sunnuntai 21. tammikuu 2018

Suloisen sunnuntain leivontapuuhissa

HEIPPAHEI IHANAISET

ja suloista sunnuntai-iltaa! Niin se vaan hujahti viikonloppu ohi silmänräpäyksessä. Tai siltä se tuntuu, mutta hirmuisesti saatiin tehtyä ja mikä pääasia, oltiin tekemättä mitään. Keittiössä on tullut vietettyä aikaa ja mikäs siinä viettäessä, nimittäin viihdyn keittiössä. Kuten hyvin tiedätte :) Eilen siellä valmistui niitä esittelemiäni suklaakeksejä. Joille kuopus antoi tänään nimen kumikeksit. Kröhöm, ne olivat kieltämättä vähän nahistuneet huoneen lämmössä. Tänään keittiöstä leijaili pitkästä aikaa tuoreen leivän tuoksu. Pataleipää olen yleensä tehnyt pitkän kaavan mukaan. Niin, että olen laittanut taikinan tekeytymään jo edellisenä päivänä.

Tänä aamuna, kun alkoi tekemään vastapaistettua leipää mieli, niin mietin, että mitenköhän tuo leipä rapsakoituu ilman kohottamisia. Päätin pestä koiran ja alkaa tuumasta toimeen. Jos olisin ollut fiksu, olisin tehnyt ensin taikinan ja antanut sen kohota koiran pesu- ja kuivausoperaation ajan. Olisi saanut nimittäin kohota kolme tuntia. Nyt kun on otettu Tobylle talviasut käyttöön, niin takkuja sikiää silmissä ja kolme tuntia on se karkea keskiarvo, jonka pesuoperaatioon saa kulumaan :D

Joten koska en ollut kaukaa fiksu, niin taikina kohosi vain puolisen tuntia. Mutta ilokseni totesin, että se oli tarpeeksi. Leivästä tuli niin loistava, että saas nähdä riittääkö sitä miehelle, joka palaa kotiin tuossa tunnin päästä :)

NOPEA & RAPEAKUORINEN PATALEIPÄ

7 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurarouhetta
puolikas pussillinen kuivahiivaa
hyppysellinen sormisuolaa
loraus hunajaa
3 dl vettä

1.kuumenna vesi kädenlämpöiseksi ja lisää siihen hunaja
2.sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita seokseen puuhaarukalla vesi
3.anna kohota liinan alla noin 30 minuuttia (tai enemmän, jos maltat ja on aikaa)
4.laita uunipata uuniin ja aseta uuni päälle 215 asteeseen (kiertoilmalla)
5.kun pata on ollut uunissa parikymmentä minuuttia, ota se pois ja kaada taikina pataan
6.sulje pata kannella ja laita uuniin 40 minuutiksi
7.poista kansi ja annan leivän paistua vielä 10 minuuttia
8.jäähdytä hyvin ennen leikkausta

Korostan kohtaa kahdeksan :) Nimimerkillä oli hitusen vaikea leikata kuumaa leipää. Joskus korvaan osan vehnäjauhoista ruisjauhoilla, mutta nyt ruisjauhoja ei löytynyt kaapista. Mutta hei, toimi tällainkin loistavasti ja jälleen päätin, että pitääkin alkaa taas leipomaan leipää useammin.

Nyt niiden kommenttien kimppuun, vihdosta viimein. Kiitos niistä ihanat ♥ Huomenna todennäköisesti luvassa vielä ruokajuttuja, mutta muuten ensi viikolla asiaa koirista, säästämisestä ja parisuhteesta. Ellei sitten tule taas akuutimpia aiheita. Suunnittelematta paras :)

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA,


perjantai 19. tammikuu 2018

Pystyn hengittämään ja neljä muuta viikon kohokohtaa

MOIKKAMOI PERJANTAI

ja moikkamoi te iloiset perjantai-immeiset siellä ruudun toisella puolella :) Ollaanhan siellä hymy huulilla perjantain kunniaksi? Toivottavasti! Näin iltapäivästä sitä on tullut pohdittua kulunutta viikkoa, joka jälleen tuntui olevan ihan älyttömän kiireinen. Vuodenvaihteen jälkeiset viikot ovat töissä kaikkine tilastoineen ja raportointeineen kyllä ihan mahottomia. Siihen vielä päälle muutama muuttuva tekijä, niin avot. Mutta ei voi kuin hymyillä. Tänä aamuna heräsin jo kukonlaulun aikaan kohti verikokeita. Sen jälkeen olen paahtanut keittiössä. Musiikin ja kahvin voimalla.

