keskiviikko 16. tammikuun 2019

Stressi on salakavala kaveri

MOIKKAMOI IHANAT!

Tänään aamulla, kun kaikki oli niin kovin hyvin, aloin miettimään niitä kamalia aamuja, kun on tullut herättyä ahdistuneena. Paino rinnan päällä ja sielu solmussa jo heti aamusta alkaen. Kyllä, vaikka tällä hetkellä elän tasapainoisinta elämää ikinä, niin myös minun kohdalleni on osunut ajanjaksoja, jolloin pitkään jatkunut kuormitus on kuluttanut voimavarani loppuun. Saaden aikaan moninaisia fyysisiä oireita. En oikeastaan aiemmin edes ymmärtänyt kuinka salakavala tuo stressi on. Kuinka moninaisia oireita se voi pitkittyessään, ja jopa lyhyellä tähtäimellä aiheuttaa. Sitähän sanotaan, että stressi tappaa. Totuuden siemen on tässäkin sanonnassa.

Nykyään onneksi osaan tulkita kehoani ja sen reaktioita ja puhaltaa pelin poikki ajoissa. Aina näin ei ole ollut ja mikä valitettavaa, tiedän että on tilanteita, joissa ei vain yksinkertaisesti pysty tuosta vaan puhaltamaan peliä poikki. Saatikka sanomaan heippoja stressille tuosta vaan. Ainakin jos on luotu tällaisilla tunnollisen ihmisen geeneillä kuin minut on luotu. Kiltin tytön syndroomani on varmasti ollut yksi osasyy siihen, että olen stressin takia kärsinyt moninaisista oireista. Tänä päivänä olen sangen kiitollinen siitä, että olen oppinut sanomaan ei. Rakastamaan itseäni ja ottamaan myös oman jaksamiseni huomioon.

Fyysisiä oireita saadessaan sitä helposti googlettaa oireen ja diagnosoi itselleen ne pahimmat mahdolliset taudit. Been there, done that. Se vasta sitä stressiä lisääkin. Tiedän, että jokainen on yksilö ja stressioireet sopivat myös moniin tauteihin. Sen takia kannattaa helposti kääntyä lääkärin puoleen oireiden kanssa, mutta ajattelin kertoa teille, millaista tuhoa stressi on saanut omassa kehossani. Minkälaisin fyysisin oirein se on tehnyt salakavalasti töitä. Ja eittämättä, jättänyt jälkensä loppuelämäksi.

VOIMATTOMUUS, HUIMAUS, PANIIKKIHÄIRIÖKOHTAUS
Kävelin alkutalvesta vuonna 2000 kohti yliopistoa ja yhtäkkiä en tuntenut käsiäni ja jalkojani. Tuntui, että niissä ei ollut ollenkaan voimaa. Huomasin panikoituvani, hengitys tiheni ja loppujen lopuksi tuntui, etten saa henkeäkään. Pyörrytti. Jotenkin selvisin YTHS:lle saakka ja minut istutettiin odotusaulaan. Sain ajan päivystävälle lääkärille. Lukuisten tutkimusten jälkeen hän sanoi, että kaikki on kunnossa. Kyseli opiskeluistani ja kerroin saaneeni juuri gradun tehtyä. Siitä, että jotenkin olin suggestoinut itseni, että vajaassa neljässä vuodessa pitää saada maisterin paperit ulos. Kerroin henkilöstöpäällikön sijaisuudestani, jota olin syksyn opiskelujen ohella tehnyt. Kuppi oli tainnut täyttyä ääriään myöteen ja tässä oli tulos.

Sain lääkkeet paniikkihäiriöön, mutta oireet jatkuivat. En himmannut tahtia, vaikka olisi pitänyt. Pään kuvaus, neurologin vastaanotto ja terveen paperit. Seuraavaan kesään mennessä olin vierottautunut lääkkeistä (joita minulle, tuolloin 50 kiloiselle, oli määrätty vahingossa 90 kiloisen miehen annos…) ja tunsin olevan oma itseni.

