maanantai 29. elokuu 2016

Tukiverkoston tärkeys

HEI HELLUREI

ja kerrankin toivotan pirteiden maanantaitoivotusten sijaan semisti väsynyttä maanantaita :D Ei aina voi jaksaa olla pirteä. Ainakaan maanantaisin. Sanotaanko nyt niin, että tie on vain ylöspäin ja mikäs sen parempi tapa ponnistaa tähän viikkoon kuin suurin odotuksin. Työrintamalla elellään viimeisiä kiireisiä päiviä. Ensi maanantaina olen viimeistä päivää töissä pitkään pitkään aikaan. Se hyppy tuntemattomaan tuli nopeampaa kuin osasin kuvitellakaan. Kotiin jääminen tuntuu kuitenkin ihanalta. Ja vaikken silloin viime keväänä päätöksen tehdessäni tiennyt, että se ei olekaan äidin etenevä sairaus, jonka takia kotiin jään, niin silti kotiin jääminen ja hetken hengähtäminen tulee tarpeeseen. Mökki20Mökki16
Tässä viime aikoina on realisoitunut se, että sen lisäksi että menetimme juhannuksen alla erittäin rakkaan ja tärkeän ihmisen äitini myötä, menetimme myös ihan äärettömän ison osan sitä tukiverkkoa. Vahvan silmukan, joka ei ikinä pettänyt. Meillä äiti jäi työelämästä aikoinaan pois 57-vuotiaana, kun esikoisemme oli vuoden ikäinen. Halusi olla mukana lastenlastensa elämässä ja apuna meille. Näin jälkikäteen vasta olen tajunnut sen, kuinka hieno juttu oli muuttaa vanhempiani vastapäätä silloin reilu 10 vuotta sitten. Ei vain meille tukiverkon myötä, vaan myös heille. Olivat niin paljon läsnä päivittäin lastenlastensa elämässä. Miehen tehdessä tuolloin reissutyötä lähelläni oli aina auttavat kädet. Niinä aamuina, kun unta oli koliikkivauvan myötä tullut maksimissaan pari tuntia. Niinä aamuina, kun se esikoinen kuitenkin vaati puistoon pääsyä.

Mökki17Mökki19

Ei sitä silloin ehkä osannut arvostaa, että meidän ei tarvinnut viedä lapsia päiväkotiin, kun aloin äitiysloman loputtua tekemään paria päivää viikossa töitä. Molemmat mummut hoitivat tasapuolisesti lapsia. Tulivat aamulla meille, satoi tai paistoi. Tekivät ruoan ja huolehtivat rakkauspakkauksista kuin omistaan. Ja sitten kun veimme lapset osa-aikaisesti päiväkotiin esikoisen ollessa 3,5 vuotiaita, hoitivat lapsia niinä päivinä, kun päiväkotia ei ollut. Hakivat päiväkodista kesken päivän, jos tuli sairastapaus ja ottivat yökylään, jotta me miehen kanssa pääsimme silloin tällöin haukkaamaan happea. En pysty edes sanoiksi pukemaan sitä, kuinka suunnattoman kiitollinen olen. Jos jokin, niin se harmittaa, että en tainnut ääneen usein kiittää niitä, joita ei enää ole. Nyt kun lapset ovat isoja, niin tukiverkostoa ei niin usein tarvitse. Mutta joskus sattuu päällekkäisiä menoja. Silloin meillä on onneksi tukiverkosto lähellä. Tukiverkosto, joka tarjoaa apuaan vapaaehtoisesti.

Eilen reissusta kotiin tullessani meillä tuoksui käristetty nakkikastike ja perunamuusi. Lapset olivat saaneet ruokaa ja koira oli käytetty ulkona. Astianpesukone oli tyhjätty ja jääkaappi kiilsi puhtauttaan. Kultaakin kalliimpi anoppi ja appiukko olivat pitäneet huolta, että lapsilla on hyvä olla. Onko teillä tukiverkosto lähellä? Meillähän on kyllä sen verran hyvin asiat, että toisten isovanhempien lisäksi lapsilla on myös tukena ja turvana veljeni perhe, joka asuu kivenheiton päässä. Tiedän kyllä tapauksia, että tukiverkkoa ei ole. Kun on menty viisikin vuotta ilman ulkopuolista hoitoapua. Kun sitä apua on joutunut tiukan paikan tullen ostamaan. Tiedän myös niitä, kenellä se tukiverkosto olisi lähellä, mutta tukiverkosto ei syystä tai toisesta halua olla tukena. Enkä nyt tarkoita todellakaan sitä, että se olisi isovanhempien velvollisuus hoitaa lapsenlapsiaan. Vaan sitä, että kuinka siunattu sitä saa olla, kun on ollut apu lähellä.

