maanantai 05. marraskuu 2018

Hyvä Vuosi 2019 & arvonta

*postauksen kalenterit saatu

HEIPSKUKKUU IHANAT

ja mitä mainiointa alkanutta viikkoa! Hyvinvointi on ollut täällä blogissani kantava voima viimeisten vuosien aikana. Aina siitä lähtien, kun ehkä hieman kantapäänkin kautta tajusin, että elin elämää, jossa olin kyllä onnellinen, mutta jossa kroppa alkoi viestittämään, että elintapoihin pitää tulla muutos. Selässä todettiin nivelrikkoa, korva lakkasi kuulemasta ja leukanivelet olivat jatkuvasti jumissa aiheuttaen päivittäistä päänsärkyä. Vaikka henkisesti olin onnellinen, niin kroppa viestitti, että sillä ei ole kaikki hyvin.

Ratkaisevinta elintapojeni muutoksessa oli nimenomaan se, että osasin tulkita itseäni ja tarpeitani. Aiemmin olisin vain lisännyt liikuntaa. Kuormittavaa liikuntaa. Sellaista hakkaavaa juoksua, joka olisi rasittanut selän nivelrikkoa lisää ja jonka aikana olisin ollut koko keho jännittyneenä kuin viulunkieli.

Tajusin, että oma oikotieni onneen on lepo, lempeys ja armollisuus itseäni kohtaan. Lopetin juoksulenkit hetkeksi kokonaan. Ne, jotka muutenkin kiireisessä elämänvaiheessa saivat olon tuntemaan siltä, että rentoutumisen sijaan tuli juostua oravanpyörässä. Kelloa ja aikaa vastaan. Sen sijaan kävelin pitkiä lenkkejä rasvanpolttosykkeellä. Jätin napit korvilta ja musiikin sijana keskityin kuuntelemaan luontoa. Hengitystäni ja itseäni.

Pikkuhiljaa se kroppakin siitä eheytyi. Tuntui, että kun sain itseni fyysisesti balanssiin, henkinen puoli seurasi mukana. Vaikken ollut aiemmin edes tiedostanutkaan, että silläkin saralla olisi ollut työnsarkaa. Itseäni ja luontoa kuunnellen prosessoin niitä kipeitäkin tapahtumia, joita oli vuosien saatossa tapahtunut. Niiden vuosien, kun olin tukka tuulispäänä vipeltänyt siinä oravanpyörässä.

Välillä on pakko pysähtyä, jotta pystyy jatkamaan matkaa eteenpäin.

Tänä päivänä osaan pysähtyä. Koska olen opetellut pysähtymään. Minusta tuntuu, että ensi kertaa elämässä tunnen itseni ja kroppani. Osaan lukea, milloin on tarve pysähtyä. Ehkä se on osa tämän keski-ikäistymisen ihanuuksista, tämäkin asia.

Kerroinkin teille tuossa taannoin laittaneeni arjen aikataulut uusiksi. Juurikin nimenomaan sen takia, että arjen aikatauluttaminen on tuon pysähtymisenkin kannalta elinehtoni. Sen lisäksi, että pidän joka maanantaiaamu itseni kanssa viikkopalaverin, jossa suunnittelen tulevan viikon, pidän huolta, että tuolta kalenteristani löytyy myös ”minä-aikaa”. Aikaa, jolloin pysähdyn. Kirjaimellisesti joko sohvalle tai pysähdyn kesken työpäivän käymään lenkillä. Liikuntasuorituksetkin laitan kalenteriin. En sen takia, että ne tulisi tehtyä, vaan sen takia, että osaisin säilyttää niissäkin kohtuuden.

Tämän vuoden ajan olen nauttinut hyvästä vuodesta. Elämän kaikilla osa-alueilla. Olen täyttänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, silloin kun olen muistanut. Merkinnyt ylös muistiinpanoja ja haaveita. Rakennellut mielessäni unelmakarttaa. Näissä on apuna toiminut ihanan Fridan Hyvä Vuosi 2018 -kalenteri. Fridan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran varmaan reilut viisi vuotta sitten. Tuon pirteän pulppuavan ihmisen sisältä löytyy hurjan paljon syvyyttä. Valokuvaustaitoja ja kykyä nähdä kaunista jokaisessa asiassa.