MIGREENI
Katson kelloa ja totean sen olevan 03.54. En ollut nukkunut vielä silmäystäkään. Ajatukset olivat tehneet töitä sen suhteen, että mistä saada rahat parina seuraavana päivänä erääntyviin ostolaskuihin. Tuosta vain kun ei voinut kotiuttaa myyntisaatavista vajaata 90 000 euroa. Olen juuri nukahtanut, kun herätyskello soi. Nousen istumaan sängyn laidalle, silmissäni välähtää valoilmiö ja juoksen vessaan. Sillä hetkellä, kun halaan vessanpönttöä pää räjähtää. En ole koskaan tuntenut moista kipua.

Soitan töihin ja kerron tulevani vähän myöhässä. Mies pukee lapsia päiväkotiin ja lasten puhuessa meinaan oksentaa, kun päähän sattuu niin paljon. Otan lisää särkylääkettä ja ajattelen, että kohta helpottaa ja pääsen töihin. Kierin sängyssä, mikään asento ei tuo helpotusta päänsärkyyn. Mies ja lapset palaavat töistä ja päikystä ja edelleen päähän sattuu niin paljon, että ei pysty olemaan paikalla tai sietämään mitään ääniä. Jopa niin paljon, että en pysty edes itse puhumaan, kun pää meinaa räjähtää. Pakko käydä taas vessassa. Miehellä on pelisilmää ja lähtevät lasten kanssa anoppilaan kylään. Ihana hiljaisuus.

Jossain vaiheessa iltaa äiti tulee käymään naapurista ja huolestuneena tuumaa, että pitäisiköhän meidän lähteä päivystykseen. Jos onkin jotain vakavampaa. Tuo mukanaan pari särkylääkettä lisää ja saan ne vihdosta viimein pidettyä sisällä. Jossain vaiheessa olen nukahtanut ja herään takkahuoneesta kuuluviin vaimeisiin ääniin. Kuulostelen ja huomaan, että pääkivun terävin piikki on taittunut. Olo on hontelo ja hassu, mutta kävelen takkahuoneen lasiovien taakse katsomaan. Meinaan alkaa itkemään, kun huomaan miehen ja lapset; kaivertavat kurpitsoita tulevaa Halloweenia varten. Tajuan, että tämä on se mun elämä. Ei se punaisena vilkkuva ostoreskontran avoimien laskujen lista.

KIUKUTTELEVA VATSA
Mies ja lapset odottavat jo autossa. Pitäisi mennä. Itse istun vessan pöntöllä. Ties monettako kertaa kyseisen päivän aikana. Niin monetta, että se on jo haitannut työn tekemistänikin. Mietin, että olenko syönyt jotain epäsopivaa, kunnes tajuan, että tämä on jälleen kroppani viesti siitä, että olisi pitänyt hiljentää tahtia ajoissa. Se pakottaa mut pysähtymään, mutta oi miksi vessanpöntölle?

Vaikka elämässä on kiirettä ja stressiä, niin pyrin syömään. Vaikkei olisi nälkä. Silti stressaavina kausina laihdun, sillä kroppa kuluttaa niin paljon energiaa stressaamiseen. Myös siksi, että vatsa kiukuttelee eikä mitkään ravintoaineet juuri ehdi imeytymään.

SYDÄMEN TYKYTYS KURKUSSA
Tuntuu, että näyttöruudun rivit hyppivät silmissä. Yhtäkkiä sydän alkaa pamppailla kurkussa. Hengitys vaikeentuu ja huomaan paniikin pikkuhiljaa valtaavan. Onneksi sydän menee yhtä nopeasti takaisin paikoilleen kuin mitä sieltä pois tulikin. Se on jälleen laskeutunut sinne rintaan. Mutta kovasti se pumputtaa. Ja välillä hyppää taas kurkkuun.

Parempi käydä työterveydessä tsekkaamassa tilanne. Ruokiksella kurvaan työterveyshoitajalle ja siitä saan samantien passituksen työterveyslääkärille. Hän tutkii ja laittaa EKG-käyrälle. Kaikki kunnossa ja pääsen jatkamaan työpäivää.

