tiistai 03. lokakuun 2023

Täällä taas ♡

18

Mitä sanoa, kun ei tiedä mistä aloittaa?
Mitä kirjoittaa, kun olisi niin paljon kirjoitettavaa?

Aloitetaan siitä, että olen hurjan pahoillani, että blogi on jäänyt päivittämättä. Viime syksy ja alkuvuosi olivat tietyllä tapaa elämäni raskaimmat. Perheyrityksen luotsaaminen haastavina aikoina vei energiaani niin, että jostain oli karsittava. Ja se oli valitettavasti blogi, sillä samaan aikaan halusin kehittää valmennusyritystäni. Lisäksi olen aina kokenut, että blogin kirjoittaminen ja valokuvaus ovat asioita, jotka kaipaavat tilaa ympärilleen. Ne ovat asioita, joita haluan tehdä sydänlähtöisesti, enkä puskemalla. Ja hei, nyt sitä tilaa taas on ♡

Huomaan, että syksy on ollut ennenkin täällä blogissani muutosten aikaa. Syksyllä, kun illat pimenevät, sitä tietyllä tapaa käpertyy sisäänpäin kuulostelemaan ja katselemaan. Syksy on itselläni vahvemmin uuden alkua kuin tammikuu.

Se oli syksyä, kun taannoin muutin blogini pelkästään ruokablogiksi. Se oli syksyä, kun siitä parin vuoden päästä otin mukaan lifestyle-puolen. Viime lokakuussa tunsin järjetöntä paloa blogin kirjoittamisen suhteen ja kirjoitin siitä postauksenkin.

Silti paukkuja blogin kirjoittamiseen ei ollut. Viimeisimmän postauksen kirjoitin lokakuussa Rodoksen lentokentällä ja veljen vaimo oli katsonut sivusta, kun sormet tanssivat näppäimistöllä. Oli sanonut tyttärelleen, että kuinka hienoa on, että suuni on hymyssä tehdessäni töitä. Ja sitähän se on kuulkaa ollut. Hymy tulee huulilleni nytkin, kun saan kirjoittaa.

Mitä on tapahtunut sitten viime syksyn? Pikakelauksella katsottuna ajanjaksoon mahtui paljon töitä. Paljon epävarmuutta ja turbulenssia. Mutta silti vahvaa luottoa elämään. Kesäkuussa haimme Julian kotiin vuoden vaihto-oppilasmatkalta ja perhearki palasi uomiinsa. Heinäkuun lopussa loppui kahden vuoden pestini perheyrityksen toimitusjohtajana ja hyppäsin yksinyrittäjäksi. Pari vuotta suunnittelemaani myöhässä, mutta silti juuri oikeaan aikaan. Toimin edelleen perheyrityksen hallituksen pj:nä ja teen tarvittaessa controllerin hommia. Rakkaudesta numeroihin ja exceleihin. Rakkaudesta perheyritykseemme.

Ajankohta hypylle yksinyrittäjäksi olisi ehkä voinut olla parempi, mutta silti koen, että tässä ajassa ihmiset voivat huonosti ja tarvetta coachingille on enemmän kuin koskaan. Tarvetta oman näköisen elämän viitekehysten luomiselle ja elämiselle on enemmän kuin koskaan. Tarve oman elämän merkityksen selkeyttämiselle on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Olen myös nauttinut siitä, että sain pitää elokuussa ja uusintana syyskuussa Rakastu Arkiruoanlaittoon -työpajat, joissa yhteensä noin 50 osallistujan voimin ihastuttiin ja innostuttiin arkiruoanlaitosta. Tuossa työpajassa sain yhdistää kolme intohimoani; ruoanlaiton, arjen ja coachingin. Mikäli kaipaat arkeesi helpotusta ja haluat säästää aikaa, rahaasi ja hermojasi, niin työpajan materiaalit ovat ostettavissa blogin sivubannerin kuvaa klikkaamalla.

Mikä on blogin tulevaisuus? Kuten huomaatte, niin tuolta yläkulmasta on lähtenyt Indiedays:n bannerit pois. Tästä eteenpäin teen blogia ilman varsinaista blogikotia. Lämmin kiitos vielä Indiedaysin (nykyiselle Indieplacen) ihanille ihmisille näistä yhdeksästä vuodesta ♡ Osoite blogiin pysyy silti tuona samana, mikä se on ollut syyskuusta 2014 lähtien.

Nyt kun hostaan blogia itse, voi olla, että välillä tulee erroreita, mutta eiköhän niistäkin selvitä.

