sunnuntai 07. elokuu 2016

Pienet, rakkaat kesätyttöni mun

Mygirls (1 of 14) Mygirls (7 of 14) Mygirls (4 of 14) Mygirls (14 of 14) Mygirls (3 of 14) Mygirls (12 of 14) Mygirls (2 of 14) Mygirls (10 of 14) Mygirls (9 of 14) Mygirls (8 of 14) Mygirls (5 of 14) Mygirls (11 of 14)Mygirls (13 of 14)

MOIMOI!

Tänä viikonloppuna, jälleen kerran, sydämeni on pakahtunut. Se on pakahtunut lasten kikatuksesta, syliin änkeävästä pikkuisesta, spontaanisti halin antavasta kultakutrista, ehdoitta rakkautta tunnustavasta kullannupusta ja pienestä juuri nukahtaneen kädestä kaulan ympärillä, jota ei olisi yön tullen halunnut ottaa pois. Jo isoja, mutta silti niin kovin pieniä. Koetellaan rajoja, mutta kaivataan syliä. Saatetaan tiuskahtaa, mutta pyydetään heti anteeksi. Kaivataan aikaa ystävien kanssa, mutta palataan aina illan tullen kotiin.

Sydämeni on myös pakahtunut surusta. Surusta, kun tiedän, että kaikki eivät näe ja tunne sitä rakkautta. Jotkut kuitenkin haluaisivat palavasti kokea ne pienet sormet omien sormiensa ympärillä, mutta syystä tai toisesta eivät ole saaneet tätä haavetta toteen. Joillain taas olisi tähän mahdollisuus; olisi ne pienet sormet, jotka ottaisivat omasta sormesta kiinni, mutta aikuisen itsekkäät intressit ajavat ohi. Ei pystytä huolehtimaan lapsesta, sillä omasta itsestäkin huolehtiminen käy työstä.

Reilu 11 vuotta sitten aloitin elämänkoulun, joka on opettanut enemmän kuin mikään muu koulu tähän mennessä. Pääsykokeita tähän kouluun ei ollut, mutta helpolla sinne ei päästy sisään. Huolta ja epätoivoa oli ennen koulun alkamista. Koulun alettua huolta on ollut, mutta sitäkin enemmän onnentunnetta ja rakkautta. En käy tätä koulua yksin vaan sitä vastuuta on onneksi jakamassa toinen tasavertoinen vanhempi, opiskelijakollegani. Elämänkoulussa ei tunneta koeviikkoja. Pistokokeita sattuu eteemme aina silloin tällöin, päivittäin. Kaikki ne olemme tähän mennessä läpäisseet. Jotkut rimaa hipoen ja jotkut heittämällä. Nuo pikkuiset opettajamme ovat opettaneet meille enemmän kuin saattavat arvatakaan. Asettaneet tiellemme rasteja, joita ollaan yön pimeinä tunteina ratkottu. Valvottu ja aamulla herätty väsyneinä, mutta kirkkain ajatuksin.

Onko mitään kalliimpaa kuin omat lapset? Ei ole. Sen takia näen punaista, kun kuulen vanhempien huutavan lapsilleen. Puhuvan epäkunnioittavasti. Purkavan pahaa oloaan lapsiin. Ihan kuin se olisi meidän vanhempien etuoikeus toimia näin. Ei se kuulkaas ole. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole sellainen yli-ihminen, että ääntään korottamatta klaaraisi tämän elämänkoulun. Mutta jos ainakin yritettäisiin asettua hetkeksi sen lapsen kenkiin ja miettiä, miltä se tuntuu. Suojeluvaistoni on jälleen herännyt vahvempana kuin koskaan. Tiedän, että kasvu ei ole helppoa. Toinen saattaa olla ihan ulapalla kaikista muutoksista, niin henkisistä kuin fyysisistäkin. Tuntea sisällään jotain, jonka haluaa päästää kiukkuna ulos. Niinä hetkinä otan syliin ja silitän päätä. Joskus tämä toimii, joskus ei. Silloin annan aikaa. Aikaa pahalle ololle tulla pois. Hyvin pian sieltä myllertävän kuoren alta kuoriutuu taas se oma pikkuinen tyttöni. Se, jonka ansiosta olen, mikä olen. Se, jolle haluan sanoa, että olen maailman onnellisin äiti. Vaikka välillä vähän tyhmä olenkin 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

alle


perjantai 14. marraskuu 2014

Pidä itsestäsi huolta!

