HEISSULI!

Eilen ei ehditty ajelemaan mökkirantaan, mutta ei hätiä – tänä aamuna ehdittiin. Ja hei, ne tutut mutkat. Se viimeinen käännös ennen mökkitien alkua. Lievästi oikealle kääntyvä mutka ja venerannan parkkipaikka. Mökki, joka siinsi saaressa. Lähellä, mutta silti niin kaukana. Jää olisi varmastikin kestänyt kävelymatkan saareen, mutta emme olleet varustautuneet. Kotimatkalla mökkitiellä tuli vastaan mies naskaleiden kanssa. Viisas mies, tuossa kun on melkoiset virtauskohdat juurikin meidän mökkisaaren ja rannan välissä.

Sain jo muutama viikko takaperin kyselyä, että miten sokeriton ja tipaton jakselee. Olinhan aloittanut ne tammikuun alussa pitkällä tähtäimellä. Kokonaisvaltainen ryhtiliike tavoitteena. Ja hei, nehän voivat erittäin hyvin 🙂 Jos hyvyyttä mitataan esimerkiksi sillä, että tekeekö mieli sokeria tai alkoholia. Ei tee, ei todellakaan. Lomareissussa saatoin juoda pina coladan auringonlaskun aikaan tai yhden hikoilevan oluen ruoan kanssa. Samoin otin muutamana aamuna palan banaanileipää. Tuntematta lainkaan huonoa omaatuntoa tai harmistusta siitä.

Eilen illalla kylässä tarjottiin valkoviinilasillista, mutta jouduin kieltäytymään. Ei yksinkertaisesti tehnyt mieli. Mutta silti se on minulle ihan ok, vaikka muut lasillisen ottivat. Kylmä ja kupliva vissy lasissani maistui oikein hyvälle.

Olen kertonut, että jossain vaiheessa olen ollut mahdoton sokerihiiri. Pari vuotta olen kuitenkin elänyt arkea sokeria vältellen, mutta viikonloppuisin sallinut itselleni irttareita. Kyse ei ole tällä kertaa edes siitä, ettenkö olisi voinut syödä irttareita. Olisin mä, mutta miksi suotta, kun ei ole yhtään tehnyt mieli. Huomasin tuossa, että ainuttakaan karkkia tai edes jäätelöä ei ole tullut alkuvuoden aikana syötyä. Sellaista valkosokerillista. Jos olen halunnut herkutella, on käsi napsaissut jääkaapista palan raakasuklaata tai sitten lakritsitaatelin. Sulattanut raakasuklaata ja lorottanut sitä hedelmien päälle. Tai tehnyt suklaadipin.

Ja niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, niin vasta tässä vaiheessa olen oivaltanut, että se perjantai-illan viinilasi tai lauantaipäivän irttaripussi ovat olleet tapoja. Mutta sellaisia tapoja, joihin oli vaivihkaa jäänyt koukkuun. Liekö keski-ikä vai mikä, mutta tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa, mulla on niin paljon parempi olla ilman alkoholia tai sokeria. Ja tässä elämänvaiheessa olen siinä onnekkaassa asemassa, että vaikka valintani jossain vaiheessa kyseenalaistettaisiin, niin mulla on selkärankaa seisoa niiden takana. Tietäen, että vain minä itse tiedän, mikä on hyvinvoinnilleni tärkeää. Tietäen, että jos joskus tekee mieli kilistellä tai kolistella kuplivalla, niin mulla on siihen mahdollisuus.

Edelleen ne yöunet ovat se suurin syy, mikä motivoi jatkamaan. Nukun kuin pieni tukki. Heräilemättä. Myös energiaa riittää tasaisena virtana läpi päivän, kun on pistänyt ruokailut kohdilleen. Enää odotan vain sitä, että tuo hemmetin murtunut varvas parantuisi ja pääsisin juoksulenkille. Kuinkakohan kauan moisen parantumiseen menee?! Tapahtuneesta on kuitenkin jo pari viikkoa aikaa ja vieläkään ei pysty kunnolla kävelemään. Kunnon hikitreeni, se on se mitä tällä hetkellä kaipaan. Ehkä pitäisi yrittää antaa vähän kuntopyörälle kyytiä? 🙂 Miten siellä sujuu muilla ryhtiliikkeen tehneillä? Eikös olekin palkitseva olotila?

SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT ♥