Joskus kerroin teille, että kirjoitan blogia vielä vanhana mummonakin kiikkustuolissa meren äärellä meren pauhuja kuunnellen. Tuo on edelleen yksi unelmistani.

Kiitos kaunis teille, jotka olette siellä edelleen, vaikka blogi on jäänyt päivittämättä. En lupaa entisenlaista päivitystahtia (jopa kaksi postausta päivässä…whaat? Kenellä on sellaiseen aikaa ja energiaa?), mutta lupaan olla aktiivisempi kuin viimeisen vuoden aikana. Nyt siihen on aikaa.

Mikä on lähitulevaisuuteni unelma? Se, että saisin yhdistää coachingin, ruoanlaiton, arjen helpottamisen ja ruokakuvaukset. Visio on jo mielessä, mutta sitä pitää vielä jatkojalostaa. Kirjoittaa blogia intohimosta käsin ja käydä teidän kanssa ihania keskusteluita.

Ja tiedättekös, että kahteen blogipostaukseen on jo kuvatkin kuvattuna. Tänään toimistolla valmennustyöt tehtyäni kurvasin kotiin. Laitoin essun päälle, pannut porisemaan ja nautin sieluni kyllyydestä. Virittelin kameran (sen saman Olympuksen, jolla oli tapana kuvailla ennen Canonilaiseen siirtymistä) ja suosikkilinssini asetukset. Räps räps…

…jatkoa seuraa.  Ihana olla takaisin ♡

TIISTAITERKUIN,


keskiviikko 19. lokakuun 2022

Iki-ihana Rodos syyslomalla

2

MOIKKA TAAS!

Justhan me ”nähtiin” ja taas nähdään 🙂

Tässä lentokentällä konetta näpytellessäni tuli ihan mieleen ne vuodet, kun tuli kirjoitettua blogia useammin. Usein reissujen kotimatkalla juurikin lentoa odotellessani. Aika ihana fiilis. Kotiinviemisiksi laukussa on kulho kreikkalaiselle salaatille sekä pikkuinen kulho tsatsikille ja toinen oliiveille. Ruokapostauksia on katsokaas ollut myös ikävä.

Viime vuodet sitä on jotenkin ajatellut, että mitä pidemmälle lentää, sitä auvoisampaa. Totta on, että rakastan Aasian liki takuuvarmaa lämpöä ja USA:n monipuolisia mahdollisuuksia, mutta hei – nyt annettiin syyslomalla mahdollisuus Rodokselle ja tuntui kuin kotiinsa olisi tullut. Toki Rodos on muuttunut näissä 27 vuodessa (kuka tai mikä ei olisi?), mitä tässä välissä on ollut, mutta kyllä sieltä sitä tuttuakin Rodosta löytyi.

Meillä määränpää valikoitui pääosin sen mukaan, mitä nuo meidän kaksi 15- ja 16vuotiasta reissukamua halusivat reissulta. Shoppailua ja aurinkoa. Molempia Rodos tarjosikin. En edes tajunnut, että Rodokselta löytyy kaikki teinien lempparit Bershkasta Pull & Beariin. Ostosmahdollisuudet olivat kehittyneet ehkä eniten näiden vuosien aikana. Ollakin, että itse olen näiden vuosien aikana shoppailijana taantunut. Lievästi sanottuna 😀

Plussaa erittäin lyhyestä lennosta ja aikaerottomuudesta. Myös siitä, että Tampereeltakin olisi ollut suora lento Rodokselle, mutta oli niin hinnoissaan, niin valittiin Norski Helsingistä. Plussaa myös lyhyestä taksimatkasta lentokentältä hotelliin. Asuttiin neljän tähden Mitsis Petit Palais -hotellissa Rodoksen kaupungissa ja viime tipassa otettiin vielä All inclusive, kun edukkaasti saatiin (70,-/hlö/vko). Hotellista oli molemmille rannoille tosi lyhyt kävelymatka ja vanhan kaupunginkin porteille käveli vartissa.