MOIKKAMOI!

Piti postaamani tänään joulupalloista, mutta mieli muuttui tuossa aamutelkkaria katsoessani. Välillä tekee mieli vähän ajatella asioita syvällisemminkin ja jakaa tietoa. Tiesittekö, että tänään on Maailman Diabetespäivä? Mä en tiennyt tätä ennen. Enkä tiennyt sitäkään, että Suomessa tuo tappava kansantauti on yleistynyt ihan hirmuisesti viime vuosina. Miettikääs, että Suomessa on jopa liki puoli miljoonaa diabeetikkoa, joista liki 200 000 sairastaa kakkostyypin diabetestä tietämättään. Aika kammottava ajatus! Ykköstyypin diabetestä ei voi omilla elintavoillaan estää tulemasta, mutta tuon kakkostyypin diabeteksen puhkeamiseen voi vaikuttaa.

Nyt te siellä ajattelette, että mitä se sisustusbloggari siellä taas suu vaahdossa meille toitottaa :D Enhän mä muuten näistä vaahtoasi, mutta asia koskettaa aika lähteltä. Sivusta seurasin tämän tappavan taudin salakavalaa toimintaa, joka nujersi tuon rakkaan isäni viime vuonna. Tosin iskällä oli nuoruusiän eli ykköstyypin diabetes, joka eroaa tuosta kakkostyypin diabeteksesta. Mutta samaa tautiryhmää kaikki tyynni. Vaikka olen elänyt suht’ terveellisesti koko elämäni, niin huomaan että olen vielä skarpannut asiassa tuon viime vuoden jälkeen. Perintönä on kuitenkin altistus tuohon sokeritautiin. Toki silloin tällöin tulee syötyä epäterveellisesti ja lintsattua liikunnasta. Pääasia kai on se, ettei päästä sitä vararengasta kertymään tuohon vyötärölle.

