perjantai 04. syyskuu 2015

Sen pienen äänen hiljentäminen…

HELLUREI,

huh, eilinen synkistely syksystä on kuin muisto vain. Tosin viime päivien uutisotsikot ovat sitä luokkaa, että oli kesä tai syksy, niin vähemmästäkin mieli hieman apeutuu ja sitä vakavoituu miettimään, missä jamassa ollaan. Ihan koko ihmiskunta täällä maapallolla. Kuinka monella on paha olla. Oikeasti paha olla. Siinä oma tuskasteluni yhtäkkiä alkaneesta syksystä tuntuu kovin vähäpätöiseltä. Näinä hetkinä tuntuu niin pinnalliselta kirjoittaa hyväntuulista blogia…laittaa kuvia olkkarista illan hämyssä tai iltapalasta, jonka saa nauttia omassa kodissa rakkaiden läsnäollessa…kyllä te tiedätte ♥ 

Hei, varmasti moni teistä juoksua tai mitä tahansa kestävyysliikuntaa harrastavana tietää sen pienen äänen, joka kuiskailee välillä hiljentämään tahtia. Sen pikkuisen paholaisen, joka maanittelee vaihtamaan juoksun kävelyyn ja uskottelee, että et varmasti jaksa juosta loppuun asti. Ja kun annat periksi tuolle äänelle, voit kuulla sen ivallisen kjäh kjäh -naurun.

Jep, silloin neljä-viisi vuotta sitten kun löysin juoksuharrastuksen ihanuuden, tämä pieni kaveri oli mun seurana lenkeillä. Ihan kiva, että piti seuraa, mutta ilman sitäkin olisin pärjännyt. Joskus annoin äänelle periksi, toisinaan en. Sitten meni monta vuotta, että tuota ääntä ei kuulunut. Juoksu kulki. Pystyi keskittymään maisemista nauttimiseen ja vauhdin hurmaan. Mutta nyt taas kesäloman lipsuilujen jälkeen tuo pieni mairitteleva ääni on palannut mun juoksukaverikseni. Argh. Vaatii itsekuria olla noteeraamatta se.juoksu

Toissailtana lenkille lähtiessäni päätin, että minähän juoksen koko lenkin. Sanoi se pikkuinen olkapäällä istuva heppu mitä tahansa. Tein strategian ja se toimi. Jopa niissä määrin, että eilinenkin lenkki kulki ilman luovuttamisaikeita. Oikeastaan unohdin kokonaan ajatella luovuttamista, sillä keskityin muihin asioihin. Tässä lyhykäisyydessään ne asiat, jotka helpottavat ainakin omalla kohdallani tuon pienen Mr.luovuttajaäänen ignooraamista:

1. Kuuntele musiikkia ja laula hiljaa mukana (tai kuuntele edes sanoja)
– musta tuntuu, ettei se pikkukaiffari tykkää mun lauluäänestä ;), mutta sen lisäksi on hyvä saada ajatus jonnekin muualle. Kuin siihen, että koko ajan miettisi, että jaksanko mä nyt juosta vai en.

2. Jos siltä tuntuu, että ei jaksa, niin älä ainakaan vaihda kävelyyn vaan hidasta juoksutahtia
– ainakin itselläni on vaikea vaihtaa takaisin juoksuun, kun kerran kävelee

3. Tee välietappeja
– kun tuntuu ettet enää jaksaisi, niin aseta itsellesi tavoite, että ainakin sinne  paikkaan x (määränpää lenkkimatkan varrella) asti juoksen. Ja kun olet saavuttanut tuon määränpään voi olla, että tuo pahin väsy on mennyt ohi etkä edes muista, että piti vaihtaa kävelyyn.

4. Keskity hengittämiseen
– vie lisäksi ajatukset pois luovuttamisesta :)

PicMonkey Collagephotos

5. Leiki ”punaista autoa”
– jos juokset siis liikenteen parissa, bongaile punaisia autoja ja laske monta löydät
– jos juokset metsäreittiä, niin bongaa vaikka sinisiä tuulipuvun housuja ja ynnää ne yhteen

6. Juokse rutiineista poiketen normilenkki vastapäivään
– no mun kohdalla se tarkoitti juoksemista siihen suuntaan, missä on kaksi pitkää ylämäkeä (yleensä alamäkiä myöten juoksen), mutta maisemanvaihdos auttoi!