Itseäni hieman arvellutti kelit näin lokakuun puolivälissä, mutta päivisin pystyi hyvin makoilemaan rannalla (ei kuitenkaan tullut kuuma). Iltaisin sai ottaa pitkähihaisen harteille. Se, mistä yleensä rantalomilla tykkään on ne illan viime hetket rannalla, kun aurinko alkaa laskemaan. Tällä lomalla bikineissä ei moiseen puuhaan tarjennut, sillä tuuli kylmeni siinä iltapäivästä, mutta eipä tuokaan haitannut. Yhtenä päivänä oli sade- ja ukkospäivä, mutta siihen sopeuduttiin myös.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut vuokrata päiväksi auton ja ajaa saaren ympäri. Auton vuokra olisi tullut halvemmaksi kuin taksimatka Lindokseen ja takaisin. Lindos on ihana, toki sekin kasvanut näiden vuosien aikana. Silti siinä on sitä pikkuisen kylän tunnelmaa ja sivukujilla on rauhallista. Suosittelen myös menemään sinne iltapäivästä/illasta, sillä silloin aamulla turisteja tuoneet bussit ovat jo ehtineet lähteä takaisin Rodoksen kaupunkiin.

Aiemmat matkani Rodokselle ovat olleet kesä-heinäkuussa, joten Rodos lokakuussa oli oikein mukava yllätys vähän viileämmän sään mukaan. Mietin, että turisteja ei juurikaan tule olemaan, mutta taksikuski kertoi, että tänä vuonna on turistiennätys koronavuosien jäljiltä myös lokakuussa.

Häiritsevästi muita ihmisiä ei ollut. Vanhan kaupungin tunnelmallisilla kaduilla sai välillä väistellä ihmisiä, mutta ei liiaksi asti. Muutenkin tuo vanha kaupunki sivukujineen on mun lemppari. Seuraavan kerran tekisi mieli ottaa B&B sieltä muutamaksi yöksi.

Sain muutamia viestejä, että vanhoihin (2015 ja vanhempiin) postauksiin ei ole alkuviikosta päässyt. Meidän IT-velho on asian korjannut ja taas pääsee. Nyt odotellaan koneeseen pääsyä ja sitten ajellaan kotiin. Tänä aamuna oli kuulemma ollut kuuraa maassa, joten toivotaan ettei kesärenkailla luikastele 😉

IHANAA VIIKKOA TOIVOTELLEN,

 


lauantai 08. lokakuun 2022

Vielä tulee sen aika ♡

0

Se iski yhtäkkiä. Ihan hirmuinen kaipuu blogin pariin. Alkusyksyssä ei ole ollut niin paljon tilaa tyhjyydelle, joka ruokkii luovuutta, niin kuin olisin toivonut. Perheyrityksen luotsaaminen ajassa, joka on sangen epävarma ja oman kasvavan valmennusyrityksen kehittäminen ovat vieneet mukanaan. Minkä kustannuksella?

Tyhjän tilan ja joutilaisuuden. Juuri niiden asioiden, joista osin valmennan upeita naisyrittäjiä elinvoimaisuuden lähteinä. Suutarin lapsella ei ole aina kenkiä ja sekin on kuulkaa ihan ok.

Tänä lauantaina koin pitkästä aikaa sellaista joutilaisuutta, joka aiemmin toimi mulle blogin kirjoittamisen buusterina. Ensin iski kaipuu, sitten iski pieni suru. Suru siitä, että blogi on jäänyt päivittämättä. Ikään kuin olisin laiminlyönyt jotain minulle niin kovin rakasta.

Miksen avaisi konetta juuri nyt? -kysyin itseltäni. Koenko sitä kuuluisaa writer’s blockia? Näpyttelin blogini osoitteen ja kirjauduin sisään. Teksti syntyi ajatuksissani jo ennen kuin sain sen näppäimistön kautta ruudulle.

Tärkein sanomani teille tänä lauantaina? Se, että täällä ollaan ja tiedän, että vielä jossain vaiheessa täällä tullaan olemaan vielä vahvemmin ja väkevämmin. En vain uumoile, että vielä tulee aika, kun saan tehdä tätä rakasta hommaa vielä työkseni, vaan tiedän, että näin tulee käymään.

Siihen menee vielä tovi jos toinenkin, mutta kun kevätaurinko on noussut ja kesäaurinko kullannut pisamat kasvoille, tulee taas sen aika.

En malttaisi odottaa sitä.

Tarinan opetus? Meillä on valinnanvapaus niiden asioiden suhteen, joita haluamme tehdä. Se lopullinen valinta ei ehkä tapahdu hetkessä, mutta jossain vaiheessa. Rakkaus niin moneen tekemiseen voi olla sudenkuoppa. Kaikkea ei voi, eikä kannata haalia. Pääasia, että tekee itselleen selväksi, mikä on se, mitä elämässä haluaa tehdä. Millainen elämäntyyli sopii itselle juuri parhaiten.