Frida lähetti minulle jälleen kauniit kalenterit ensi vuodelle helpottamaan arkeani. Hyvä Vuosi 2019 – viikkokalenteri sisältää Fridan kuvaamia upeita kuvia Suomesta, mietelauseita sekä hauskoja kysymyksiä itsensä kehittämiseen ja itsetuntemukseen. Hyvä Vuosi 2019 -seinäkalenterista ajattelin tehdä perhekalenterin. Sellainen meiltä on puuttunutkin. Siihen voidaan laittaa kaikkien menot ja olla täten paremmin kartalla. Ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun kiireen keskellä olen odotellut miestä kotiin töistä vain hetken myöhemmin muistaen, että toinenhan on juuri lentokoneessa matkalla naapurimaahan.

Olen päättänyt, että vuodesta 2019 tulee jälleen hyvä vuosi. Aika paljonhan elämän mielekkyys on riippuvainen siitä meidän omasta asenteestamme. Elämästä ei tarvitse eikä kuulukaan nauttia koko ajan. Pääasia, että pitkällä aikavälillä ollaan plussan puolella ja pää pinnan yläpuolella.

Koska haluan laittaa hyvän kiertämään, niin sain myös luvan arpoa teidän lukijoiden kesken sekä Hyvä Vuosi 2019 -viikkokalenterin että Hyvä Vuosi 2019 -seinäkalenterin! Eli kaksi kommentin jättänyttä voittaa, toinen seinäkalenterin ja toinen viikkokalenterin. Arvontaan osallistuminen on helppoa:

♥ kerro tämän postauksen kommenttiboksissa kumpi kalenteri sinua enemmän kiinnostaa ja
♥ joku asia, josta tunnet kiitollisuutta juuri tänään.

Arvonta-aikaa on ensi maanantaihin 12.11.2018 klo 23.59 asti.

ENERGISTÄ ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,

PS. käykäähän tutustumassa kalentereihin verkkokaupassa! Koodilla ”MARIAS” säästätte postikulut tilatessanne tuotteita :)

 

 


keskiviikko 31. lokakuu 2018

Mistä haluan, että minut muistetaan?

MOIKKAMOI!

Vitsit, että se on taas tämä syksy, pimeät päivät ja valottomuus, mikä saa sielun syövereissä tapahtumaan. Ehkä tuleva pyhäinpäivä myös. Eilen siivotessani pianon päältä pois tappamaani viherkasvia, soimasin hetken itseäni. Tuo kasvi kun oli mummulta peräisin. Olin päättänyt pitää sen hengissä, ikään kuin yhtenä muistona äidistä. Syksyn pimeät veivät sen mukanaan. Tosin yksin niitä en voi syyttää. Ehkä kastelustakin oli kulunut liian kauan aikaa. Reilun pari vuotta se hoidossani kuitenkin selvisi. Se on vuoden enemmän kuin äidiltä jäänyt kliivia. Joka sekin päätyi kukkien hautausmaalle.

“I think the whole world is dying to hear someone say, ‘I love you.’ I think that if I can leave the legacy of love and passion in the world, then I think I’ve done my job in a world that’s getting colder and colder by the day.”
—Lionel Richie

Mitä sitten jäi jäljelle? Perheraamatut ja taide. Äiskän mustaksi maalaama sivupöytä ja peili. Komea piano tuossa omalla paikallaan. Mutta materialistisia muistoja tärkeimpänä ne muistot, joita ei voi rahassa mitata. Ne, joita ei syksyn pimeätkään tai kastelun puute saa kuolemaan. Silloin kun aloimme tätä lapsuudenkotiani tyhjentämään pysähdyimme miehen kanssa tavarameren keskelle vintillä. ”Mieti, että nämä ovat joskus kuuluneet jollekin ihmiselle – teidän äidille ja iskälle – ja nyt ne ei kuulu enää kenellekään.” totesi mieheni päätään pudistellen. Kuollessaan ihminen kun jättää usein mittavan määrän jälkeensä tavaraa. Tavaraa, jolla harvoin on merkitystä jälkipolville.

