perjantai 15. kesäkuu 2018

Mökkiterkkuja

HEISPULIHEI VAAN

ja terkkuja mökiltä! Mikä siinä onkaan, että työaamuina, kun kello soittaa kuudelta voisi nukkua vaikka kuinka pitkään. Tänä aamuna, kun miehen herätyskello herätti kukonlaulun aikaan olin tikkana valmis myös nousemaan. Hei ei sen näin pitänyt mennä! Siinä aikani kieriskelin ja sitten luin reilun pari tuntia (iso suositus Vera Valan uusimmalle!). En voinut nousta, ettei jaloissani nukkunut koira herää. Puoli yksitoista oli pakko antaa periksi ja nousta. No mutta, vaikkei nyt ihan kellon ympäri tullut nukuttua, niin olo on silti levännyt. Silmäpussitkin lienee jo vähän sulaneet.

Tälle päivälle oli suuria suunnitelmia; esikoisen kanssa päätettiin käydä jokainen mökin nurkka ja kaappi läpi huomisia ruokakuvauksia varten. Tähän mennessä (klo 14.35) ollaan käyty tasan takan päällinen läpi :D Onhan tässä vielä aikaa… Siinä missä oma rytmi ei ole ihan vielä loma-aikataulussa, on nuo meidän lapset omaksuneet kyllä kesälomarytmin. Tuossa ennen kahta alkoivat kyselemään aamupalan perään. Pyöräytin aamuisista kaurapuuron jämistä rieskoja. Miten ne ovatkin lämpiminä niin hyviä! Harmillisen usein kaurapuuron jämät joutavat kuitenkin roskikseen. Rieskat syntyvät kolmesta ainesosasta; kaurapuurosta, vehnäjauhosta ja yhdestä kananmunasta. Helppoa ja herkullista.

Huomisia ruokakuvauksia varten olen vähän suunnitellut kattausjuttuja. Vaikka katamme vasta yhdessä, niin olen miettinyt, että mitä luonnon antimia lautasliinoihin laitetaan ja arponut niiden viiden pöytäliinan välillä, jotka saareen toin. Saaressa kun on rajattu valikoima astioitakin (siis saman sarjan astioita), niin toin kotoa käsin ruokalautaset. Juomalaseja meillä taitaa olla just ja just sopiva määrä niin, että saadaan kaikille samaa sarjaa. Kattaukseen pääsevät kukat haetaan huomen aamulla mantereen puolelta. Luonto tarjoaa nyt parastaan 

Mutta nyt kommenttien kimppuun ja sitten on pakko tsekata, että muistinhan tuoda kaikki tarvittavat raaka-aineet ruoanlaittoon. Jos en, niin sitten pikainen pit stop mökkikaupunkiin, kunhan miehen työpäivä loppuu. Illemmalla sitten jalkapalloa ja saunaa, savustettua lohta ja uusia perunoita. Life’s good!

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

PS. miltä näyttää teidän muiden mökkiläisten mustikkasato? Musta tuntuu, että kuivuus on tehnyt tehtävänsä; mustikan raakileita ei ole juuri nimeksikään…


torstai 14. kesäkuu 2018

Kahden euron sympaattinen kirppislöytö!

MOIKKA!

Tuolla IG-storyn puolella kerroinkin, että kesäloman eka päivä kului osin töissä :D Sellaistahan se on, tämä yrittäjän arki. En muista kesälomailleeni loman varsinaisessa merkityksessä sen jälkeen kun täytin 14 vuotta ja aloin olemaan kesät kesätöissä. Gradun palauttamisen jälkeen kesällä 2001 taisin olla tilanteessa, että lomailin liki koko kesän. Yksi kahden viikon työpätkä siihenkin sisältyi. Mutta silloin kun lomailin, niin lomailin ilman minkään sortin työvelvoitetta. En tosin valita, tämä on yksi niistä valinnoista, joista olen onnellinen. Se tietynlainen vapaus painaa vaakakupissa toisessa päässä. Toisessa päässä toki on nämä ”lomailut” ja muut velvoitteet. Sain Instagramin puolella viestiä, että miten blogin käy nyt kun lomailen. No kyllähän te tiedätte, että ei blogi lomaile. Postaustahti voi olla lomailevan bloggaajan vuoksi vähän sellainen hitaanlainen, mutta en mä täältä raaski pitää lomaa.