Ykköstyypin diabeteksen oireet (jano, väsy, laihtuminen) ovat aika selviä, mutta tiesittekö, että esimerkiksi epämäärinen kipu voi olla merkki kakkostyypin diabeteksestä? Se oireilee eri tavalla kuin tuo ykköstyypin diabetes. Ja totta tosiaan se voi olla vuosia piilevänä. Ellei sitten käy verikokeissa säännöllisesti testaamassa verensokeria. Mä ajattelin tästä lähtien alkaa käymään kerran vuodessa verikokeissa. Ihan sama, vaikka se maksaisi pikkuisen. Ostetaan sitten vaikka muutama tuikkukippo vähemmän :) Ajoissa huomattuna ja lääkityksen saamisen myötä elinennuste parantuu huomattavasti. Piikkikammoisena mua tsemppaa jo tuo ajamaan noihin verikokeisiin. Ollakin, että tuohon kakkostyypin diabetekseen voidaan käyttää pillerilääkitystä tietyissä tapauksissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(Hups, pieni kirjoitusvirhe ohjeessa: koristele gojimarjoilla :) Telkkarissa sanottiin, että paras tapa välttää tuota kakkostyypin diabetestä on nousta ylös sohvalta. Eli liikkua. Sitä mä teenkin. Vaihtelevalla menestyksellä. Enemmänkin voisi liikkua. Parin vuoden aikana tosin olen huomannut, että tuo pelkkä juoksu ei riitä. Ja sali on alkanut tökkimään. Entinen ryhmäliikuntatuntien suurkuluttaja minussa on alkanut haaveilemaan kotijumpista. Kodinhoitohuoneen nurkassa on ollut pari kahvakuulaa ja muita liikuntavälineitä vähän käyttämättöminä. Välillä olen kahvakuulaa heilutellut, mutta ilman sen kummempia suunnitelmia. Viime kesänä tulostin netistä itselleni Kayla Itsinesin ilmaisen näyteviikko-ohjelman. Tällä viikolla päätin kokeilla tuota. Nyt olen tehnyt yhtenä päivänä jalkatreenin ja toisena vatsatreenin. Molemmissa korvasin käsipainot kahvakuulilla. Tälle viikolle vielä käsitreeni tekemättä. 28 minuuttia / treeni ja jestas, ettei mulla ole ikinä minkään bodypumpin jälkeen ollut jalat niin jumissa kuin tuon jalkatreenin jälkeen. Eilisen vatsalihastreenin loppuminuuteilla liki luovutin. Ei pystynyt nousemaan vatsalihaksien avulla enää istumaan. Tänään ei sitten pysty edes nauramaan, kun lihaksiin sattuu. Treenit suoritetaan circuit-tyyppisesti; kuhunkin treeniin sisältyy kaksi neljän liikkeen settiä. Neljää liikettä tehdään aina seitsemän minuutin ajan ja sitten minuutin tauko. Sitten tehdään vielä tuo toinen setti seitsemän minuutin ajan. Molemmat setit tehdään kahdesti. Iisiä kuin mikä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Musta tuntuu, että tuolla mä saan juuri sitä suunnitelmallisuutta liikkumiseen, mitä olen kaivannut. Pieni hinta siihen nähden, että saan muuallekin lihaksiin muotoa kuin vain noihin jalkoihin (juoksulenkkien avulla). Toivottavasti ;) Parista treenistä innostuneena tilasin eilen Kaylan 12 viikon treenivihkosen. Kaiken lisäksi tuosta sai eilen 10% hinnasta pois. Uskon, että mun ruokailut on ihan ok pohjalla, mutta silti ostin myös tuon ruokakirjasenkin. Sieltä saa hyviä vinkkejä näiden olemassaolevien ruokareseptejen joukkoon. Loppujen lopuksi, kuten todettu ennenkin; kyse ei tässäkään ole mistään 12 viikon pyrähdyksestä vaan loppuelämän terveellisistä elintavoista.

Palatakseni asiaan. Kakkostyypin diabeteksen ennaltaehkäisyyn ei tarvita näin suureellisia liikuntaponnistuksia. Se riittää jo ens alkuun, että nousee sieltä sohvalta ja käy kolme kertaa viikossa sykettä nostavalla kävelylenkillä. Katsoo kaupassa mitä sinne ostoskärryynsä laittaa. Herkuttelee herkuttelupäivinä ja elää arkena peruskotiruoalla. Vaikka sä nyt ajattelisit, että pah, olen onnellinen joulusuklaarasia sylissä telkkarin ääressä, niin ajattele asiaa lapsiesi, puolisosi, sukulaisiesi tai ystäviesi kannalta. Eivät he halua sinua menettää tuolle taudille. Trust me, tiedän mistä puhun! Näin lasten myötä sitä alkaa ajattelemaan asiaa myös siltä kantilta, että en ole vastuussa vain omasta hyvinvoinnistani. Vaan olen vastuussa myös siitä miten nuo pikkuiset tästä elämästä selviää. Sen takia teen kaikkeni, että saisin iskostettua heihin terveelliset elintavat. Ihan hirmuisesti on vielä työtä, sillä meillä olisi joka päivä karkkipäivä, jos lapset saisivat päättää. Joka paikkaan myös mentäisiin autolla, jos kyse olisi heistä. Prisman maitohyllykin on niin pitkän kävelymatkan päässä, että hyvä etteivät tunge istumaan ostoskärryihin ;)

Mä haastan just sut nousemaan sieltä sohvannurkasta taistelemaan tuota tappavaa kansantautia vastaan!
Toivottavasti otat haasteen vastaan. Huomenna sisustusjuttuja ja Rivièra Maison -arvontaa! Ja sitten sunnuntaina luvassa joulupallojen välkettä. Ellei taas tule jotain akuutimpaa asiaa, josta muistutella :)