SORMIEN PISTELY
Miniloma edessä, ajelemme kohti Helsinki-Vantaata. Olo on jotenkin outo. Vasemman käden sormia pistelee. Kroppaa tärisyttää ja on kylmä, vaikka peppulämmitys on päällä ja autossa on muutenkin kuuma. Yritän hengitellä rauhassa, mutta mieli on levoton. Muu perhe on fiiliksissä tulevasta lomasta ja itselläni puristaa rintaa. Ahdistaa. Ellen tietäisi paremmin, niin voisin helposti pyytää miestä kurvaamaan lähimmän ensiavun pihaan. Mutta onneksi tiedän menneiden vuosien ajalta, että tämä ei ole vaarallista laatua.

Mies laittaa puhelimestaan tulemaan Leena Pennasen rauhoittavan äänen. Viiden minuutin hengittelyn jälkeen olo on parempi. Yritän olla ajattelematta sekavassa mielentilassa sairaalaan jäänyttä äitiä. Jonka piti olla mukana reissussa.

ÄKILLINEN KUULON MENETYS
Korva humisee, on humissut koko aamun. Ehkä johtuu toissapäiväisestä vaikun pois putsauksesta, ajattelen. Oksettaakin hieman. Lasten kuuntelema musiikki rätisee korvassa kuin rikkinäisessä radiossa konsanaan. Hetkinen, mitä nyt tapahtui. Tuntuu kuin puoli maailmaa olisi suljettu aistieni ulkopuolelle. Korva ei enää humise. Korva ei myöskään kuule mitään. Joudun kääntämään oikean korvan puhujaa kohden. Väliaikaista ajattelen. Parin päivän päästä korva ei vieläkään kuule. Minulla on hankaluuksia töissä, sillä en kuule vasemmalla korvalla puhelimesta mitään. Oikeakätisenä tilausten vastaanotto olisi helpompaa, kun voisi pitää vasemmalla kädellä luuria ja kirjoittaa oikealla.

Viikonloppukaan ei tuo asiaan helpotusta. Sunnuntaina olo on jo jokseenkin tuskainen ja tuntuu, että puoli päätä olisi tunnottomana. Korvalääkärille olisi aikoja, mutta mietin, että pitäisi mennä työterveyslääkärin kautta, jotta saisin käynnin työterveyden piikkiin. Päätän kuitenkin kustantaa lääkärin omasta pussistani ja hyvä niin. Äkillinen kuulon menetys oli tuomio. Suurella osalla jää korva kuuroksi, mutta onneksi on olemassa laitteita, joiden avulla kuulemista voidaan helpottaa. Lääkärin sanat iskevät tajuntaani. Kysyy onko ollut stressiä tai mikä muu äkillisen kuulon menetyksen olisi voinut aiheuttaa. Kerron äidillä pari viikkoa sitten todetusta aivosyövästä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Lääkäri kirjaa kansiin stressin aiheuttaman äkillisen kuulon menetyksen.

Antaa mukaani lääkekuurin ja sanoo, että ei pidä pettyä, jos ei se auta. Teemme treffit parin päivän päähän kuulon tutkimuksen merkeissä. Illalla käymme miehen kanssa kävelyllä ja sanon, että olen valmis sopeutumaan tilanteeseen. Kuulenhan vielä toisella korvalla. Maanantaina töissä tapahtuu ihme. Nostan luurin vasemmalle korvalle puhelimen soidessa ja kuulen etäisesti mitä toisessa päässä sanotaan. Tekisi mieli sanoa asiakkaalle, että ootas hetki ja kiljua riemusta! Maanantai-iltaan mennessä korvaani on palannut kuulo. Ei entiselle tasolle, mutta kuulen sillä.