Täällä päässä on suunnitelmat valmiina välietappeineen. Sitä kohden kuljetaan päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Pikkuhiljaa on aika kaivaa kamera naftaliinista. Kuinka olenkaan kaivannut kuvauspuuhia kirjoituspuuhien lisäksi!

Toivottavasti siellä voidaan hyvin tai jos ei juuri nyt tällä hetkellä, niin toivottavasti valoa on tunnelin päässä ♡ 

Kaikkea hyvää, aurinkoisia syyspäiviä ja ihania hyggehetkiä toivotellen,


sunnuntai 14. elokuun 2022

Ihana elokuu & helppo scampiohje

0

No nyt on kyllä eletty kuin viimeisiä kesäpäiviä – niin superihanat ilmat olleet! Ollakin (saakohan tätä sanoa ääneen…) odotan jo ihan älyttömästi syksyn värejä. Koleutta ja sumuisia aamuja. Iltoja takkatulen ääressä ja sitä kuuluisaa syyshyggeä.

Se ei silti poissulje sitä, ettenkö olisi nauttinut viimeisistä kesäpäivistä ja -illoista täysillä. Olen, sillä lämpöä on riittänyt töiden jälkeenkin.

Eilen illalla mökillä katettiin taas kalliorannan terdelle pöytä iltaruokailua varten. Sulatettiin koko kesän sulattamista odotelleet scampit pakkasesta, laitettiin ne marinoitumaan ja sen jälkeen grillattiin nopeasti. Annettiin majoneesille ripaus sitruunan makua ja poksautettiin jääkaapista löytynyt kuoharipullo.

Sytytettiin kynttilät ja tuumattiin yhteistuumin, että villasukat pitää laittaa jalkaan. Katseltiin kun aurinko laskee nyt jo aiemmin vastarannan taa kuin viikko sitten.

Otettiin kesken ruokailun vastaan videopuhelu reilun 8000 kilometrin päästä. Yleensä ei kesken ruokailun puheluita sallita, mutta hei – nyt ei edes mietitty 😀 Nähtiin esikoisen vaihtarikodin esittely videolla ja videokuvaajaa seuraava ihana labradoodle, joka heilutti iloisesti häntää.

Juteltiin hetki kuulumisia, siivottiin pöytä ja sammuteltiin kynttilät.

Joku näissä elokuun päivissä on, mitä rakastan. Illoissa, jotka alkavat pimenemään ja viilenemään. Tuoksussa, johon sekoittuu jo sävähdys syksyä.

Ne scampit, ne muuten ovat olleet mun tämän kesän herkkuruokaa aina jos ollaan käyty sellaisessa ravintolassa syömässä, missä niitä on saanut. Ja kaiken lisäksi scampit ovat myös älyhelppoja valmistaa itse.

Scampit & sitruunamajoneesi

1 pkt Pirkka kypsiä jättikatkaravun pyrstöjä (pakastealtaasta)
1 punainen chili
1/2 sitruunan mehu
1 solovalkosipuli
2 rkl oliiviöljyä
puntti persiljaa
suolaa
200 g voita

Sitruunamajo
2 dl majoneesia
1/2 sitruunan mehu

Tarjolle
Ciabattaa tms. kovakuorista leipää

1. Sulata scampit (esim. tunnin ajan kylmässä vesihauteessa)
2. Pilko puolikas chili ja puolikas valkosipuli, pienistele puoli punttia persiljaa ja sekoita em. oliiviöljyn ja sitruunamehun kanssa. Nostele joukkoon scampit ja laita tekeytymään noin 30 minuutiksi jääkaappiin
3. Sekoita sitruuna ja majo ja laita sekin jääkaappiin
4. Lisää paistin pannulle loppu chili ja valkosipuli pilkottuna sekä voi. Anna voin sulaa pikkuhiljaa. Kun voi on kuumaa, kaada pannulle scampit marinadissaan. Sekoittele joukkoon loppu persilja.

Me tosiaan otettiin scampeihin pikkuinen pinta grillissä, mutta tämä ei ole välttämätöntä 🙂

SULOISIA ELOKUUN PÄIVIÄ SINNEKIN TOIVOTELLEN,


sunnuntai 07. elokuun 2022

Lennä lintu lennä – vaihto-oppilasjuttuja

2

HEIPPA!

