keskiviikko 09. tammikuu 2019

Tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä

”Tämä lapsi ei tule koskaan kävelemään.” Neuvolalääkärin sanat kaikuivat kolkossa vastaanottohuoneessa. Tytön äiti purskahti itkuun. Isän suu vääntyi hieman ja pää nyökkäsi kuin tiedoksi siitä, että lääkärin sanat olivat vastaanotettu. ”Sehän nähdään.” tytön isä sanoi lääkärille. Kätteli kohteliaasti ja poistui huoneesta.

Seuraavalla viikolla tytön kotiin tuli jumppari. Jumppaamaan tytön lihasjäykkyyttä pois. Viikko toisensa jälkeen jumpparin tullessa tyttö makasi selällään silmät jumpparia tapittaen. Kädet ja jalat tikkusuorina jäpittäen. ”Lihasjäykkyys ei anna periksi” Jumpparin käynnit lopetettiin tuloksettomina.

Tytön äiti surkutteli tilannetta, mutta tytön isä ei luopunut toivosta. ”Noista silmistä huokuu sisu ja päättäväisyys. Tyttö varmasti vain vierastelee vieraita ihmisiä ja jännittyy.” Tytön isä koitti luoda toivoa tytön äitiinkin.

”No tässä iässä vauvat yleensä jo konttaavat.” sanoi lastenlääkäri seuraavalla käynnillä. Tytön äiti vaipui syvemmälle epätoivoon. Asia konkretisoitui tytön isällekin, kun heidän kotiinsa ilmestyi lasten pyörätuoli. Tuo pyörätuoli pidettiin visusti piilossa tytöltä. Jonka silmät edelleen viestivät, että periksi ei anneta.

Eräänä kauniina keväisenä päivänä tyttö ryömi sohvapöydän äärelle ja ponnisti itsensä seisomaan. Otti tukea pöydästä ja oli voitonriemuinen ilme silmissään. Tuon päivän jälkeen tyttö nousi pystyyn aina kuin mahdollista. Lääkäri ei ollut uskoa silmiään, mutta ei silti luonut toivoa lapsen vanhempiin. Jalkojen lihasjäntevyys on liian jäykkä kävelyyn. Tarvitaan laajempia tutkimuksia kesän jälkeen, ellei mitään edistystä tule.

Yhdeksäs kesäkuuta, tytön isän syntymäpäivänä, 10 kuukauden iässä tyttö uskalsi päästää otteensa sohvapöydästä. Otti muutaman askeleen ja pyllähti pepulleen. Pelästyi, kun äiti alkoi kiljumaan. Onnesta. Ryömi takaisin sohvapöydän äärelle, kampesi itsensä ylös ja jatkoi harjoituksia.

Tuosta päivästä lähtien tyttö on tiennyt, että tuli elämässä eteen mitä esteitä tahansa, niin niistä selvitään. Päättäväisyys ja sisu paistavat silmistä vieläkin. Tyttö tietää, että mikä tahansa on mahdollista. Sanoivat muut mitä tahansa.

Tänään tuo tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä, kävi lounastauolla hiihtämässä. Hikinoro selässä valuen ja posket punoittaen nautti liikkeen tuomasta hyvästä olosta. Mietti itsekseen suksia jaloista poisottaessaan, että voi kunpa voisi nyt näyttää sille lääkärille, että tässä on se tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä. Leveä hymy kasvoillaan käveli autolle, ajoi kotiin ja istui koneen äärelle. 

Antoi sormiensa tanssia näppäimistöllä ja kirjoitti tarinan toivosta. Aina on toivoa, muistakaahan se 

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,


26 Responses to “Tyttö, jonka ei koskaan pitänyt kävellä”

  1. JonnaG sanoo:

    Maria <3

  2. Nina sanoo:

    Maria…!! <3

    Mä en kestä, täällä mä vollotan silmät päästä..!
    Oot ihana!