Kuulotutkimukset ovat normaalit, verenkiertohäiriötäkään ei ole ja kattavien jatkotutkimusten jälkeen diagnoosiksi jäi stressin aiheuttama äkillinen kuulon menetys. Mietin, että kuinka paljon stressin takia taas tuhlasin verorahoja. Ramppasin TAYSissä enemmän kuin elämäni aikana. Onneksi olin osallistunut omalta osaltani veromarkkojen keräykseen kiitettävästi. Päällimmäisenä kuitenkin on ajatus, että jos stressi saa näin paljon tuhoa aikaan, niin jatkossa tekisin kaikkeni välttääkseni sitä.

Yllä muutama esimerkki siitä, miten kehoni reagoi stressiin. Pitkäkestoiseen stressiin, mutta näemmä myös lyhyessäkin ajassa stressi voi saada paljon pahaa jälkeä aikaan. Aina stressiä ei voi välttää. On hetkiä, kun ulkopuoliset paineet hyökyvät yli. Ja jos en olisi opetellut keinoja stressinhallintaan, niin olisin aivan pulassa. Lääkekoukussa ja pahimmassa tapauksessa jatkuvasti sairauslomilla. Stressi on todellakin salakavala kaveri, joka jäytää pikkuhiljaa. Ja jonka jäyniä ei aina kiireessä huomaa. Sen takia annan teille yhden neuvon; pysähtykää ja kuulostelkaa kroppaanne. Ennen kuin on liian myöhäistä ja stressi pääsee niskan päälle 

IHANAA & HYVINVOIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

PS. ja mitenkä postauksen kuvat liittyvät stressiin? No siltä osin, että kun on kiirettä ja huomaan stressin pukkaavan niin palaan mielessäni keittiöön. Siihen hetkeen, kun ikkuna on auki ja sieltä tulvii toukokuisen illan lämmintä ilmaa. Linnut visertävät ja Marian keittiössä tehdään taikoja 🙂


14 Responses to “Stressi on salakavala kaveri”

  1. Meeri sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta. Herkistyin, ja sain myös vertaistukea. <3

    • Maria sanoo:

      Moi Meeri

      ja hei vertaistuki on parasta – kiitos ♥

      Harvoin sitä saa lukea stressin fyysisistä oireista…yleensä puhutaan vain henkisestä puolesta, ahdistuksesta jne. Mutta nämä fyysiset oireet ovat jotenkin niin hämääviä, että ainakin aluksi itse ajattelin, että on jotain vakavampaakin kyseessä. Kunnes tosin tajusin, että vaikka en tunne stressin henkisiä rasitteita (välttämättä), niin fyysisesti tunnen sitäkin enemmän.

      Oikein ihanaa kevään odotusta sinne ♥

  2. Seija sanoo:

    Hei Maria!

    Suuret kiitokset myös täältä! Aivan mahtavan hieno kirjoitus, kiitos ja kumarrus. Tämä on niin tuttua, eri muodoissaan tosin, on tullut tutuksi, lääkärit ja päivystyksetkin. Meillä on jollain nämä erityisherkät kropat ilmeisesti! Pidetään lippu korkealla ja tunnustellaan oloja säännöllisesti rentoutuen.

    Mukavaa talvista iltaa ja viikkoa 🙂

    Terkuin,
    Seija

    • Maria sanoo:

      Heippa Seija

      ja kiitos kaunis sinulle ♥ Tämä vertaistuki, jota teiltä saan on ihan sanoinkuvaamattoman tärkeää ♥

      Meillä on erityisherkät kropat ja onneksi tiedostetaan se. Pystytään helpottamaan suuresti elämää tässä kropassa 🙂

      Kiitos ja ihanaa torstai-iltaa sinne ♥

  3. Tarja sanoo:

    Onneksi, onneksi sitä on tosiaankin iän myötä oppinut tunnistamaan, kun alkaa mennä liian lujaa. Ja silti se tilanne voi mennä överiksi. Kun on palvelualtis ja pedantti, kun tykkää siitä mitä tekee… Ja kun työ on uusi ja juuri sitä, mistä on vuosia haaveillut. Nyt sentään tiedän, että millä keinoilla palautumista voi stressitilanteessa hakea ja etsin näille asioille aikaa (ulkoilu, lenkkeily, oleilu, lukeminen…). Vaikka väkisin. Jos jotain on myös sen, että jos työ alkaa viedä enemmän kuin antaa, niin siinä vaiheessa kannattaa peli puhaltaa poikki: työ ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan aivan muut asiat. Ennen kaikkea perhe ja se, että pysyy itse kunnossa ollakseen perheelle läsnä ja jaksava.