Pidin tuossa tietoista taukoa yhteistyöpostauksista ja nyt tuntui taas ihanalta tehdä ruokaa, suunnitella kattausta ja kuvata. Käsitellä kuvia ja kirjoittaa postausta. Onni on omistaa työ, josta nauttii ♥ Tai siis kaksi työtä, joista nauttii. Ollakin, että niiden yhteensovittaminen aikataulullisesti ei ole aina kovin helppoa. Tässä viikossa on kaikessa kiireisyydessään ollut paljon kivaa. Muutamia highlighteja tältä viikolta mainitakseni…

Muutama sisustusostos. En muista koska viimeksi olen käynyt sisustuskaupassa. Osaltaan tämä on johtunut materiaaliähkystäni. Alkuviikosta piipahdin ihanaa ystävää Johannaa katsomassa Moodfactorylla ja hei eihän sieltä tyhjin käsin pääse pois. Ostin tuollaisen sarvipään ja puisen seinäveistoksen. Ne etsivät vielä vähän paikkaansa, mutta tällä hetkellä sarvipää on ollut mustan vitriinin vieressä. Se seinä kaipaa vielä jotain. Lisäksi ostimme miehen valtakuntaan alakertuuksiin iiiison seinäkellon. Joka laitetaan viikonloppuna seinälle. Myös sarvipään kohtalo ja tuon puisen taulun kohtalo selviää viikonloppuna. Musta tuntuu, että kun saa yhden 10 tuntisen yön alle, niin jo alkaa sisustamisenkin lyyti kirjoittamaan. Viikonloppuna sanotaan myös hyvästit Katelle tuolla olohuoneessa ja annetaan tilaa perhoselle.

Paljon ulkoilua ja hiihtoon koukuttumista. Toistan itseäni, mutta sanon silti; rakastan tätä talvea. Lenkit koiran kanssa ovat ihan parhautta pakkasiltoina. Kuten myös hiihtolenkit. Se, ken väittää hiihdon olevan ihan junttilaji, niin tervetuloa kokeilemaan. Se on ihanaa eikä mitenkään menneen talven lumia. Hiihdon jälkeinen euforinen olotila on melkein yhtä ihana kuin runner’s high. Tosin tuo euforia ei itselläni ole tullut viime aikoina ihan heti hiihdon jälkeen. Se on tullut vasta sen jälkeen, kun olen selvinnyt rasituksen aiheuttamasta hapenpuutteesta. Ks. seuraava kohta.

Pystyn hengittämään. Tiedän, että on maailman typerintä mennä lääkäriin vasta pää kainalossa. Mutta parempi silloin kuin ei milloinkaan. Niin paljon kuin olen nauttinutkin säännöllisestä liikunnasta alkoi se viime lokakuussa hieman pelottamaan. Tai sen jälkitila. Erään juoksulenkin jälkeen kotiin tultuani, keuhkot alkoivat pihisemään niin, että ilmaa ei mennyt sisään eikä varsinkaan ulos. ”Kohtaus” meni ohi viidessä minuutissa. Sama toistui joka ikinen kerta liikuttuani. Paitsi silloin kuin olin syystä tai toisesta ottanut allergialääkkeen ko. päivänä. Erään hiihtolenkin jälkeen autoon istuttuani olo oli kamala. Tuntui, että en saa happea ollenkaan. Siinä lähti puffit kaulasta ja liki kiristävä kerrastopaitakin. Silmissä meinasi musteta. Ennen lääkäriin menemistä tiesin kyllä mistä on kyse; meillä oli äidillä astma ja siihen aikaan kun meillä oli kissoja lainasimme äidin astmapiippua veljen kanssa tämän tästä pihiseviin keuhkoihimme.