Meillä pienempi on siitä vielä niin ihana, että tykkää leikkiä. Teetti tuollaisen nallen Anaheimissa Build a Bear -liikkeessä ja nyt ollaan kovin metsästetty hälle vaatteita. Baby Bornin vaatteet sopivat just eikä melkein, mutta ovat aika arvokkaita. Eilen illalla käytiin pikaisesti kirppiksellä ja löydettiinkin nallukalle vaatteita pilkkahintaan. Itse tein myös muutamia löytöjä. Pari kannellista metallipurkkia 60 -luvulta, sellaisia sinivalkoisia, joissa ruskea kansi sekä kuvissa vilahteleva nahkainen pussukka.

Mulla on ollut lompakon korvikkeena By Malene Birgerin sellainen kännykkäkotelo, jossa on korteille tasku. Tuo kotelo on nyt aivan risana ja olen pitkään etsinyt vaihtoehtoa. Tuo symppis nahkapussukka sisältää myös vetoketjutaskun, jonne mahtuu ne tärkeimmät kortit. Kännykän lisäksi pussukkaan mahtuu huulikiilto ja puuteripaperit :) Ja hei, eikös vyölaukut olekin nyt muotia? Tuon saa tarvittaessa pujotettua vyöllekin. Symppiksessä pikkupussukassa on yksi kosmeettinen haitta; tuollainen tummempi jälki. Pystyyköhän sitä mitenkään poistamaan nahasta? Tämä pussi ajaa loistavasti myös ”bag in bag” aseman. Mulla kun tuppaa olemaan suurin osa laukuista tuollaisia, joissa ei ole minkään sortin sisätaskuja tai muita.

Nyt mökkikassi (-kassit) pakaten. Mies ei vielä lomaile, mutta me tyttöjen kanssa lomaillaan mökiltä käsin seuraava viikko. Tiistaina on pakko tulla kaupunkiin ainakin käymään, sillä olen varannut siihen kampaajan. Me siirrytään todennäköisesti vaaleasta kesätukasta kohti sellaista rusehtavaa, mutta vaaleilla raidoilla piristettyä. Tuntuu, että hiukset tippuu päästä tämän vaalentamisen johdosta, joten vaalennuskierre pitää saada poikki :) Mutta pidemmittä puheitta; ollaanhan kuulolla taas. Mikäli blogin puolella on hiljaisempaa, niin Instan puolella varmastikin tapahtuu!

TORSTAITERKKUSIN,

PS. palaan edellisen postauksen kommentteihin viimeistään huomenna, kiitos kaunis niistä 


tiistai 12. kesäkuu 2018

Kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan

IDTIISTAI-ILTAA IHANAISET, NAURAVAISET

blogini lukijat ♥ Olen saanut jälleen teiltä ihanan paljon kommenteja, sähköposteja ja viestejä Instagramissa. Kiitos. Tuntuu, että jutuissani on ollut viime aikoina ollut samaistumispintaa. Varsinkin niille, jotka elävät elämässä vaikeita aikoja. On ollut ihan älyttömän ihana kuulla, että olen ollut jollekin se tuki ja turva surun keskellä. Vaikkemme tunnekaan muuta kuin ruudun välityksellä. Olen ollut ainakin yhdelle se ihminen, jonka ansiosta hän tietää siellä surun sumussa kulkiessaan, että elämä kirkastuu siitä vielä. Minulta on toivottu konkreettisia keinoja, miten selvitytyä elämästä silloin, kun on surua. Miten selvitä ajatuksesta, että elämä ei todellakaan mene käsikirjoituksen mukaan.

Ihan ensinnäkin pitää todeta, että mä olen 100% varma, että meillä jokaisella on elämässä käsikirjoitus. Joku on sen meidän puolestamme kirjoittanut. Me emme vain ole tietoisia siitä, mitä seuraava kappale tuo tullessaan. Edes siitä, mitä tapahtuu, kun käännät sivua. Silti olen sitäkin mieltä, että omilla toimillamme voimme vaikuttaa hyvin vahvasti siihen juoneen, joka käsikirjoituksen sisälle on meitä varten kirjoitettu. Kuitenkin vain tietyissä rajoissa. On ennalta kiveen hakatut asiat, nimittäin elämän alku ja elämän loppu. Se, miten tuon janan kulkee on itsestä kiinni. Leveästi, mahdollisimman paljon nähden ja kokien vai vähän kapeammalla skaalalla, mutta yhtälailla omalla tavallaan elämästä nauttien?