Paljon on tapahtunut sitten viime postauksen; on kesälomailtu, on palattu töihin, on vietetty rippijuhlat ja lähetetty esikoinen vaihto-oppilaaksi. Sain IG:n kautta toiveita kirjoittaa vähän lisää vaihto-oppilasjuttuja. Täältä löytyvät aiemmat postaukseni:

Vaihto-oppilasvuoden ensivalmistelut
Vaihto-oppilasvuosi lähestyy

Mitä tapahtui maaliskuun lopun jälkeen, kun viimeksi aiheesta kirjoittelin? Voin sanoa, että tuosta aika kului kuin siivillä siihen päivään, kun saateltiin Julia lentokentälle. Mutta paljon tuli tehtyä valmistelevia juttuja mm.

Vanhempien ja vaihtareiden yhteinen valmennuspäivä
USA:n opiskeluviisumin hakeminen
Valmistelevien kurssien suorittaminen
Isäntäperhetietojen ja koulupaikan vahvistaminen
Skypettely isäntäperheen kanssa.
Tuliaisten ostaminen
Laukkujen pakkaaminen

Tuohon opiskeluviisumin hakemiseen kannattaa käyttää aikaa ja täyttää huolellisesti lomakkeet. Yleensä viisumia varten käydään USA:n suurlähetystössä sitten vielä haastattelussa, mutta meillä vissiin nuo aiemmat reissut ESTA-viisumilla USA:an tekivät sen, että viisumin sai lähettämällä passin ja yhden lomakkeen postitse (nettilomakkeiden täytön jälkeen). Ja hyvä näin, sillä suurlähetystöön oli kuulemma vaikea saada aikoja. Ainakin viime kesänä osa vaihtareista kävi pitkin Eurooppaa USA:n suurlähetystöissä haastatteluissa.

Vähän jännitettiin sitä, tuleeko passi postissa perille, kun ei onnistunut kirjattuna kirjeenä ennalta maksaa, mutta passi viisumeineen tuli parissa viikossa postilaatikkoomme. Vaihtareiden asiaa USA:n päässä hoitaa voittoa tavoittelematon järjestö ICES, jonka kautta oli kattavat (pakolliset) verkkokurssit. Niihin Julialla muistaakseni meni muutamia päiviä. Niissä käytiin läpi koulusysteemiä, elämää Amerikassa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tiesimme, että isäntäperhetiedoissa saattaa kestää, sillä Kalifornia on suosituin aluetoive. Se yksi torstaiaamu mökillä, kun sähköpostiin kilahti placement confirmation on jäänyt mieleemme. Siinä aukesi ensimmäisenä kyynelhanat. Ilon itkusta ei tullut loppua ja aamukahvi maistui varsin suolaiselle ;D Ehdimme katsomaan isäntäperheen tiedot, kuvat ja nettailemaan tulevaa kotipaikkaa ja koulua. Yritimme soittaa Julialle, joka oli kaupungissa, mutta nukkui vielä.

Perhe ja paikka, johon Julia pääsi tuntui alusta asti aivan oikealta meille. Ja nyt jo muutamien päivien perheessä asumisen jälkeen tuo tunne on vain vahvistunut ❤️ Kerran skypetettiin perheen kanssa koko porukalla ja musta tuntui heti, että arvot, harrastukset ja elämänkatsomus ovat natsaavat. Kerrasaan ihania ihmisiä! Sen lisäksi Julia toki lähetteli ennen lähtöönsä tämän tästä whatsapp-viestejä perheen kanssa. Isäntäperheen äiti loi myös ryhmän meille vanhemmille, jossa jaamme harvakseltaan viestejä. Haluamme kuitenkin olla taka-alalla ja antaa perheelle kaiken rauhan nauttia vaihtaristaan.

Julian lentokentällä hyvästeleminen on ollut yksi elämäni vaikeimpia asioita. Mutta viime päivinä olen huomannut, että on aivan eri ikävöidä ihmistä, jonka tulee vielä näkemään kuin ihmisiä, joita ei enää tule tässä elämässä näkemään. Tuo ikävä on tällä hetkellä sellaista suloista. On niin innostunut ja onnellinen toisen puolesta, että vaikka ikävä vähän kaihertaakin, niin sen kestää. Se on tietyllä tapaa sellaista kutkuttavaa ikävää. Odottavaa ikävää, ilman musertavuutta.

Suoran lennon jälkeen JFK:lle New Yorkiin oli vuorossa kolmen yön soft landing -leiri muiden vaihtareiden kanssa. Tuolla opiskeltiin vähän lisää + vietettiin vapaa-aikaa shoppaillen ja nähtävyyksiä katsellen. Kuvista huomasimme, kuinka tuo isompi rakkauspakkauksemme puhkesi kukkaan. Niin onnellinen ja kiitollinen olo välittyi kuvista. Tuon leirin aikana hän sai monta, toivottavasti loppuelämän ystävää, ympäri maapalloa.