Viime keväänä aloin ihmetellä sitä, miksi aamulenkit koiran kanssa kuluvat yskiessä limaa ylös keuhkoista. Laitoin siitepölyn piikkiin. Pakkasten tultua tämä alkoi taas. Ja nyt silläkin on selitys. Lisäksi selityksen sai nasaaliääni. Allerginen nuha. Jonka hoitaminen ajoissa kuntoon olisi kuulemma voinut estää sen kehittymisen astmaksi. Koko aikuisikäni olen jonkin sortin nuhasta kärsinyt ja ihmetellyt kun flunssien yhteydessä keuhkot leikkaa kiinni. Hengitellyt tuolloin avaavia ja tulehdusta helpottavia. No mutta hei, nyt tehdään viikon sisään testejä jos jonkinmoisia ja mikä ihaninta, sain eilen Ventolinen, jota otin kaksi painallusta ennen hiihtolenkkiä. En muista että olisin kymmeneen vuoteen saanut hengitettyä yhtä syvään ilman pihinöitä. Hiihtolenkin jälkeen olo oli freesi eikä pihissyt lainkaan. ”Koirasta en luovu.” sanoin lääkärille. Ja mikä ihaninta, lääkäri sanoi, että ei tarvitse – meidän terapiakoira Toby 

Perheen kanssa hömpötys. Mulla on maailman paras perhe. Kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi meitä ja meidän huumoria. Arjessa parasta on ne illat, kun ollaan kaikki kotona ja möllötetään alakerran sohvalla telkkarin ääressä. Kattellaan huutokauppakeisarin uusintoja kolmatta kertaa ja kukaan ei jaksa vaihtaa kanavaa. Käydään saunassa ja jutellaan niitä näitä. Otetaan kunnon korttipelimatsit ja hihitellään sille, että lasten pitäisi olla jo nukkumassa seuraavaa koulupäivää varten. Perhebondausta parhaimmillaan. Yhtälailla ihanaa on se, että ollaan miehen kanssa symbioosissa, vaikka molemmat makaa omalla puolen sänkyä. Minä kuulokkeilla Maria Veitolan yökyläilyjä puhelimesta katsellen (onks se Miklu Forssell ollut aina noin hottis? ;D) ja toinen omia Netflix-sarjojaan kuluttaen. Fyysisesti vähän kaukana toisistamme, henkisesti kuitenkin aivan lähekkäin.

Miehenkäyttöopas. Jep, joka ikinen kerta teatterissa käydessämme päätetään, että pitäisi käydä useammin. FB muistutti tänään seitsemän vuoden takaisesta. Oltiin silloin juurikin tänään teatterissa. Ja tänään mennään teatteriin taas. Tässä välissä ollaan käyty teatterissa tasan kerran. Onko se usein vai ei? Pitäisi oikeasti käydä useimmin jatkossa. Varsinkin, kun lapset ovat sen ikäisiä, että pärjäävät mainiosti kaksin kotona. Ainakin päiväsaikaan. Tänään illaksi saadaan maailman parhain anoppi ja appiukko lasten kanssa. Sitä ennen syödään porukalla ja jutellaan kuulumiset. Tämän illan jälkeen toivottavasti maha on kipeenä nauramisesta. Toivottavasti osaan käyttää tuota miestänikin paremmin. Tai mitä lie kappaleen nimi, Miehenkäyttöopas, nyt tarkoittaakaan.

Tässä viikossa oli jälleen paljon hyvää! Mutta nyt valmistelemaan iltaruoka ja katsomaan vaatteet teatteriin valmiiksi. Muuten viikonlopulle ei ole taaskaan mitään suunnitelmia.
Muuta kuin sitä sisustamista. Josko saisin tämän työhuoneenkin kuvauskuntoon :)

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,


tiistai 16. tammikuu 2018

Viisi vinkkiä elämänlaadun parantamiseen

HEISSULIVEI VAAN

kuulkaas rakkaat blogini lukijat ja oikein hyvää tiistaita! Tiistaita, johon on mahtunut jos vaikka mitä. Työpäivää, nipistämistä töistä paria tuntia aikaisemmin, arviointikeskustelua, hullaantumista pitkästä aikaa sisustuskaupassa (InstaStoryssa maistiaisia :) ja tavallisen ihanan tiistai-illan askareita. Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Itse allekirjoitan tuon väitteen aina lomalla, mutta kyllä pääsääntöisesti arkikin on ihmisen parasta aikaa. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Ihmismieli on siitä jännä, että vaikka elämässä on kuinka vaikeita aikoja, niin se kehittyy ja oppii. Tai ehkä juuri sen takia. Sitä ikäänkuin ehkä tiedostamattaankin kehittyy ihmisenä. Joskus nuo kehitysaskeleet vaativat tsemppaamista, mutta osa niistä tulee kuin itsestään. Vaikka viimeiset kolmisen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskaimmat, kiitos liian monien hautajaisten, niin on nuo kolme vuotta olleet myös elämäni opettavaisimmat. Kun elämän rajallisuus konkretisoituu ja sen kohtaa läheltä, niin olisihan se ihme, että elämä jatkuisi samaan malliin kuin aiemmin. Kokemukset, niin hyvässä kuin pahassakin, kasvattavat.