ILOISTA PERJANTAITA &
IHANAA ALKAVAA VIIKONLOPPUA,

alle

 PS. olis kiva tietää, mitä mieltä olette näistä tällaisista postauksista! Tykkäättekö mieluummin lukea hömpänpömppää vai sopiiko välillä sekaan vähän asiapitoisempaakin juttua?


tiistai 07. tammikuu 2014

I am in charge of how I feel and today I am choosing happiness

Heikunkeikun,

ihana kamala arki on jälleen täällä! :) Toisaalta niin suunnattoman turvallista ja tuttua. Työpäivät ja niitä rytmittävät viikonloput. Harrastuksineen kaikkineen. Rutiinit tuovat turvallisuutta ja toisaalta helpottavat ihan hirmuisesti selviämistä arjesta. Mulla tosin vaikuttaa arjesta selviytymiseen suunnattomasti myös se, että tuo pyhäkolminaisuus; lepo, ravinto ja liikunta, ovat balanssissa keskenään. Aluksi ajattelin kirjoittaa vain siitä, että kuinka tuo ravinto vaikuttaa koko elämiseen. Mutta kaiken tämän synkeän tammikuun keskellä vois katsoa asiaa vähän laajemmalta kantilta.
Multa kysytään myös täällä bloginkin puolella aika ajoin, että mistä ammennan positiivisuuteni tai mikä saa jaksamaan. Kyllähän se on niin, että suurin vaikutus on sillä, että positiivinen elämänasenne on syntymälahja. Vuosien varrella sitä on oppinut käyttämään hyväksi erilaisissa kriisitilanteissa. Sen tiedostaminen, että itse on vastuussa omasta onnellisuudesta, on jo puolivoittoa. Ei voi syyttää muita siitä, että elämä välillä potkii päähän. Me ihmiset osaamme olla ilkeitä, kateellisia ja puhua pahaa selän takana. Yleensä jätän tuollaiset ihmiset omaan arvoonsa ja koitan kuitenkin kohdella heitä kaikesta huolimatta ystävällisesti. On olemassa myös asioita, joihin ei voi vaikuttaa, jotka kuitenkin saavat positiivisimmankin ihmisen laivan keikkumaan. Mulla oli aikoja, että valvoin öitä työasioiden takia. Pitkän aikaa meni, ennen kuin tajusin, että esimerkiksi markkinatilanne on niiden asioiden piirissä, joihin en pysty vaikuttamaan. Kuten myös tuo ikuinen marinan aihe sää. Juu, nyt on synkkää ja lumetonta, mutta mitäs jos kuitenkin yritettäis olla onnellisia ja iloisia siitä, että jossain vaiheessa kuitenkin se kevät sieltä kolkuttelee? Tilanne on mikä on, joten koitetaan tehdä siitä kuitenkin olosuhteiden puitteissa paras mahdollinen. 
Viime aikoina olen huomannut, että sen hyvinvoinnin ja onnellisuuden taustalla on ravinnolla ihan älyttömän suuri vaikutus. Omalla kohdallani suurempi kuin levolla ja liikunnalla. Kolme-neljä vuotta takaperin tein ruokarempan ja juu, kyllä siitä aina toisinaan lipsutaan, mutta sitten taas päästään nopeasti oikeille raiteillekin. 38-ikävuoteen mennessä olen todennut, millainen ravinto sopii mulle parhaiten. Ja se on kasvispainotteinen. Tykkään kyllä liharuoistakin, mutta punainen liha tekee raskaan olon. Kalaa ja kanaa tulee syötyä 3-4 päivänä viikossa. Pari päivää on ihan pelkästään kasvispainotteisia ja ehkä yhtenä päivänä syön punaista lihaa. Tämä toimii mulla, ei välttämättä muilla. Ihan superfood-hifistelijäksi musta ei olisi, mutta viime kesästä mukana matkannut MSM-jauhe sai mielipiteeni näitä ”jauhemaisia” superfoodeja kohtaan muuttumaan (tosin edelleen olen sitä mieltä, että kotipakkasesta löytyvät mustikat ja vadelmat ovat superfoodeja