perjantai 08. helmikuu 2019

When life gives you lemons, stay in the kitchen!

MOIKKAMOI!

Tänään aamupäivällä linnoittauduin keittiöön kokkailemaan erästä yhteistyötä varten ja olo rentoutui välittömästi tarvittavat aineet keittiön tasolle levitettyäni. Kun veitsi osui leikkuulautaan ja thaibasilikan tuoksu valtasi keittiön huomasin hyräileväni Backstreet Boysia. Minä, joka en ole koskaan liiemmin kuulunut ko. bändin faneihin :D

Siinä ruoanlaiton ohessa aloin miettimään, että milloin itse asiassa aloin rakastamaan ruoanlaittoa ja leivontaa. Mikä oli se sysäys, joka ajoi mut aikoinaan keittiöön. Ajatukset palasivat vuoteen 2001 ja siihen yhteen perjantain ja lauantain väliseen aamuyöhön. Olin herännyt kahden jälkeen yöllä miettimään työjuttuja. Iskän perustaman maalitehtaan alasajaminen tuolloin juuri koulun penkistä valmistuneelle oli isompi taakka kuin olin ajatellutkaan. Henkisesti, mutta myös sen suhteen, että epävarmuus omista taidoista oli koko ajan läsnä.

Iso tehdasrakennus ja toimisto tuntuivat päivä toisensa jälkeen kolkoilta, sillä tuttua puheensorinaa ei kuulunut. Tuttuja hymyileviä kasvoja ei enää näkynyt. Lisäkseni töissä oli enää tuotantopäällikkö, joka ajoi tuotannon puolta alas. Omalla kontollani oli toimiston ja sen töiden alasajaminen. Ennen tuota perjantain ja lauantain välistä yötä olin maannut kotona kaksi viikkoa sairauslomalla keuhkokuumeessa. Ja potenut niin huonoa omatuntoa siitä, että yrityksen alasajamisen aikataulu sakkaa minun takia. Mitä se uusi työnantajani, Suomen suurimman maalitehtaan toimitusjohtajakin tästä ajattelee, ajattelin. Tietämättä vielä silloin, että jälkeenpäin tulisin saamaan ansioluettelooni arvokkaan työkokemuksen kiitettävillä arvosteluilla.

Tuolloin yön pimeinä tunteina aloin tuntea paniikkia. Nousin sängystä ylös ja hiivin keittiöön. Huomasin ottavani leivontatarpeita työtasolle ja eikä aikaakaan, kun uunista tuli toscakakun tuoksu. Siinä samalla, kun istuin aamuyön sarastaessa kahvikuppini kanssa keittiön pöydän ääreen ja katsoin taivaanrantaa, josta aurinko alkoi pikkuhiljaa nousemaan, tunsin yhtäkkiä mielettömän levollisuuden tunteen. Sellaisen, kaikki kyllä järjestyy -tunteen.

Toscakakku maistui aivan äidin tekemälle eli olin onnistunut siinä täydellisesti. Hipsin takaisin vällyjen alle ja nukuin puoleenpäivään.

Tuosta se lähti; rakkauteni siihen euforiseen tunteeseen, jonka saavutan keittiössä. Siihen, joka ajaa mut kerta toisensa jälkeen keittiöön. Keittiössä vietetty aika tuo iloa elämään, mutta se myös lohduttaa, kun on sen aika. Muutaman vuoden jälkeen tuosta kohtalokkaasta ”rakastuin mä keittiöelämään” yöstäni muistan, että saimme suru-uutisen töihin ja rakas Oriveden mummuni oli kuollut. Sinä iltana keittelin keittiössä miehelleni ja minulle helmipuuroa iltapalaksi. Helmi-mummun muistolle. Vaikka suru oli sanoinkuvaamaton, niin puuroa hämmentäessäni tunsin lohtua.

Rentoudutteko te keittiössä? Tiedän, että kaikki eivät ole keittiöihmisiä. Monelle keittiössä hääräileminen on kiireen tai taitojen puutteen takia vastenmielistä. Kehoittaisin kuitenkin kokeilemaan, millaista kokkailu parhammillaan on. Antamaan sille mahdollisuuden. Aloittamaan silloin, kun on aikaa tarpeeksi. Ottamaan mieluisan reseptin esiin ja ylittämään itsensä. Olematta vaatimatta liikoja. Niin kuin monet taidot, niin myös kokkaustaidot kehittyvät mitä enemmän siellä keittiössä viettää aikaa.

Vaikka tämä bloggaaminen on itselleni työtä, niin ei se näinä päivinä varsinkaan kuulkaas työltä tunnu. Vai kuinka monessa muussa työssä voi kehittää jonglööraustaitojaan limeillä sillä aikaa, kun tofut paistuvat pannulla? ;) Muistakaahan taas nauttia tulevasta viikonlopusta, viettää aikaa siellä teidän happy placessa. Olkoon se sitten keittiö tai joku muu. Me suunnataan huomenna kohti pääkaupunkiseutua ja voipi olla, että tämä vanha heppatyttö pääsee vähän hepostelemaankin 

IHANAA VIIKONLOPPUA!