Viimeisten vuosien aikana olen huomannut itsessäni muutoksia. Sellaisia muutoksia, jotka oikeasti parantavat elämänlaatuani

Terveys ja terveelliset elämäntavat
Poissa on se naivistinen Maria, joka uskoi, että lääketiede parantaa. Note to self ja FYI: ei lääketiede aina paranna. Jos näin olisi niin maapallo olisi ylikansoittunut. Se omasta itsestään huolehtiminen on noussut prioriteettilistan kärkeen. Ollakin, että kyllähän niitä terveitä, monipuolisesti syöviä ja hyväkuntoisiakin ihmisiä sairastuu vakavasti. Tiedän pari tapausta, jossa huippukuntoinen ihminen ei enää palannut hiihtolenkiltään. Mutta silti, jos sitä joskus sairastuu (toivottavasti ei), niin eipähän tarvitse ainakaan jossitella, että olisko pitänyt pitää itsestään parempaa huolta.Tällä en tee palvelusta vaan itselleni, vaan myös noille läheisilleni. Haluan, että miehelläni on rakastava vaimo hamaan tappiin asti ja haluan, että lapseni saavat nauttia äitinsä läsnäolosta ainakin satavuotiaaksi. Ok, 99-vuotiaaksikin riittäisi ♥

Turhasta valittamisen lopettaminen
Oletteko huomanneet, kuinka paljon ihmiset kuluttavat aikaa valittamiseen? Välillä kiinnitän asiaan niin paljon huomiota, että se oikein ärsyttää. Jos on valittamisen aihetta, niin tottakai kuuluukin valittaa, mutta silloin kun valittamisen aiheena on esimerkiksi huono hiuspäivä tai vyötäröltä puristavat farkut, niin en ymmärrä. Pieniä seikkoja, joista sitä paitsi tuolle jälkimmäiselle olisi ehkä mahdollista tehdä jotain. Pahan hiuspäivän sattuessa voisi olla onnellinen, että on edes ne hiukset päässä. Kaikilla kun ei näin ole. Pyrin olemaan valittamatta, mutta toki välillä siihen sorrun. Miehen kanssa välillä nauretaankin, jos jompi kumpi sanoo pari asiaa putkeen negatiivissävytteisesti, että olikohan sitten tässä hetkessä kuitenkin myös jotain positiivista. Kyllä vaakakuppiin yleensä saa paljon enemmän painoa positiivisella lastilla kuin niillä negatiivisilla jutuilla. Ja hei yks juttu, jos ei ainakaan valitettaisi niistä asioista, joille emme mitään mahda. Kuten eilinen Siperiankaltainen keli hiihtolenkillä :D

Kehuminen ja positiivisen palautteen antaminen
Miksi et kehuisi? Miksi positiivisen palautteen antaminen on niin hankalaa? Muistan ennen joulua vastanneeni töissä yhteen puhelinsoittoon, jossa naishenkilö soitti antaakseen positiivista palautetta eräästä tuotteesta. Puhelun alun ajan mietin, että koskakohan tulee se ”mutta” -alkuinen lause. Mutta ei tullut. Hän sanoi itsekin, että halusi vain antaa positiivista palautetta. Meinasin melkein alkaa itkemään ilosta. Lapsia kehumme päivittäin ja paljon. Itse olen elänyt jotenkin sen sävytteisen lapsuuden, että ei nyt tohdi kehua lapsia liikaa, ettei nouse hattuun. Mieluummin ojennettiin kuin kehuttiin. Sanokoot lastenkasvatusopukset mitä sanovat, mutta meillä kehutaan. Yritän muistaa antaa positiivista palautetta myös kodin ulkopuolella aina kun siihen on mahdollisuus.