7. Muista, että fyysisesti varmasti jaksaisit juosta
– se on vain se henkinen puoli, joka meinaa väsähtää ja antaa periksi

8. Opettele nauttimaan myös mukavuusalueelta poistumisesta
– sen tiedostaminen, että juoksukunnon eteen täytyy tehdä töitä ja poistua sieltä mukavuusalueelta on saanut sen pienen äänen takaraivossa usein hiljenemään

9. Älä anna itsellesi vaihtoehtoja
– itse ainakin joudun välillä hokemaan, että juoksulenkille lähdin, joten kotiin asti juoksen :D

PicMonkey Collage1photos

Näin jälkikäteen harmittaa hiukan se, että annoin sen hyvän juoksukunnon valua kevään ja kesän mittaan hukkaan. Toki kävin aina silloin tällöin juoksemassa, mutta kun oli mukamas niin kiire, ettei ehtinyt juoksemaan. Priorisointikysymys, sanon minä! Haaveissa on taas ne 1,5-2 tunnin lenkit, kun juoksu rullaa kuin itsestään. Nyt ei auta kuin pikkuhiljaa taas kasvattaa sitä peruskestävyyttä ja sitä myötä lisätä matkaa ja nopeutta. Joulukuulle on tavoitteena juosta tuo mun yks vakkarilenkki; 15 km ja 1,5 tuntia. Aika kova tavoite nykyisellä kunnolla, mutta mä pystyn siihen.

10. Luota itseesi
– koska muuten se pikku-ukkeli äänineen vie ylivallan

Siinä missä vielä pari vuotta sitten juoksin pysyäkseni hoikkana (tai päästäkseni biksukuntoon), on intressit vähän muuttuneet. Tänä päivänä juoksen, jotta pysyisin terveenä. Jotta voisin hyvin. Harvasta lajista saa sellaista endorfiinipiikkiä kuin juoksemisesta! Ja hei, vaikka mä kuulenkin välillä ääniä, niin ei syytä huoleen. Muuten on kyllä kaikki inkkarit kanootissa ja olo suhtkoht’ normaali :D Onko antaa lisävinkkejä, miten pitää motivaatio yllä koko juoksulenkin ajan? Tai vinkkejä siihen lähtemisen tuskaan? Siihen että saa juoksupöksyt jalkaan, lenkkarit jalkaan ja ulko-oven auki?

Nyt kohti viikon viimeistä neljää työtuntia ja illalla mökille! Fredagsmysit taitaa jäädä tältä illalta väliin, sillä meillä on rapujen keittoprojekti edessä. Huh, ei ole allekirjoittaneen lempipuuhaa… mutta jonkunhan sekin työ on tehtävä :)

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA,
NAUTITAAN 

alle

PS. viitaten eilen iltaiseen postaukseeni; syyssynkistelyyn auttaa jo sekin, että laittaa lämmöt päälle. Aamulla oli ihana herätä, kun ei tarvinnut ekana vetää collegehousuja ja collegetakkia päälle!


tiistai 17. helmikuu 2015

Comfort zone

MOIKKA IHANAT!

Ennen kuin alan tässä kuvauspuuhiin yhtä kivaa (ruokaisaa ;) postausta varten, niin ajattelin tulla vähän kertoilemaan teille mukavuusalueista. Tai lähinnä siitä, miten mä olen hyötynyt omalta mukavuusalueelta poistumisesta. Joskus ennen muinoin olin erittäin mukavuudenhaluinen. Päivät rullasi pääosin samalla rutiinilla ja mehän tiedämme, että rutiinit luovat turvallisuutta. Oli hyvä ja kiva olla. Elämä on ihan ok siellä mukavuusalueella, mutta jos ei ole koskaan lähtenyt pois sieltä mukavuusalueelta, niin ei voi tietää mikä siellä ulkopuolella odottaa. Ei voi tietää, kuinka paljon elämän laatu paranee, kun tekee tiettyjä ratkaisuja, joiden avulla ylittää niitä omia rajojaan.