 


12 Responses to “When life gives you lemons, stay in the kitchen!”

  1. Päivi J sanoo:

    Luin tän postauksen kyyneleet silmissä. Oon jo pitkään sairastellut ja en oo jaksanut viettää pitkiä aikoja keittiössä kokkailen. Löysin innostuksen ruuanlaittoon vasta pari vuotta sitten. Nyt mulla on ainekset odottamassa perunapizzaa varten ja muutama hyvä olut siihen rinnalle. Tänään mä nautin enkä kanna huolta huomisesta, uskon että kaikki järjestyy kyllä. Kiitos tästä blogista ja sen ihanasta kirjoittajasta. <3

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Päivi

      ja voi kiitos – voimia sinne ja ihana kuulla että sielläkin viihdytään keittiössä ♥

      Perunapizza kuulostaa kyllä oikein hyvälle! Pitääkin guuglettaa ainekset moiseen :)

      Kaikki järjestyy ♥

      Ihanaa sunnuntain jatkoa!

  2. Rita sanoo:

    Mä tunnistan tuon saman, keittiössä puuhaileminen on rentouttavaa. Tai ehkäpä täytyy sanoa, että erityisesti leipominen on rentouttavaa. Mahtaneeko johtua siitä, että leipomaan alan usein, kun on aikaa, ruoanlaitto on enemmänkin ”pakkopullaa” ja jokapäiväistä. Vaikka ihan mukavaa se ruoanlaittokin pääsääntöisesti on :)

    Mukavaa viikonloppua!

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Rita!

      Mä olen aina ollut enemmänkin ruoanlaittaja, mutta tiedätkö että nyt Koko Suomi leipoo -sarjan katsottuani aloin haaveilemaan kaikista ihanista kakuista sun muista. Herkuton tammikuu on onneksi ohi, joten ei muuta kuin leivontatalkoot pystyyn :)

      Kiitos ja ihanaa sunnuntaita sinne ♥

  3. Ihania hyväntuulen postauksia sulla täällä taas!<3 Kiitos kaikesta inspiraatiosta, jota jaat!<3 Sussa on myös hyvän tarinankertojan vikaa, mistä tykkään.:)

    Ruuanlaittoon mulla hitusen viha-rakkaus-suhde.;D Joskus ottaa niin älyttömästi päähän, kun ei yhtään huvittaisi, ja tuntuu, että kaikki reseptit on kokeiltu ihan liian monta kertaa. Sitten, kun on aikaa, ja mieli on utelias kokeilemaan jotain uutta, nautin kokkailusta. Nykyään on ehkä enemmän tätä jälkimmäistä onneksi!:) Oikeasti opettelin ruuanlaiton vasta lasten syntymän myötä, melkein 20 vuoden kokemus siis pian.:D

    Epäilen, että lasten muuttaessa omiin koteihin, me syödään miehen kanssa iltaisin salaattityyppisiä juttuja, tai käydään viikonloppuisin ulkona syömässä. Luultavasti tulen kaipaamaan näitä arki-iltoja, jolloin syötiin sitä samaa (koska meillä on poikia, niin usein lähinnä pastaa...) jo toista tai kolmatta iltaa peräkkäin...:)))

    • Maria Maria sanoo:

      Moikku Taina

      ja hei eikä – kiitos sinäkin ihana ♥ Te saatte mulle roskan silmään näillä kommenteillanne :)

      Sepäs se on, että helposti arjessa tulee pyöritettyä sitä samaa reseptirumbaa, mutta aa että kun siitä välillä onnistuu poikkeamaan – se on ihanaa :D

      Samoja fiiliksiä, nyt on aika nauttia näistä yhteisistä iltaruokailuista! ♥

      Suloista sunnuntaita sinne teille!

  4. ingrid sanoo:

    Kiitos Maria!

  5. Seija sanoo:

    Ihanaa lauantai huomenta!
    Kyllä leivon, viimeksi suklaisia kuppikakkuja!
    Kiitos, kirjoitustaitosi ja tapasi on huippua, ja ennenkaikkea positiivisuus jota saan kirjoituksestasi.
    Hyvää viikonloppua.
    Seijasa

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Seija

      ja ihanaa sunnuntai-iltapäivää :) Mulla vähän kommentteihin vastaaminen laahaa, kun oltiin eilen koko päivä ja ilta reissun päällä!

      Voi kiitos sinulle – kirjoittaminen on henkireikäni. Kuten myös positiivisuuskin :)

      Suloista sunnuntain jatkoa sinne ♥
      PS. meillä uuni piippasi just merkiksi, että kokonainen broileri ja yrttiperunat ja -porkkanat ovat valmiita. Sunnuntairuokaa parhaimmillaan :)

  6. Katariina sanoo:

    Kaikki kunnia mukavalle aiheelle, ♥, mutta itse kiinnitin huomioni tällä kertaa puseroosi :)
    Voisitko kertoa mistä tuollainen löytyisi?

    • Maria Maria sanoo:

      Heippa Katariina

      tuo paita on ostettu muutamia vuosia sitten H&M:ltä :)

      Ihanaa ystävänpäivää ♥

Kommentoi