Taidetaan olla aika onnekkaita 

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

alle


torstai 11. elokuu 2016

Tästä se lähtee!

…uusi kouluvuosi, aikaiset illat ja aamut nimittäin!

HEISSULIVEI,

lämpimät kiitokset onnitteluista ♥ Palaan vastailemaan teille illalla, kunhan ollaan käyty synttäri-illallisella ja koulun aloittajaisillallisella. Lapset saavat päättää, joten se on jälleen siipien vuoro. Ihan kiva päästä juhlistamaan alkanutta kouluvuotta ja juttelemaan ekan päivän kuulumisia. Aika monella lapsella alkoi tänään koulu, eikö vain? Uusi rytmi ja arki. Eilen olin tovin ihmeissäni, kun sain lapset jo puoli yhdeksän jälkeen nukkumaan. Pari tuntia omaa aikaa tuntui kerrassaan oudolta. Kesälomalla kun meillä kaikilla on ollut se sama rytmi. Kovin toisia jännitti jo eilen illalla ja tänä aamuna jännitys oli käsin kosketeltavaa. Aamulla pomppastiin sängystä ekalla herätyksellä ylös, vaatteet puettiin ilman kehotusta ja ennen kuin ehdin edes muistuttamaan niin hampaat ja hiukset oli harjattu. Jep, tuttua myös aiemmilta vuosilta. Viikko tästä eteenpäin ja veikkaan, että on jo eri meininki ;)

Koulu (9 of 10)Koulu (5 of 10) Koulu (3 of 10) Koulu (4 of 10) Tytöt halusivat välttämättä, että värjään heidän hiustensa latvat vadelmanpinkiksi ekaksi koulupäiväksi. Jonain heikkona hetkenä kesälomalla tähän suostuin. Luulin jo, että olivat unohtaneet koko jutun ennen kuin eilen saunaan mennessämme muistuttivat asiasta. Ei siinä muu auttanut, kuin ottaa tuo väriaineputeli esiin. Kerran aiemminkin ollaan värjätty lasten hiusten latvoja tuolla sävyttävällä hoitoaineella. Tykkään, että se on ok, sillä lähtee parissa pesussa pois. Heti laitettuaan se on kyllä aikas ärtsyn värinen :D Täytyy houkutella tytöt tänään hiuspesulle. Yksi pesu ja varsinkin pienemmän vaaleissa hiuksissa räikeä pinkki muuttuu ihanaksi hattarapinkiksi.
Koulu (6 of 10)Koulu (7 of 10)

Tytöillä alkaakin vähän uudenlainen arki…tähän mennessä ovat kävelleet koulusta mummulaan tien toiselle puolen ja tehneet läksyt siellä. Onni on, että syyskuun alusta pystyn olemaan ainakin useimpina päivinä kotona ottamassa pikkuisia vastaan. Pikkuisia? Kyllä, mulle nuo ovat vielä pikkuisia ♥ Ostimme mummulle joululahjaksi Kalevala Korun suojelusenkelin. Enkeli oli suojana ihan loppuun asti, mutta ihmeisiin sekään ei pystynyt. Yhdessä tuumin päätimme antaa mummun korun esikoiselle. Ja vaikka se ei ehkä olekaan nykynuorison muodin mukainen, niin olen kyllä äärettömän onnellinen, että se on ja pysyy toisen kaulassa. Tuomassa turvaa. Suojelemassa koulutiellä.

Koulu (2 of 10)

Ennen kouluun lähtöä vielä parit selfiet ja kavereille whatsupit, että joko mennään. Huh, toista se oli kuulkaas silloin, kun meitsit lähti vekkihame päällä (joo ja talvella hiihtäen ;D) hiukset rusetilla kävelemään kouluun. Ja hyvinhän eka koulupäivä oli mennyt. Meillä pienempi otti ekana vieraana kielenä espanjan ja heti tänään oli ollut eka espanjan tunti. Kovin oli innoissaan ja ylpeänä esitteli sanavarastoaan. Nyt ollaan sinänsä jännän äärellä, että ei ihan hirmuisesti voi auttaa läksyissä. Senpä takia olen harkinnut vakavasti aloittavani jälleen espanjankielen opiskelun. Jotenkin on päässyt reilussa 20 vuodessa taito ruostumaan…

Enkeleitä kaikkien lasten koulutielle ja me aikuiset voisimme jälleen höllätä kaasujalkaa liikenteessä, eiks niin?