0Valokuva 1

Life begins at the end of your comfort zone. Niin totta! Monet varmaan ovat nähneet sen pallurapiirrustuksen, jossa toinen pallo kuvaa omaa mukavuusaluetta ja toinen pallo sen ulkopuolella paikkaa ”where the magic happens”. Meidän ihmisten perusluonne on sellainen, että halutaan tuntea olomme mukavaksi, tutuksi ja turvalliseksi. Eikä siinä mitään vikaa ole. Vuodenvaihteessa, kun pohdin tavoitteita tälle vuodelle otin yhden sanattoman tavoitteen; pyri lähtemään joka päivä edes hetkeksi pois mukavuusalueeltasi. Mulle ihan konkreettisella tasolla se on tarkoittanut sitä, että heti työpäivän alkajaisiksi hoidan kaikista epämiellyttävimmät asiat pois päiväjärjestyksestä, vastaan sähköposteihin (joihin yleensä olisin vastannut vasta iltapäivästä), maksan ostolaskuja (mistä niitä koko ajan kertyy? :), teen tilastoja (se aika kuinka paljon kulutan pelkästään vuoden vaihteessa erilaisiin raportointeihin erinäisiin instansseihin on ihan järkyttävä!) ja muita sellaisia hommia, jotka eivät ole sieltä mielekkäimmästä päästä. Ja kaikki tämä on saanut aikaan sen, että on oikeasti hyvä olla sen takia, että on saanut hoidettua ne kenkuimmat asiat pois alta. Pystyy keskittymään muihin töihin huomattavasti paremmin. Eikä vain miettiä, että ai niin, mun pitää vielä tehdä se ja se juttu.

0Valokuva 4

Toisaalta myös se mun tammikuinen herkkulakkokin oli vahvasti omalta mukavuusalueelta poistumista. Olinhan tottunut herkuttelemaan. Nyt se tunne, kun sai ylitettyä itsensä, oli aivan uskomaton. Liki kuin juoksulenkin aiheuttama euforia. Se, että tajusi herkkujen haitallisuuden ja toisaalta sen niiden poisjättämisen hyödyn terveyteen ja yleiseen vireystilaan. Onneksi herkkulakon jälkeinen elämä ei ole ollut yhtä repsahdusta. Herkuteltu on, mutta sillain sopivassa määrin. Yksi asia, jossa en ole päässyt pois omalta mukavuusalueeltani on pyykkien viikkaaminen. Sen sijaan, että sunnuntaina kulutan liki tunnin viikaten noin seitsemää koneellista pyykkiä, voisin viikata ne viikon varrella suoraan kuivarista pinoihin ja viedä kaappeihin. Siinä riittää vielä työn sarkaa. Ja veikkaanpa, että tässäkin, kun kaikissa mukavuusalueelta poistumistilanteissa, lopputulos on se, että kokee sitä mielihyvää tehdystä työstä. 0Valokuva 5

Yksi erittäin suuri mukavuusalueelta poisharppaus tapahtui tuossa neljä-viisi vuotta sitten. Olin enemmän jumppa- kuin juoksuihmisiä ja pienten lasten äitinä sitä kaipasi vanhaa jumppaharrastusta. Sitä että saisi edes vähän vaihtelua päiviin ja sitä omaa aikaa. Kuitenkin miehen reissutyö vaikeutti aikataulutettujen harrastusten harrastamista. Aloin haaveilemaan harrastuksesta, jota voisin tehdä silloin kuin mun aikataulussa olisi sen mentävä aukko. Esimerkiksi kävelylenkit tai juokseminen. Olin sitä mieltä, että mä en osaa juosta. Kunnes päätin antaa juoksulle mahdollisuuden. Loppujen lopuksi, kun sinnittelin sen kuukauden päivät ja kävin hölkkäilemässä pari kolme kertaa viikossa, huomasin että ei se ollutkaan mun juoksutaidoista kyse vaan äärimmäisen huonosta kunnosta. Pikkuhiljaa kasvatin lenkeillä hölkän osuutta ja vähensin kävelyn osuutta. Ihminen, joka ennen lapsia oli tottunut liikkumaan keskimäärin kuusi kertaa viikossa olikin muutamassa vuodessa saanut itsensä ihan rapakuntoon. Pari vuotta tuli juostua talvet kesät läpeensä, mutta viime vuonna juoksuharrastuksessa tapahtui jotain; syksyllä juoksin enää lenkin tai pari viikossa ja tammikuulla tuli lenkki pariin viikkoon. Toki esimerkiksi tuo Kaylan BBG-ohjelma verotti juoksuharrastuksesta. Mutta nyt kuulkaas parin viikon ajan olen vetänyt noin neljästä viiteen juoksulenkkiä viikossa. Välillä ihan peruskuntoa kasvattaen hölkötellen, mutta välillä omia rajojani tunnustellen. Tehnyt niitä kuuluisia ylämäkivetoja ja nauttinut pitkillä juoksulenkeillä siitä yleensä tunnin paremalla puolella tulevasta tunteesta, kun jalat rullaa kevyesti eteenpäin. Runner’s high. Sen saavuttaminen on mun mielestä siellä toisessa pallurassa. Ei siellä oman mukavuusalueen pallurassa. Vaan siellä, jonka eteen pitää oikeasti tehdä töitä, mutta sitten kun sinne pääsee, niin se palkitsee.
0Valokuva 6Aika usein kuulee ihmisten valittavan omasta elämästään. Ei olla tyytyväisiä työhön tai parisuhteeseen. Mutta silti jauhetaan päivästä toiseen sitä samaa arkea siellä samassa työpaikassa tai sen saman, jo platoniseksi kaveriksi, muodostuneen ihmisen kanssa. Koska ollaan totuttu siihen ja tavallaan tyydytään siihen. Onnellisuuden kustannuksella. Elämä on siihen aivan liian lyhyt. Tosin mun täytyy sanoa, että mä olen maailman luokan mamis ja vellihousu enkä varmaan uskaltaisi tehdä mitään suurempia repäiseviä liikkeitä näiden suhteen omalta mukavuusalueeltani poistumiseksi, jos tarvetta olisi. Nämä pienet pyrähdykset riittää vallan mainiosti :D