    Kiitos, kun jaat näitä tärkeitä kokemuksia. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, vaikka ei stressiä tuntisikaan, keho voi silti reagoida – nimimerkki: sydänfilmissä omituisten tuntemusten takia käynyt…

    Ihanaa ja levollista kevättä sinulle ja kiitos blogistasi! <3

    • Maria sanoo:

      Moi Tarja

      ja hei sanos muuta, ikä on tuonut paljon viisautta myös tällä saralla ♥ Kuulostaa niin tutulle tuo mitä kirjoitit. Samojen asioiden kanssa painitaan.

      Kiitos sinulle, kun saan vertaistukea – se on ehdottomasti tämän bloggaamisen parasta antia ♥

      Ihanaa torstai-iltaa sinulle ja mukavia pakkaspäiviä ♥

  4. sanna sanoo:

    Moikka
    Niin tuttua tuo. Sairastan itse kanssa paniikkihäiriötä. Ainakin kerran kuukauteen saan kohtauksen vieläkin,mutta niitä saattaa tulla myös paljon enemmänkin. Joskus on viikko ihan pelkkää paniikkikohtausta.
    Itse kanssa pyrin liikkuun mahdollisimman paljon,se auttaa pääkoppaa kestämään.
    Mut aina jotenkin ajaudun tilanteeseen että esim. kaupasta on lähdettävä ulos ennen kassalle pääsyä. Istun autossa ruuhkassa ja mietin onko mun pakko mennä mää haluun nukkuun. Kaikki ahdistaa. Oon tehnyt asioita paljon mitkä parantaisivat mun elämänlaatua,esim yhden kaverisuhteen jouduin lopettaan kun se oli aivan toispuolista ,sai kuunnella yötä myöten toisen ongelmia ja niitähän oli. Tuo ei ollut helppoo ,mut pakko. Nyt ootan että tulisi Helmikuu ja päästään lämpöön täältä kylmästä 🙂
    Mukavaa viikkoa 🙂

    • Maria sanoo:

      Moikka Sanna!

      Voimia sinne paniikkihäiriön kanssa ♥ Itse sain pahimman terän siitä selätettyä silloin opiskeluaikoina, mutta edelleen tunnen välillä ne esioireet, joita tuohon liittyy. Voih, tuo kaupasta ulos pääseminen ennen kassaa on niin tuttua. Monet kerrat jouduin aikoinaan tilanteeseen, että oli pakko rynnätä kaupasta ulos. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta yksi keino tuolloin päästä ”ahdistustilan” ohi oli mielessä hyräillä Peppi Pitkätossua. Se jotenkin rauhoitti 🙂

      Ihanaa, te pääsette lämpöön pian – se varmastikin helpottaa ♥

      Mukavaa talviviikkoa sinnekin ♥

  5. Charlotte sanoo:

    Heippa! Oon lukenut blogiasi parin vuoden ajan, ja se on yksi lemppareistani, hyvän mielen blogi. Ihana inspiraation lähde!

    Koskaan ennen en ole kommentoinut, mutta nyt haluan kiittää. Kiitos tästä postauksesta. Kiitos kun ilmaisit sanoina sen, mitä itsekin olen tuntenut, ja mistä on ollut vaikea puhua. Itselläni pahin kausi ajoittui n. 2 vuoden taakse, ja loppui, kun muutin lähemmäs perhettä. Opiskelijan stressi on välillä niin lamaannutavaa, kun tuntuu että koko ajan olisi jotain, mitä voisi tehdä. Eikä hommat ikinä lopu. Sitten vielä rahatilanne.. Huhhuh.