parhaimmillaan!). Olkapääkipu, joka vaivasi juoksulenkkien jälkeen hävisi tuon MSM:n jälkeen ja muutenkin olo on energisempi. Tällä hetkellä syön MSM:ää 1 rkl päivässä. Vuodenvaihteesta mukana on kulkenut myös maca-jauhe. Ajattelin sen tuovan helpotusta tähän himpun verran surullisempaan aikaan. Ja liekö kiitos sen vai taas tämän positiivisen luonteen, niin kohti valoa mennään :) Goji-marjat ovat kuuluneet aamupalaani ja smoothieni pian vuoden päivät. Joku voi väittää, että maistuvat pahoilta, mutta mun suuhun maistuvat kyllä äärimmäisen hyviltä.
Välillä on niitä päiviä, kun tekee mieli syödä kevyemmin. Näinä päivinä korvaan joko lounaan tai päivällisen smoothiella. Tai tarvittaessa molemmat. Joskus myös aamupalan. Suurta osaa ruokavaliossani näyttelee parsakaali (ylläri ;), kukkakaali, tammenlehväsalaatti, lehtikaali, pinaatti, avokado, kananmunat, cashew-pähkinä (ainoa pähkinä, jolle en ole allerginen), ruisleipä ja maustamaton jugurtti. Urtekramin spelttimuroja unohtamatta. Niihin tulee himo ja niitä voisin napsia päivän mittaan pelkältäänkin. Miten joku, joka aluksi maistui niin pahville, voikin aiheuttaa tälläisen addiktion? Rahkan mausta en välitä, mutta smoothieen lisään mielelläni Ehrmannin rahkajugurttia, joka on miedomman makuista. Makeanhimon viikolla tyydyttää jäiset ananaksen ja banaanin palaset. 
En noudata terveellistä ruokavaliota sen takia, että haluaisin laihtua vaan siksi, että siitä tulee oikeasti hyvä olo. Puntarilla olen käynyt viimeksi vuosi takaperin. Paino hilaa kolmen kilon sisällä (58 kg -61 kg). Housun vyötäröstä tietää, koska ollaan menemässä yli. Ja sitten kun ollaan tuolla kolmen kilon vaihtelun toisessa päässä niin senkin tuntee. Onnellisuuteen kyllä kuuluu ravinnon lisäksi tuo liikunta ja lepokin. Mutta liikunnan merkitys vaihtelee; silloin kun muistan (raaskin tai jaksan) levätä niin kaikki on hyvin. Mutta silloin kuin liikunta lähtee lapasesta (niin kuin toissa syksynä), niin kroppa väsyy ja sitä myötä mieli väsyy. Kohtuus kaikessa! Tämän takia olen huomannut, että mulle sopii parhaiten pari juoksulenkkiä viikkoon ja pari kertaa salia. Jos oikein liikututtaa niin ehkä vielä yksi juoksulenkki sallitaan.
Kuten olen aiemminkin todennut, niin hyvinvointi (jos on perusterve) ei ole rakettitiedettä. Kuluta enemmän kuin syöt (jos haluat laihtua). Jos käyt tunnin spinningissä niin vuorokauteen jää vielä 23 tuntia romuttaa se spinningin tuoma hyväolo esimerkiksi roskaruoalla. Omalla kohdallani liikunta ja ravinto kulkevat käsi kädessä. Kun syö terveelliseti tekee mieli liikkuakin usein. Kun liikkuu tuon 4-5 kertaa viikossa niin tekee mieli syödäkin terveellisesti. Ja so what, vaikka sitten välillä repsahtaa pizzaan tai Big Macciin. Siitä on päästävä yli ja taas jatketaan siitä mihin jäätiin. Jos tänään tuo onnea syödä vihersmoothie, niin tee smoothie. Jos onnenavain on rullakebab, niin ei muuta kuin lähimmälle kioskille. Simple as that! Taustalla kuitenkin on se halu elää terveellisesti. Ainakin mulla. Aamen :D
Hei, iltasella jatkan kommentteihin vastaamistalkoita!
Ja pikapuoliin sitten sitä toista kvartaalikatsausta viime vuodelta. Stay tuned…
Positiivisin terkkusin,