Kuten myös se, että sunnuntaina sain itseni ylös sohvalta ja juoksuvaatteet niskaani. Ajattelin ihan juosta sen peruspuolituntisen, mutta Tahmelan rannassa (ylin kuva) päätinkin suunnata pitkästä aikaa Pispan (tappo)portaille. Ja voi vitsi, mikä palkinto odotti portaiden päässä oman mukavuusalueen rajojen ulkopuolelle lähtemisestä. Niin tajuttoman hieno auringonlasku (kaksi keskimmäistä kuvaa), että oli pakko siinä puuskutusta tasatessani vähän kuvailla. Ihme ja kumma oli, etteivät kuvat huurustuneet ;) Sen suunnittelemani puolituntisen sijaan tulikin heitettyä reilun tunnin lenkki ja olo oli mitä ihanin!

Rikotaanko siellä mukavuusalueiden rajoja vai tyydytäänkö siihen peruspullaan päivästä toiseen? Toisaalta se arkihan on se, josta tämä elämä muodostuu. Mutta silti suosittelen harppausta sinne mukavuusalueen ulkopuolellekin toisinaan :)

TIISTAITERKKUJA 

allePS. vielä huomiseen klo 15.00 asti aikaa osallistua Arabian Koko-arvontaan täällä. Jos siis ette ole sitä vielä tehneet, niin kipin kapin sinne!


torstai 11. syyskuu 2014

Salilla kuultua // Pohdintaa urheilemisesta

Heippahei ja hyvää huomenta!

Huomaattekos, mun postaukset ovat jälleen kovin aamupainotteisia; ehkä se johtuu tosiaan siitä, että olen sellainen aamunvirkku. Sitäpaitsi iltapäivät ja illat ovat täynnä jos jonninlaista säätöä :D Kaiken lisäksi mä olen iltaisin tätä nykyä ihan töttöröö. Johtunee aikaisista aamuista. En valita, tämä rytmi sopii tällaiselle uraäiti-kotiäitisekoitusihmiselle loistavasti. Eilen se tapahtui; reilun viikon flunssan jälkeen uskaltauduin salille. Tai oikeastaan musta tuntuu, että jos on urheilusta yli kolmen päivän tauko niin mä laiskistun. Lähtemisen kynnys on aivan megalomaaninen. Mutta annas olla, sitten kun lähtee juoksemaan tai salille niin kroppa ja mieli kiittää kotiin tullessaan. Tuon kun aina muistaisi.

Tuossa pari viikkoa sitten salilla ollessani kuuntelin (siinä sivussa kun ihastelin) kahden nuoren tytön juttuja ja toimintaa. Heillä oli niin paljon energiaa ja niin tuli oma nuoruus mieleen noista jutuista. Ja sit sen hiffasin: mun treenaustavoitteet ovat muuttuneet tuosta ajasta valovuosien päähän. Tytöt laskivat aina toistensa toistoja ja jossain välissä toinen sanoi vieressä huhkivalle: ”Hei c’mon, sä et haluu näyttää norsulta…jaksaa jaksaa!” Siis missään nimessä tyttö ei ollut lähelläkään norsua, mielestäni jopa painoindeksi oli alarajoilla. Mutta kyllä mä muistan, että joskus muinoin sitä treenasi pääasiassa sen takia, että näytti hyvältä. Ja en sitä kiellä ettenkö osaksi treenaisi nytkin sen takia, että inhoan tunnetta, kun housun vyötärö kiristää.