“Carve your name on hearts, not tombstones. A legacy is etched into the minds of others and the stories they share about you.”
—Shannon L. Alder

Siinä hetkessä päätin, että sitten joskus (toivottavasti ei vielä pitkään aikaan), kun minusta aika jättää, jälkeeni ei jää tavaramerta. Ei ainakaan siinä määrin kuin mitä minulle jätettiin. Materian sijaan haluan panostaa siihen, millaisen muiston jätän. Miten olen omalla toiminnallani helpottanut läheisteni elämää, tuonut iloa ja jaksanut valaa toivoa huonoina hetkinä. Ollut ystävällinen ja avoin. Vilpitön. Vaikka vastapuoli sitä ei välttämättä aina ole ollut. Kunnioittanut ja arvostanut jokaista kohtaamaani ihmistä yksilönä. Vaikkeivat arvomme välttämättä aina olekaan kohdanneet. Voinut katsoa vastapuolta silmiin tietäen, että oma toimintani on vastannut sitä moraalikäsitystä, jonka puitteissa minut on kasvatettu.

“No legacy is so rich as honesty.”
—William Shakespeare

Kun muistot materiassa on karsittu tai kun syksyn pimeät on ne tappaneet, tulevat ne oikeat muistot paremmin esiin. Ne, mistä ihmiset paremmin muistetaan. Haluan, että sitten joskus minut muistetaan kiehtovien tarinoiden kertojana kuten isäni. Aina valmiina auttamaan kuten äitini. Ihmisenä, joka ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään. Hulluna koiranaisena, jonka meditaationa toimi sormien upottaminen puuvillamaiseen koiran turkkiin. Rakkaudestani shamppanjaan, kuvastaen sitä elämän hilpeyttä, josta nautin. En halua, että minut muistetaan perjantaimyyssien ruoasta, vaan siitä, että osasin nauttia elämän pienistä asioista. Että sisäistin, mitä ajatus ”elämä on juhlaa” tarkoittaa. Kultareunuksineen ja piikkilankoineen.

“Your story is the greatest legacy that you will leave to your friends. It’s the longest-lasting legacy you will leave to your heirs.”
—Steve Saint

Joku voisi helposti ajatella, että eihän sillä enää sitten ole väliä, mistä minut muistetaan. Sitten kun en enää täällä ole. Itse näen asian niin, että on sillä väliä. Kaikella sillä, mitä teen niin kauan kuin minussa henki pihisee, on merkitystä. Ei vain itselleni, vaan lähinnä heille, ketkä jälkeeni jäävät. En anna lapsilleni omilla toiminnallani pelkästään eväitä elämään, joita käyttää tässä hetkessä. Vaan työkalut tulevaisuuteen – ihan niin kuin itse olen saanut ♥ Joten ei niillä kuihtuneilla kukilla kuulkaas loppupeleissä ole niin paljon merkitystä. Sen tajuaminen vaati itseltäni sielun syövereihin kurkistamisen ja tämän tekstin kirjoittamisen.
Mieli ja sydän keveni – kertaheitosta :)

“If you would not be forgotten as soon as you are dead, either write something worth reading or do something worth writing.”
—Benjamin Franklin

Mistä haluat, että sinut muistetaan?

IHANAA KESKIVIIKKOILTAA,


keskiviikko 24. lokakuu 2018

Nykyajan kirous; kärsimättömyys

HEIPSUN IHANAT!

Tiedättekö mitä…sen lisäksi, että olen huomannut näin keski-iän kynnyksellä (no hemmetti, keski-iässä eikä missään kynnyksellä :D), että sitä ei ole ihan enää niin energinen kuin esimerkiksi kolmekymppisenä, olen huomannut itsessäni täysin uuden luonteenpiirteen. Musta tuntuu, että se piirre ei kyllä ole ikäsidonnainen, sillä olen havainnut samaa luonteenpiirrettä myös tuossa jälkikasvussani. Minusta on tullut kärsimätön. Aivan tajuttoman kärsimätön. Ja ai että inhoan sitä tunnetta. Aina olen kyllä ollut sellainen ”kaikki heti tänne nyt” -ihminen, mutta aiemmin odottelu ei ole häirinnyt. Se ei ole ollut sellainen asia, jolla vaivaisin päätäni.

