sunnuntai 20. toukokuu 2018

Tilaa unelmille

HEIPSUN IHANAT!

Heräsin tänä aamuna siihen, kun mies sanoi hiljaisella äänellä ”Kello on jo puoli yksitoista, pitäisköhän meidän nousta?” Tuossa hetkessä heräsin ja tajusin, että unta olisi riittänyt vielä vaikka kuinka. Vaikka oli tullut nukuttua liki kellon ympäri, niin tunsin oloni väsyneeksi. Toisin kuin yleensä noin paljon nukuttuani. Silloin ymmärsin, että en ollut pitänyt viime aikoina siitä lupauksestani kiinni. Siitä, minkä alkuvuonna tein. Voidakseni vielä paremmin.

Olen ollut itse oman hyvinvointini tiellä. Jonnekin taka-alalle romukoppaan on viimeisten parin viikon aikana heitetty se sanana kaunis, mutta vaativa: lempeys. Peilistä on katsonut Maria, jolla on ensi kertaa sitten lasten vauvavuosien ollut silmäpussit. Maria, jonka silmienvälin huolirypyt ovat syventyneet. Tänä aamuna sen tajusin, että nyt on parempi tehdä muutos. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Pakko viheltää peli poikki, jotta jaksaa. Kieltämättä muutaman viime viikon aikana on tuntunut, että elämä soljuu kiireen vilkkaa eteenpäin ja itse olen juossut sen perässä kuin silmälapuilla varustettu ravihevonen, joka ei ole nähnyt sivuillensa. Vain eteenpäin. Selvittänyt deadlinen deadlinelta ja sähköpostin sähköpostilta. Jopa ne hengitysharjoitukset, jotka ovat olleet jokaaamuinen intohimoni ovat unohtuneet. Kiireen keskellä.

Eilen mökillä pitkästä aikaa huomasin, että ajauduin siihen ihanaan tilaan. Siihen tilaan, missä rakastan olla. Uppouduin unelmiini. Unelmat ja unelmointi ovat mulle ja hyvinvoinnilleni tärkeitä juttuja. Katsoin sohvalla maatessani tuulessa huojuvia koivun latvoja ja matkasin haavemaailmaan. Pitkästä aikaa osasin taas olla onnellinen niistä ihan pikkuisista, arkisista jutuista.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä”

Eilen sen tajusin, että voidakseni hyvin, mulla pitää olla just niitä tuollaisia päiviä. Päiviä, kun ei ole pakko. Kun saa vaan olla möllöttää ja tehdä asioita ilman aikataulua. Kuten eilen postauksessa totesin, niin tunsin eläväni. Se, jos mikä, on tervetullut tunne! Välillä tuntuu, että tämä nyky-yhteiskunta vaatii kovin paljon. Pysyäksesi mukana menossa, pitäisi olla koko ajan tuli pepun alla. Pitäisi olla koko ajan monessa mukana, olla aktiivinen ja sosiaalinen. Jopa minä yltiösosiaalisena ihmisenä rakastuin eilen hiljaisuuteen. Tajusin, että pitkästä aikaa kuulin itseäni. Sitä sisäistä ääntä, jonka kanssa meillä on yleensä ollut yhteinen sävel. Jonka äänen olen tukahduttanut liian lyhyillä yöunilla ja ryntäilemällä päättömänä paikasta toiseen.

Koska elämä ei voi olla pelkkää mökkeilyä ja unelmointia, niin huomiselle illalle työpäivän jälkeen olen kirjoittanut kalenteriin ”Organisoi arkesi”. Aion ottaa niin kauan aikaa kuin tarve vaatii ja tehdä itselleni selväksi sen, että mikä on arjessa tällä hetkellä se asia, mikä estää minua voimasta kokonaisvaltaisesti hyvin. Ja älkäähän käsittäkö väärin, voin hyvin, mutta tiedän, että voisin voida vielä paremmin. Se on osaltaan tämä lisääntyneen valon määrä, mikä saa karsimaan yöunista. Pitkällä aikavälillä sekin kostautuu. Olen myös miettinyt somea ja sen ajan käytön rajoittamista. Mutta toisaalta, kun se on osa työtäni ja asia, jonka käyttöä en voi täysin tyrehdyttää. Ehkä pitäisi miettiä niitä muita aikasyöppöjä arjessa, joista olisi varaa karsia.

Voin palata teille pidettyäni sisäisen palaverin itseni kanssa. Että mihin tulokseen tulimme. Kirjoittaa kokousmuistion tänne kaikkien nähtäväksi. Jotta voisimme sparrata toisiamme. Sillä tiedän, että en ole ainoa joka tässä vaiheessa vuotta on valmista kauraa kirmaamaan kesälomille ♥ Tee arjestasi sellainen, että tarvetta lomalle ei ole. Ajatuksena kaunis, mutta tällä hetkellä hieman kaukainen…

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


lauantai 19. toukokuu 2018

Just sayin’…

IDILTAA IHANAT!

Tänä aamuna köllöttelin sängyssä liki tunnin ennen nousua ylös. Lintujen laulu kuului sisään ihan kuin olisivat olleet korvan juuressa sirkuttamassa. Toiselta puolelta kuulin tuttua unista tuhinaa. Jaloissa karvainen kaveri vaihtoi asentoa ja jatkoi uniaan. Aamukahvilla todistin kahden joutsenen lentoa matalalla noin 20 metrin päästä. Perästä tuli yksi yksinäinen kovasti äännellen. Kuin huutaen, että odottakaa minua.