TORSTAITERKUIN,

alle


sunnuntai 07. elokuu 2016

Pienet, rakkaat kesätyttöni mun

Mygirls (1 of 14) Mygirls (7 of 14) Mygirls (4 of 14) Mygirls (14 of 14) Mygirls (3 of 14) Mygirls (12 of 14) Mygirls (2 of 14) Mygirls (10 of 14) Mygirls (9 of 14) Mygirls (8 of 14) Mygirls (5 of 14) Mygirls (11 of 14)Mygirls (13 of 14)

MOIMOI!

Tänä viikonloppuna, jälleen kerran, sydämeni on pakahtunut. Se on pakahtunut lasten kikatuksesta, syliin änkeävästä pikkuisesta, spontaanisti halin antavasta kultakutrista, ehdoitta rakkautta tunnustavasta kullannupusta ja pienestä juuri nukahtaneen kädestä kaulan ympärillä, jota ei olisi yön tullen halunnut ottaa pois. Jo isoja, mutta silti niin kovin pieniä. Koetellaan rajoja, mutta kaivataan syliä. Saatetaan tiuskahtaa, mutta pyydetään heti anteeksi. Kaivataan aikaa ystävien kanssa, mutta palataan aina illan tullen kotiin.

Sydämeni on myös pakahtunut surusta. Surusta, kun tiedän, että kaikki eivät näe ja tunne sitä rakkautta. Jotkut kuitenkin haluaisivat palavasti kokea ne pienet sormet omien sormiensa ympärillä, mutta syystä tai toisesta eivät ole saaneet tätä haavetta toteen. Joillain taas olisi tähän mahdollisuus; olisi ne pienet sormet, jotka ottaisivat omasta sormesta kiinni, mutta aikuisen itsekkäät intressit ajavat ohi. Ei pystytä huolehtimaan lapsesta, sillä omasta itsestäkin huolehtiminen käy työstä.

Reilu 11 vuotta sitten aloitin elämänkoulun, joka on opettanut enemmän kuin mikään muu koulu tähän mennessä. Pääsykokeita tähän kouluun ei ollut, mutta helpolla sinne ei päästy sisään. Huolta ja epätoivoa oli ennen koulun alkamista. Koulun alettua huolta on ollut, mutta sitäkin enemmän onnentunnetta ja rakkautta. En käy tätä koulua yksin vaan sitä vastuuta on onneksi jakamassa toinen tasavertoinen vanhempi, opiskelijakollegani. Elämänkoulussa ei tunneta koeviikkoja. Pistokokeita sattuu eteemme aina silloin tällöin, päivittäin. Kaikki ne olemme tähän mennessä läpäisseet. Jotkut rimaa hipoen ja jotkut heittämällä. Nuo pikkuiset opettajamme ovat opettaneet meille enemmän kuin saattavat arvatakaan. Asettaneet tiellemme rasteja, joita ollaan yön pimeinä tunteina ratkottu. Valvottu ja aamulla herätty väsyneinä, mutta kirkkain ajatuksin.

Onko mitään kalliimpaa kuin omat lapset? Ei ole. Sen takia näen punaista, kun kuulen vanhempien huutavan lapsilleen. Puhuvan epäkunnioittavasti. Purkavan pahaa oloaan lapsiin. Ihan kuin se olisi meidän vanhempien etuoikeus toimia näin. Ei se kuulkaas ole. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole sellainen yli-ihminen, että ääntään korottamatta klaaraisi tämän elämänkoulun. Mutta jos ainakin yritettäisiin asettua hetkeksi sen lapsen kenkiin ja miettiä, miltä se tuntuu. Suojeluvaistoni on jälleen herännyt vahvempana kuin koskaan. Tiedän, että kasvu ei ole helppoa. Toinen saattaa olla ihan ulapalla kaikista muutoksista, niin henkisistä kuin fyysisistäkin. Tuntea sisällään jotain, jonka haluaa päästää kiukkuna ulos. Niinä hetkinä otan syliin ja silitän päätä. Joskus tämä toimii, joskus ei. Silloin annan aikaa. Aikaa pahalle ololle tulla pois. Hyvin pian sieltä myllertävän kuoren alta kuoriutuu taas se oma pikkuinen tyttöni. Se, jonka ansiosta olen, mikä olen. Se, jolle haluan sanoa, että olen maailman onnellisin äiti. Vaikka välillä vähän tyhmä olenkin 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

alle