    Opiskeluaikana koin elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, kävin pään magneettikuvassa, sydänfilmissä, päivystyksessä ja fyssarilla. Iltaisin olin varma etten enää aamulla herää. Tuo aika oli aivan hirveää, elämäni kamalinta.

    Kaikki fyysiset oireet johtuivat stressistä (ja osittain varmasti myös jumissa olevista hartioista, niitä on vaikea opiskelijana välttää). Olen oppinut kuuntelemaan kroppaani, en enää halua tuohon samaan tilanteeseen uudelleen. Silti minulla on vielä matkaa tasapainoon ja tyytyväisyyteen, ja uskon, että kaikki helpottaa kunhan saan opinnot käytyä loppuun.

    Kiitos blogistasi vielä! Tykkään sen fiiliksestä, ja ilosta jota jaat sillä. 🙂 tämä postaus oli tietty hieman vakavampi, mutta se muistuttaa, että meillä jokaisella on omat haasteemme elämässä.

    • Maria sanoo:

      Moikka Charlotte

      ja voi kiitos, ihanaa kun jätit kommentia ♥

      Oih, kertomuksesi kuvasi ihan minun opiskeluaikoja. Sitä viimeistä vuotta. Se oli juurikin tuota lääkärillä ramppaamista ja tutkimuksia tutkimuksien perään ja arvaas mikä osui samaan aikaan, kun paniikkihäiriön helpottaminen? Juurikin myös muutto keskustasta lähemmäs äitiä ja isää, reilun kilometrin päähän. En ikinä olisi kuvitellut, että se olisi auttanut, mutta nyt kun luin sen sinun kirjoittamanasi, niin uskon, että se on ollut yksi merkittävä syy.

      Hartiat ja jännitysniska aiheuttavat mullakin tosi pahoja oireita välillä. Huimausta ja tykytyksiä. Sen takia käyn kerran kuussa fyssarilla. Ja toki teen itse paljon kotijumppaa niska-hartiaseudulle.

      Toivottavasti sinulla opinnot helpottavat hieman ja sitä myötä olo – toivotan sydämen pohjasta tsemppiä ja iloisia päiviä sinne, onnea ja menestystä myös opintoihin ♥

  6. Rita sanoo:

    Kiitos, tämä oli todella hyvä kirjoitus! Moneen asiaan näistä voi kyllä samaistua ja täytyy sanoa, että valitettavasti.

    Itse olen yrittänyt opetella olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Aina ei tarvitse jaksaa ja paahtaa pää kolmantena jalkana, vaan voi vaan olla. Tosin se on helpommin sanottu kuin tehty. Jatkuvaa opettelua siis tämä minulla. Pitäisi vain aina muistaa mikä elämässä on tärkeintä ja että elämä on tässä ja nyt.

    • Maria sanoo:

      Moikka Rita

      ja voi kiitos ♥ Välillä on ihan hyvä vilauttaa toistakin puolta täältä ruudun takaa ja sitä, että vaikka rakastankin elämää, niin välillä elämä ei ole helppoa.

      Tuo armollisuus ja lempeys itseään kohtaan on niin tärkeää. Elää hetkessä ja yrittää olla stressaamatta. Helpommin sanottu kuin tehty, välillä 🙂

      Ihanaa alkavaa viikonloppua ♥

  7. Moikka <3
    Pystyn samaistumaan hyvin moneen kohtaan ja tekstissäsi on paljon kosketuspintaa.
    Toit asian esille myös hyvin opillisesti, eli tästä sai omaan arkeen ihan varteenotettavia vinkkejä..mitä pystyn tehdä eritavalla!

    Kiitos siitä sinulle,

    yst. Pinja Mitrovitch // http://www.pinaycoco.fi

    • Maria sanoo:

      Moi Pinja

      ja hei kiitos ♥

      Ihana kuulla, että sait tästä vinkkejä omaankin arkeesi 🙂 Itse myös kävin postausta kirjoittaessani läpi koko tunneskaalan ja ainakin uskon osaavani elää taas vähän vähemmän stressaten, kun muistin mitä se stressi on 🙂

      Ihanaa viikonloppua ♥

Kommentoi