kaikki on heti saatavilla, niin sitten ei osata enää odottaa. Itse en ainakaan osaa. Yritin selittää itselleni tässä yksi päivä netistä erään yrityksen yhteystietoja etsiessäni ja jälleen nettiyhteyden pätkiessä, että olisinko valmis palaamaan puhelinluettelon keltaisiin sivuihin? Niinpä, ehkä en. Eli ei auta muuta kuin opetella kärsivällisyyttä ja olla onnellinen niistä elämää helpottavista välineistä :)

Palataan vielä kuvien muodossa talviunille laitettuun mökkisaareen. Eilisen postauksen kuvat olivat kännykkäkuvia, mutta pakko tallentaa tänne sähköiseen päiväkirjaani myös kameralla otettuja kuvia. Päivästä, jolloin ilma oli kaunis. Sumuinen ja harmaa, mutta silti jostain pilviverhon välistä pilkotti aurinko aika ajoin. Tuleva talvi tekee muuten tämän mökkihöperön kärsivällisyydelle mannaa. Ainakin opettaa kohti kärsivällisyyttä, jos ei muuta :)

ILOISTA KESKIVIIKKOA,


tiistai 25. syyskuu 2018

Hieman haikeutta ilmassa

MOIKKAMOI IHANAT!

Se jokasyksyinen haikeus on täällä. Se alkoi vähitellen viime viikonloppuna mökillä. Iltapäiväkahvihetkeä ruokapöydän äärellä halusi venyttää. Ottaa vielä yhden santsikupin, nostaa jalat tuolille ja katsella ulos myrskyävää järveä. Iltasaunassa halusi vielä kerran mennä vilvoittelemaan ennen illan viimeisiä löylyjä. Iltaa telkkarin edessä halusi vielä hieman pidennyttää ja katsoa ohjelmia, joita ei muuten ehkä silmät ristissä olisi tullut katsottua. Vällyjen väliin luikahdettua sitä halusi imeä kylmästä tyynyliinasta mökin tuoksua silmät kiinni antaumuksella. Aamulla sitä oli valmis heräämään hitaan kaavan mukaan ja tuntea mökkisängyn pehmeys luissa ja ytimissä. Jotenkin mökkikauden päättyminen konkretisoitui yhtäkkiä.

Mökillä vietettävät yöt ovat tänä mökkikautena enää laskettavissa yhden käden sormilla. Ellei syksy jatku leutona, ilman yöpakkasia. Käsittämätöntä on myös se, että justhan me vasta laitettiin mökki kuntoon kesäkautta varten. Jos jokin tämän hienoisen haikeuden keskellä lohduttaa niin ajatus siitä, että tämä kesä oli säiden puolesta paras mökkikesä ikinä. Tuo vanha rakennus kun oli helteillä se viileä pakopaikka, jossa sai unen vaikka ulkona lämpömittari pysyi hellerajoissa. Vaikka vastarannalla helle iski hikikarpalot otsalle, niin saaressa helle oli siedettävää. Nautinnollista, kuten mökkeily aina on.

Viikonloppuna havahduin siihen, että yksi asia, jonka takia mökkeily on niin ihanaa on se, että tuo pieni mökki yhdistää perheen. Siinä missä kotona olemme aina aika ajoin hajaantuneet kukin minnekin huoneeseen, niin mökillä vietämme aikaa samassa huoneessa. Tai ainakin samassa kerroksessa. Kun vaihtoehtoja ei ole. Olemme koko ajan kartalla siitä, mitä kellekin kuuluu ja mitä kukin tekee. Saarimökistä ei tuosta vain lähdetä salille, lenkille tai käymään kaupassa. Tuntuu, että yhteisöllisyys perheen sisällä kasvaa aina kesällä. Ei sillä, pienillä rutiinien muutoksilla sen saisi toimimaan myös kaupungissa.

Kesä 2018 oli ikimuistoinen mökkikesä. Ja vaikka mieli on vähän haikea, niin toisaalta mieli on odottava. Se odottaa niitä syysviikonloppuiltoja, kun voidaan tehdä majat kellariin telkkarin ääreen. Paistaa poppareita, käydä saunassa ja nauttia juoksevasta puhtaasta vedestä. Käydä ex tempore ihmisten ilmoilla ja nähdä ystäviä. Odottaa seuraavaa mökkikautta ja haaveilla siitä, kun vene kiinnittyy laituriin ensimmäistä kertaa. Pienen jääharson läpi kuljettuaan. Tätähän se kesämökkiläisen elämä kaikessa höperyydessään taitaa olla. Mökkikaudesta iloitsemista ja mökkikauden odottamista ♥ 

TIISTAITERKUIN,

PS. huomenna luvassa juttua siitä meidän viime viikonlopun DIY-sängystä! :)