Syytän osaltaan tätä nykymaailman menoa kärsimättömyydestäni. Tiedättekö, kun esimerkiksi telkkarisarjojen katsominen on nykyään niin helppoa. Pystyy katsomaan viisi kautta yhtä sarjaa Netflixistä. Silloin kun haluaa. Pahintahan on tämän jälkeen koukuttua Bacheloretteen tai Ensi treffit alttarilla -ohjelmiin. Koska niitä sä et näe koko kautta etukäteen netistä tai mistään. Mulla on nyt kuukauden ilmaiset jaksot Ruutu + ja Cmoresta, mutta ei, silti en näe koko kautta vaan aina seuraavan viikon jakson. Ja kun se ei kuulkaas enää riitäisi. Pitäisi nähdä heti ja nyt kenet tuo ihana Jenny valitsee tai miten käy Rosan ja Eetun. Samaistutteko tähän tuskaani? Onneksi kyse on näinkin pienestä tuskasta :)

Toista se oli siihen aikaan, kun joutui aina oikeasti viikon odottamaan perjantai-illan Dallasta eikä silloin nähnyt edes sitä yhtä jaksoa etukäteen mistään. Koska ainoa hifistelylaite mikä meillä kotona tuohon aikaan telkkarin lisäksi oli, oli sellainen kaksipesäinen ghettoblaster, jossa pystyi jopa nauhoittamaan kasetilta kasetille. Kelaamaan eteenpäin tai taaksepäin etsiessään sitä oikeaa kappaletta. Niin paljon, että nauha usein venyi ja vanui. Toista se on nykypäivänä. Spotifyssa ja Youtubessa sä saat kuunneltua just heti ne kappaleet, mitkä haluat. Ilman kelaamisia. Ilman venymisiä ja vanumisia.

Kärsimättömyyttä aiheuttaa myös se,  että jos saan viestin enkä ennätä siihen heti vastaamaan. Jos esimerkiksi olen auton ratissa. Tämä on toisaalta sellaista käänteiskärsimättömyyttä, sillä ajattelen vastapuolen ihmettelevän, että miksi en vastaa heti, kun kuitenkin näkee, että olen viestin lukenut. Tuskastun tietäen, että se toinen odottaa siellä vastausta. Tai kuvitellen, enhän mä voi sitä tietää. Itse olen samanlainen. Huomatessani, että viestini on luettu, ihmettelen jos en saa vastausta samantien. Vaikka tiedän, että se vastapuoli varmasti vastaa, kun ehtii.

Viime aikoina kärsimättömyyteni on kohonnut sfääreihin myös hitaan kotinetin ansiosta. En tiedä, miksi tuo lagaa, mutta se tekee sen juurikin silloin, kun olen kirjoittanut pitkän pätkän ilman tallennuksia. Tietokoneruutu herjaa huonoa yhteyttä ja heittää näyttöön harmaan ruudun. Lasken sekunteja siihen kun yhteys palautuu. Tuskanhiki valtaa kärsimättömän. Yhteyden palautuessa usein osa tekstistä puuttuu. 

Elämä on varsin helppoa nykyisin, kiitos osin tietoteknillisten oivallusten. Mutta kolikon kääntöpuoli on mielestäni se, että kun kaikki on heti saatavilla, niin sitten ei osata enää odottaa. Itse en ainakaan osaa. Yritin selittää itselleni tässä yksi päivä netistä erään yrityksen yhteystietoja etsiessäni ja jälleen nettiyhteyden pätkiessä, että olisinko valmis palaamaan puhelinluettelon keltaisiin sivuihin? Niinpä, ehkä en. Eli ei auta muuta kuin opetella kärsivällisyyttä ja olla onnellinen niistä elämää helpottavista välineistä :)

Palataan vielä kuvien muodossa talviunille laitettuun mökkisaareen. Eilisen postauksen kuvat olivat kännykkäkuvia, mutta pakko tallentaa tänne sähköiseen päiväkirjaani myös kameralla otettuja kuvia. Päivästä, jolloin ilma oli kaunis. Sumuinen ja harmaa, mutta silti jostain pilviverhon välistä pilkotti aurinko aika ajoin. Tuleva talvi tekee muuten tämän mökkihöperön kärsivällisyydelle mannaa. Ainakin opettaa kohti kärsivällisyyttä, jos ei muuta :)

ILOISTA KESKIVIIKKOA,