Tämän asian oivaltaminen on ollut itselläni se lähtökohta, mihin turvaudun. Sen ymmärtäminen, että vaikka kuinka taistelisimme vastaan, niin tietyt asiat vain tapahtuu. Toki aina kannattaa taistella. Mutta se, mihin asti se on tarpeellista, tulisi tiedostaa. Silloin on parempi luovuttaa. Jonkun suuremman edessä. Sopeutuminen. Se on elämässä elintärkeää. Sen tiedostaminen, että kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin itse haluaa. Tässä kohtaa myös tietty epäitsekkyyden ripaus edesauttaa asiaa. Niin kuin ihan missä tahansa asiassa.

Jos nyt puhutaan surutyöstä, joka liittyy läheisten menettämiseen niin sen oivaltaminen, että elämä jatkuu on ollut itselläni kantava voima. Olisi ollut lohduttavaa kietoutua pitkäksi aikaa sinne suruhuntuun, mutta onneksi repäisin itseni irti. Niin itseni kuin lastenkin takia. Se on niin voimaannuttavaa tajuta, että on aika surulle (pitää antaa surulle aikaa!), mutta on myös se aika, kun on palattava normaaliin arkeen ja alettava iloitsemaan jälleen niistä elämän kivoista asioista.

Tähän liittyen olisi hyvä kasvattaa elämän ollessa siinä vaiheessa, kun kaikki on hyvin, sitä elämän nälkää. Sitä pohjatonta halua nähdä, kokea, tuntea. Täällä postauksessa, marraskuisena torstai-iltana kerroinkin, että vihdosta viimein suru on hälvennyt. Kiitos suunnattoman elämän nälän. Eipä tainnut tyttö tuolloin tietää, että käsikirjoituksessa oli kirjoitettu uutta murhetta ja surua vain viiden päivän päähän tuosta postauksesta. Silloin alkoi seitsemän kuukautta kestänyt taistelu äidin elämästä. Käsikirjoituksen loppu tuli selattua vahvassa tunnemyrskyssä läpi. Tuonkin kirjan kansien sulkemisen jälkeen onneksi löysin sen elämän nälän uudelleen. Välillä aina palasin tuohon brutaaliin loppuun käsikirjoituksessa ja käsittelin sitä omalla tavallani. Kun olin sen käsitellyt, oli käsikirjoitus aika nostaa hyllylle muiden elämän käsikirjoitusten kanssa. Todeta, että elämä on niin paljon suurempi kuin minä. Tai vaihtoehtoisesti todeta oman minuutensa pienuus 

En tiedä oliko näistä teille yhtään apua. Teille, ketkä siellä käsikirjoituksen surullisessa tai haastavassa osiossa tällä hetkellä seikkailette. Vailla tietoa seuraavista juonenkäänteistä. En osaa oikein muuta sanoa kuin että voimia. Hurjan paljon voimia ja kykyä nähdä vaikeiden aikojen tuolle puolelle. Mutta hei, elämässä on surua ja elämässä on iloa. Nyt ollaan pari postausta menty vähän syvällisissä ja ehkä surullisissakin merkeissä. Iskän lauantaisilla 70-vuotissynttäreillä (tai siis niillä, joilla olisi tuo upea luku tullut täyteen) oli varmastikin osuutta asiaan. Seuraavaksi vaihdetaan päälle se kepeämpi vaihde elämästä. Huomisen työtyöpäivän jälkeen kun alkaa puolentoista viikon loma. Ehkä sen aikana saadaan taas vähän sitä siirappista ja hunajaista tekstiäkin aikaiseksi. No jos ei tekstin muodossa, niin sitten ainakin leipomusten myötä :)

ILOISIA TIISTAITERKKUJA TOIVOTELLEN,

PS. ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin ”Se mikä ei tapa se vahvistaa”. Kun elämän käsikirjoitus ei menekään niin kuin on ajatellut, sitä oppii nöyrtymään. Sitä löytää myös itsestään vahvuuksia, joita ei varmasti olisi osannut kaivaa esiin ilman niitä vaikeuksia, joiden kautta pääsi voittoon.