Laiturilla ollessani katsoin taivaalle valkoista vanaa. Mietin, että varmastikin oli tulossa Tokiosta. Niinhän se olikin, siellä yli 10 000 metrin korkeudessa oli lentokoneellinen täynnä minulle tuntemattomia, matkalla Amsterdamiin. Hymyilin ja mietin, että kerrankin minulla ei tullut matkakuumetta. Tuossa hetkessä laiturilla oli just se kaikki mitä tarvitsin. Ei ollut tarvetta vaihtaa maisemaa.

Esikoisen kanssa sohvalla aurinkoa villasukat jalassa ottaessamme tunsin auringon polttavan kasvojani. Tunsin tuulen purevuuden kylmyytenä. Ihoni reagoi ja oli kananlihalla. Otin esikoisesta mallia ja vedin viltin päälleni. Auringon lämpö kasvoillani pistin silmät kiinni ja nukahdin päiväunille tietäen, että mikään mahti maailmassa ei mua siitä ihan heti herätä. Kukaan ei odota multa mitään tai tarvitse mua mihinkään. Se tunne on välillä erittäin tervetullut.

Miehen kanssa alkuillasta Vain Elämää -jaksoa katsoessani herkistyin Dannyn tulkintaan siitä, kuinka kipeä asia lapsettomuus voi olla. Tunsin piston sydämessäni, sillä olin juuri komentanut tyttöjä, jotka eivät ottaneet sitä nahistelunsa keskellä kuuleviin korviinsa. Tunsin elämänarvojen palaavan kohdilleen tuon kappaleen sanojen myötä. Herkistyin myös Terhi Kokkosen tulkintaan siitä, kuinka elämä ei ole aina helppoa, jos se ei ole taloudellisesti turvattu. Mutta kuinka kuitenkin silloinkin sitä löytää elämässä sen elämässä tärkeimmän kantavan voiman eli rakkauden.

Juuri todistin lasten riemua siitä, kun kuusi joutsenta teki ylilennon mökkimme yli. Koivujen latvojen korkeudella. Ilta-aurinko alkaa laskemaan takavasemmalle ja jännityksellä vielä odotan, millainen auringonlasku tänä iltana saadaan. Auringonlaskut ovat viestejä heiltä, joita ei enää täällä ole. Näin vanhan ajan intiaaniheimot uskoivat. Tuossa on jotain kovin lohdullista.

Elämä, yksinkertainen elämä, on sitä ihmisen parasta aikaa. Kuten myös tämä kesäkin. Vaikka se välillä pakottaisi laittamaan villasukat jalkaan ja kaivautumaan viltin alle – ainakin sitä tietää tuntevansa. Tuntee elävänsä 

LEVOLLISTA LAUANTAI-ILTAA,


maanantai 14. toukokuu 2018

Kesän helpoin (ja kenties myös herkullisin) mansikkakakku

HEIPPATIRALLAA

ja hei, saako vielä kerran hehkuttaa näitä kesäisiä kelejä? :D Jotenkin sitä ajattelee, että eihän nämä voi jatkua pitkään. Varautuu sisimmissään taas niihin perisuomalaisiin kesäkeleihin. Niihin, joidenlaisia meillä on nyt viime kesinä ollut. Vaikka loppukesä sataisi kissoja taivaalta, niin musta kuulkaa jotenkin tuntuu, että ihan jo tämä tähän astikin nautittu aurinko/helletankkaus siinä tapauksessa riittäisi. Älkäähän käsittäkö väärin, kesän lapsena rakastan lämpöä ja aurinkoa. Mutta jotenkin sitä osaa vaan olla jo näistäkin saaduista kesäpäivistä niin kamalan kiitollinen.  Palataan vielä hetkeksi eiliseen äitienpäivään ja mökkitunnelmiin. Kyllähän sitä äitienpäivänä kesän ensimmäinen mansikkakakku pitää leipoa eikö? Mä teen täytekakun pohjan aina tuolla samalla ohjeella. Sillä samalla, jolla mun maailman parhain äiti aikoinaan kakun teki. Kolme ainesosaa pohjaan eikä mitään kikkailuja, kaikkia sama määrä. Eilen käytin mökillä sellaista kahvikuppia, johon meni viisi kananmunaa. Joskus jos olen tehnyt tämän isompaan vuokaan olen käyttänyt lasia, johon menee kahdeksan kananmunaa.

Yleensä kakkupohjien väliin laitan makeista mansikoista survottua mansikkasurvosta, banaania muussattuna sekä vähän kermavaahtoa. Tällä kertaa väliin pääsi kaupan mansikkahilloa ja vaniljarahkalla höystettyä kermavaahtoa. Päälle (varsin mauttomia) mansikoita sekä pensasmustikoita. Ei täytteet tällä kertaa huonoja olleet,  mutta ei ole banaanin ja makeiden mansikoiden yhdistelmän voittanutta :)

KESÄN HELPOIN MANSIKKAKAKKU

Pohja
1 kuppi munia
1 kuppi sokeria
1 kuppi vehnäjauhoja

-vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi
-lisää nostellen vehnäjauho
-kaada voideltuun irtopohjavuokaan ja paista 175 asteessa uunin alatasolla noin 30 minuuttia
-anna jäähtyä ja leikkaa pohja kolmeen osaan
-kostuta kerrokset sitruunamehu-vesi-sokeriseoksella ja lisää täyte

Täyte
mansikoita
1 banaani haarukalla muussattuna
2-3 dl kermaa vaahdotettuna ja ripauksella sokeria makeutettuna

ID

Kuplia, äitejä ja mansikkakakkua. Lämpöä, lasten kikatusta ja yksi hellettä varjon suojissa pitelevä koira. Eilen illalla, kun saari tyhjeni tuli tilaa omille ajatuksille. Päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, kuinka onnellinen olen. Vaikka elämä ei ole aina ollut helppoa, niin silti kaikki on niin kovin hyvin 

AURINKOISTA ALKANUTTA VIIKKOA,