Lähimmäisten arvostus
Niin, miksi tuhlata aikaa turhaan nahisteluun tai riitelemiseen, sen sijaan, että nauttisi niiden läheisten seurasta. Se fakta, että kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu on osoittanut karun konkreettisella tavalla, että ihan varmasti lupaan pitää kynsin hampain kiinni näistä lähimmäisistä, joita minulle on siunattu. Olen nähnyt ihan lähisukulaisten olevan mykkäkoulussa toisilleen. Aina olen miettinyt, että miksi. Nyt vielä enemmän, että miksi ihmeessä. Miksi tuhlata vuosia puhumattomana, kun voisi senkin ajan nauttia siitä, että sinulla on perhettä. Voin olla tämän liian kiltin luonteeni takia jäävi näin toteamaan, mutta ei minun pieneen päähäni mahdu, mikä olisi niin suuri asia, että siitä kannattaisi herneet moneksi vuodeksi vetää nenukkaan. Eikö tuollainen maksimissaan viiden minuutin mykkäkoulu riitä. Mä en katsokaas itse kykenisi pidempään ;) Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän…senpä takia, muistakaa rutistella toisianne ja arvostaa sitä, että teillä on niitä rakkaita siinä lähellä.

Sitten kun -elämästä luopuminen
Jep, reissataan sitten eläkkeellä. Sitten kun ollaan eläkkeellä meillä varmaan on aikaa mökkeillä. Tai ulkoilla. Käydä teatterissa. Urheilla. Kasvattaa peruskuntoa, että voidaan golfata ympäri maailmaa. Seurasin tuossa muutaman vuoden sivusta, kuinka eläkeikä ei ole aina sitä auvoista parisuhdeaikaa. Kun toinen sairastuu ja on armoillasi se vie myös osaltaan sinun ”sitten kun” -elämästä sen hohdon. Ei ole ”sitten kun” -asioita. Sitten kun vielä menetät sen toisen ja sairastut itsekin vakavasti. Senpä takia olen niin äärettömän onnellinen, että nuo rakkaat vanhempani, jotka eivät eläkepäivistä kaksin päässeetkään nauttimaan, elivät hetkessä ennen eläkepäiviä. Jos on mahdollisuus, niin miksei lentäisi Shanghaihin ja tulisi kolmen viikon matkan sieltä Mongolian ja Venäjän läpi Suomeen junalla. Yöpyisi teltassa jossain huitsin nevadassa ja nauttisi hyvässä seurassa elämästä.

Kävisi Venäjän Lapissa kalastamassa. Ajaisi harrikalla Kangasalan harjulla leppoisassa kesäillassa. Ihastelisi Trevin lähdettä Roomassa. Vaikka molemmat vanhempani pihejä olivatkin, niin lopulta antoivat periksi ja nauttivat kovan työnsä tuloksista. Työn ohella tosin. Se, jos mikä lämmittää mieltä. Mitään ei jäänyt tekemättä. Paitsi elämättä se eläkeikä kiikkustuoleissa vierekkäin kiikkuen. Senpä takia minusta on viimeisten vuosien aikana tullut vielä impulsiivisempi kuin aiemmin, mikäli mahdollista. Aina olen ollut nopea liikkeissäni, mutta tätä nykyä olen salamaakin nopeampi :) Jos rahapussin nyörit antavat myöden ja lomapäiviä on plakkarissa, niin voin viiden minuutin harkinnan jälkeen tilata lennot. Uskallan väittää, että osaan nauttia elämästä just tässä ja nyt. Nauttia aamulenkeistä räntäsateessa ja hiihtolenkeistä pakkasessa, kun tuuli vihmoo poskia. Uskon, että tämä on suuri lahja ja osaan olla siitä äärettömän kiitollinen.

Olen miettinyt pääni puhki, että mikä on noiden surullisten tapahtumien tarkoitus. Mikä tarkoitus on sillä, että perheemme on joutunut kokemaan niin suunnatonta surua pienen ajan sisään. Enkä ole keksinyt mitään muuta tarkoitusta kuin sen, että nuo tapahtumat ovat olleet karu herätys meille. Pysäyttäneet kiireen keskellä ja laittaneet miettimään elämänarvot uusiksi. Kenellekään teistä en soisi vastaavia tapahtumia kuin minulle on tapahtunut muutamien vuosien sisään. Mutta jokaiselle soisin sen taidon elää hetkessä, taidon arvostaa läheisiään, taidon kehua hymyn kera. Taidon olla valittamatta niistä vähäpätöisistä jutuista ja taidon pitää huolta itsestään. Kun osaa näitä kaikkia edes himpun verran, niin ihan varmasti elämänlaatu paranee. Hyvä ruokkii hyvää ja tähän haluan uskoa 

ELÄMÄNMAKUISTA TIISTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,