Ei kuulkaas, nyt on viime vuosien aikana tullut aivan uudet intressit kehiin treenauksen suhteen. Ollakin, että mulla ei ole koskaan ollut ylipainoa, niin nuorempana sitä välitti enemmän siitä, että miltä muiden silmissä näyttää. Ai hei, multa pääsi muuten just valkoinen valhe, mä olen sittenkin ehkä kerran ollut hieman ”pulskahko”: Kanadan vuoden jälkeen tulin kotiin ja Jussi-pappa kysyi mökillä keittiön pöydän ääressä, että kuules Maria, saitko sä sieltä sikotaudin tullessas? :D Jep, oli tullut vähän poskia. Tosin silloin painoin saman kuin nyt, mutta lähtöpaino maailmalle lähtiessäni oli 47 kg. Tällä hetkellä ei juurikaan tule käytyä vaa’alla. Liikunnan hyödyt mitataan muissa yksiköissä kuin kilogrammoissa.

0cats

Liikunnan tuoma hyvä olo. Se on se ykkösprioriteetti, jonka takia urheilen. Se endorfiinitankkaus ja olo kunnon juoksulenkin jälkeen. Siihen jää koukkuun. Mä haikailen sinne parin vuoden taakse, kun juoksin sen 40-50 kilometriä viikossa. Tunne siitä, kun lentää eteenpäin. Mä en yleensä ole kunnianhimoinen. Liikunnan ja varsinkin tuon juoksun suhteen olen tai olin nyt ainakin. Itsensä haastaminen on yksi tärkeä motivaattori. Mulla jäi vuosi sitten kesken itseni haastaminen aiheesta; pystynkö juoksemaan kotiin töistä 9,7 kilometriä alle 45 minuutin. Juoksin sen 49 minuuttiin ja sitten tuli jotain, joka sai juoksuinnon taantumaan. Ehkä juoksin liikaa. Toki olen sen jälkeen juossut paljonkin, mutta pitkää lenkkiä/aikaa vastaan en juurikaan. Olen hölkkäillyt. No, tässä on petrattavaa lähitulevaisuudessa. Liikunnan tuomaan hyvään oloon lisäisin vielä sen, että kun liikkuu niin on paljon energisempi ja mä huomaan ainakin ihan parin päivän tauossa sen, että musta (joo, voitteko kuvitella? :) tulee vähän kiukkuinen. Saatan jopa hyppiä seinälle. Tulee jotenkin sellainen plääh olo, kun ei liiku. Myös yöunet maistuu paremmille, kun on vähän rääkännyt kroppaa.

Ruokailut ja liikunta kulkevat käsi kädessä. Kun on liikunnat kondiksessa niin sitä tulee automaattisesti syötyä terveellisemmin. Ainakin mun kohdalla pätee tämä. Tehokkaan salin/juoksulenkin jälkeen ei tee yhtään mieli roskaruokaa. Toisin kuin silloin kun ei liiku. Jo on ajatukset pizzoissa ja bigmaceissa. Tuo noidankehä liikkumattomuuden ja ”huonosti” syönnin kanssa aiheuttaa todella helposti väsyneen ja nuupahtaneen olon. Tarvitsen liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota vuosi vuodelta enemmän. Nuorempana sitä söi miten sattui ja liikkui miten sattui. Silti riitti energiaa vaikka mihin! Tällä hetkellä roskaruoat kostautuu saman tien. Paino alkaa hiipimään ylös päin salakavalasti, jos ei pidä huolta siitä, että vastaavasti liikkuu sen edestä, mitä syö.