Lento San Franciscoon kesti kuutisen tuntia ja oli kuulemma yhtä turbulenssia. Tuolloin mantereen päällä pyöri myrskyjä niin, että länsirannikolle suuntaavat lennot olivat joko myöhässä tai sitten peruttiin. Soiteltiin nopea facetime, kun Julia käveli kohti matkalaukkuhihnaa. Facetime loppui siihen, kun ilme kirkastui ja kuului heleä ”Äiti, nyt mä nään mun hostperheen, soitellaan – moikka!” Ja luuri kiinni. Niin ihanaa ❤️

Heti ekana aamuna kävivät hostmomin ja -siskon (vuoden nuorempi kuin J) kanssa rehtorin luona valitsemassa kouluaineet ja pakollisen algebran ja historian lisäksi siellä näyttäisi olevan lukkarissa tanssia, golfia, espanjaa ja jonkin sortin psykologiaa (tästä mun täytyy ottaa vielä selvää, sillä oon aivan innoissani – varsinkin jos se on positiivista psykologiaa). Tähän päälle tulee vielä kerhot, jotka USA:ssa näyttelevät suurta osaa ja joissa koulun jälkeen vietetään vapaa-aikaa ystävien kanssa.

Nyt tulee vuosi siitä, kun ekan kerran alettiin kartoittamaan vaihto-oppilasjärjestöjä ja valittiin se oikea (Mirlo on alusta asti toiminut älyttömän hyvin ja en voi muuta kuin suositella). Ihan käsittämätöntä, kuinka aika on mennyt näin nopeasti. Itsekkäästi ajateltuna sitä voisi ajatella, että voi kunpa tuleva vuosikin menisi yhtä nopeasti. Mutta epäitsekkäästi ajattelen, että voi kunpa toisen aika menisi hitaasti ja saisi aistia uuden maan kulttuuria ja unelmaansa mahdollisimman rauhassa.

Vuosi takaperin sain kyselyä, että miten ikinä raaskimme/uskallamme lähettää tyttäremme vuodeksi maapallon toiselle puolen. Mitäs, jos hän jää sinne? Se on mun mielestä sellainen juttu, että emme voi elää pelossa. En halua elää pelosta käsin, vaan rakkaudesta ja elämän tarjoamista mahdollisuuksista käsin. Emmekä voi kahlita lapsia pysymään Suomessa. Ollaan pyritty kasvattamaan lapset niin, että kun on aika lentää, heidän siipensä kantavat. Nyt on kuulkaa se hetki. Ja se tuntuu ihan uskomattoman hyvältä.

Kyllä meidän keskusteluissa Julian kanssa viimeisen vuoden mittaan on välähdellyt yliopisto-opinnotkin Amerikassa. Jos isänsä jalanjälkiä seuraa, niin vaihtarivuosi venyy kuudeksi vuodeksi ja lukion jälkeen jatko-opinnot suoritetaan siellä 🙂 Se on sitä elämää, mihin ollaan nämä 17 vuotta valmistauduttu. Eikä se tarkoita sitä, että napanuora katkeaa, vaikka lapset itsenäistyy. Kaiken lisäksi koen, että maapallo on pienentynyt ihan hurjasti siitä, mitä se oli silloin kuin itse olin vaihtarina. Nyt tuonne toiselle puolen maapalloa hurauttaa nopeasti vajaassa 12 tunnissa.

Viime yön aikana puhelimeen oli tullut kuvia ulkopicnicistä ja -leffasta, valtatiestä vuorien vieressä ja hymyilevästä vaihto-oppilaasta isäntäperheensä äidin ja isän välissä.

Tuntuu niin hyvältä. Lennä, lintu lennä ❤️

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


PS. Halu blogin säännölliseen kirjoittamiseen pulppuaa edelleen tuolla pinnan alla vahvana. Täytyy nyt arjen alettua järjestellä aikataulut niin, että saan tehdä myös tätä mulle rakasta puuhaa. Kiitos muuten kaikista viesteistä, mitä olen saanut; moni teistä on seurannut tuon nuoren naisen matkaa aina sieltä vuodesta 2010 alkaen. Kiitos, kun olette kulkeneet mukanamme ❤️


« Vanhemmat
Uudemmat »