00cats

Omaa aikaa itselle. Liikuin paljon ennen lapsia, mutta lasten syntymän jälkeen siinä kului noin kolme vuotta, etten juurikaan tehnyt mitään satunnaisia bodypumppeja ja sauvakävelylenkkejä lukuunottamatta. Toki, jos synnytyksistä olisi jäänyt merkittävästi ylipainoa, niin uskon että olisin liikkunut enemmänkin. Mulla on sellainen korvien välissä oleva ”bugi”, että en viihdy kropassani, jos paino menee tietyn lukeman yli. No mutta kuitenkin, tuolloin kun lapset olivat 1 v ja 3 v aloin liikkumaan enemmän ihan senkin takia, että tiesin tuolloin saavani omaa aikaa. Aikaa, jolloin kukaan ei kysy mitään, ei pyydä vettä, ei pyydä pyyhkimään. Ja ihan vielä tänäkin päivänä nautin urheilemisesta yksin. Siitä kun saa viilettää menemään napit korvilla musiikkia kuunnellen. Vaikka muuten olenkin yltiösosiaalinen ihminen, niin lenkille en ihan heti muita huoli kaverikseni :)

Terveyshyödyt. Sehän on kaikille selviö, kuinka paljon liikunta ehkäisee varsinkin tiettyjä sairauksia. Itse kun olen läheltä nähnyt kuinka ykköstyypin diabetes tappaa hitaasti ja salakavalasti, niin teen kaikkeni ehkäistäkseni muun muassa tuota nykyistä kansansairautta kakkostyypin diabetestä. Ykköstyypin diabeteksen puhkeamiseen ei liikunnat sun muut auta, mutta kovasti uskon, että me suomalaiset kärsimme tuosta uudesta kansansairaudesta sen takia, että emme pidä tarpeeksi huolta itsestämme. Ei tosin pidä yleistää; kyllähän tuo tauti itsestään huolta pitäviinkin saattaa tulla. Mutta jos jotain vain pystyn tekemään sen eteen, että saan elää pitkän elämän terveenä, niin sen kyllä teen. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni kunnossa, että pystyn reissaamaan ja ehkä virittelemään sen unohdiksissa olleen golfharrastuksen uudelleen. Tarkoituksena olisi myös jaksaa touhuta hamassa tulevaisuudessa lastenlasten kanssa. Ilman, että mummu joutuu äheltämään itsensä lattialta ylös leikkien jälkeen. Näin on!

000cats

Näiden vuosien aikana olen oppinut sen, että tämä on elämäntapani. En usko mihinkään hetkittäisin laihiksiin vaan perustavaa laatua olevaan muutokseen niin ruokavaliossa kuin liikunnassakin. Ja hei, kertaakaan en ole kärsinyt terveellisestä ruoasta. Kroppa huutaa päivisin salaattia, mutta jos sattuu, että se huutaakin kebabia, niin toki sellainenkin menee tähän elämäntapaan. Perjantai-illasta lauantai-iltoihin saa herkutella. Mutta kohtuus kaikessa. Ja sitten kun huomaa, että parilla hassulla karkilla saa tyydytettyä sen makeanhimon, niin ei juuri edes tee mieli Makuunin karkkipussillista. Tätä nykyä mä herkuttelen enemmänkin suolaisilla herkuilla kuin karkeilla. Hyvällä ruoalla perjantai-iltaisin yhden viinilasin kera. Tuo alkoholin käyttökin on muuten muuttunut; tänä päivänä kun avataan viinipullo, niin siitä riittää kolmelle illalle. Myönnän, musta on tullut kalkkis :D

Olisi kiva kuulla, mikä teitä liikuttaa? Mikä saa laittamaan tossua toisen eteen pimeiden syyskelien saapuessa?

Oih, noi kuulaat syyskelit onkin muuten ihan parhaita lenkkeilyilmoja. Ja miettikääs sitä tunnetta, kun ensilumi narskuu lenkkarin pohjassa. Kyllä mun nyt täytyy pitää yllä tätä elämäntapaa. Tuossa yllä toimi itsellenikin taas muistutuksena sen hyödyt. Toivottavasti niistä oli hyötyä teillekin :) Mulla on muuten työn alla postaus yhden päivän terveellisistä ruokailuista ravintoarvoineen kaikkineen, joten katsotaan saisinko sitä jo ensi viikolla eetteriin.

Elämä on valintoja, niin liikunnan kuin ruokailujenkin suhteen. Tänään lähden etsimään niitä terveellisiä vaihtoehtoja tuolta malesialaisen ravintolan buffasta  ihanan Valleryn kanssa. Ja hei, jos valinnat meneekin vikaan, niin ei sekään maailmanloppu ole. Pidempää lenkkiä kehiin vain. Ainakin olen saanut sielunhoitoa sielunsiskoltani ;)

Torstaiterkkusin,

Allekirjoitus