  3. Anna sanoo:

    Ihana postaus <3

  4. H sanoo:

    Mitä ihmettä?
    Ennen on tainnut olla tiukka seula.
    Olen työskennellyt neuvolassa, eikä 10kk iässä kaikki seiso tuetta :) Ja osa jättää vaiheita välistäkin, ei vaikka konttaa. Tai sitten oppii rysäyksellä monta taitoa, vaikka ne tulisivat hieman viiveellä. Temperamenttikin vaikuttaa. Toiset katselevat pidempään ja tekevät vasta kun osaavat ja toiset menevät suin päin.
    Olit lopulta ikätovereita jopa edellä.
    Omat ipanani ovat olleet niitä, jotka oppivat varhain puhumaan, mutta liikkeelle lähtö on ollut hitaampaa. Ja ihan normikirjoon silti menivät. Nykyään ymmärretään yksilöllisyyden päälle paremmin.
    Loppuen lopuksi taisit saada ympäristöltäsi vaan enemmän tietoisia virikkeitä lääkärin tiukkojen tulkintojen vuoksi :) Asiasta olikin etuakin. Vanhemmillesi tietenkin surua tuottava tilanne.

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka H,

      lääkäri perusti lausuntonsa siihen, että olin niin jäykkä, ei siis tuetta seisomiseen tai konttauksen puutteeseen:) Vitsit, kun nyt itsellänikin olisi miljoona kysymystä tästä aiheesta, mutta äitiä tai iskää ei ole enää vastaamassa :/

      Sen äiti kertoi, että neuvolalääkärin lisäksi olimme käyneet vielä jollain kuuluisalla yksityislastenlääkärillä joka oli tukenut neuvolalääkärin mielipidettä. Olin kuulemma ollut lääkäreiden käsittelyssä aivan ylijämäkkä enkä ollut antanut jalkojani koukistaa selinmakuulla. Taisin olla hankala jo silloin ;D

      Sehän se, että lääketiede kehittyy ja nykyään ymmärretään eroavaisuuksia. Silloin 1975 vissiin mentiin oppikirjojen mukaan ja kaikki poikkeamat otettiin liian vakavasti.

      Sanos muuta, taistelutahtoa sain ainakin roppakaupalla :)

      ♥♥♥

  5. Viivi sanoo:

    Tämä tarina toi kylmät väreet selkäpiihin. Mitä, jos vanhemmat olisivat uskoneet lääkäreitä, Mitä, jos vanhemmat olisivat menettäneet uskonsa ja toivonsa… Ei oikein halua edes ajatella.

  6. Marjo sanoo:

    Sinä siis!? Käsittämätön tarina, joka päättyi onnellisesti. Olet melkoinen esimerkki tahdonvoimasta,elämänuskosta ja toivon merkityksestä. Upea sinä!!

    • Maria Maria sanoo:

      Minä hyvinkin :)

      Enhän itse onneksi muista tuosta ajasta mitään, mutta äiskä ja iskä siitä aina välillä muistuttivat. Siitä kuinka kiitollinen saan olla ♥

      ♥♥♥

  7. T sanoo:

    Huh, huh – aika hurjia kommentteja lääkäriltä ja aika lyhyeen myös fysioterapeutti työn jätti :( itse työskentele lasten fysioterpeuttina ja onneksi aika edistynyt ja tietämys lisääntynyt.
    Hiihtely lounastauolla kuulostaa kyllä luksukselta ;)

    • Maria Maria sanoo:

      Sanos muuta, onneksi ajat ovat muuttuneet! Tosin en tiedä, kauanko fysioterapeutti meillä kävi…varmastikin monta kertaa, mutta minä jääräpää en suostunut hänen käsittelyynsä :D

      Juu, kotitoimistopäivän etuja tuollainen hiihtely :)

      ♥♥♥

  8. Susa sanoo:

    ❤️ Huikea, huikea Sinä! ❤️

  9. Meri80 sanoo:

    Upea sinä 💖 Ihana tarina, toi kyyneleen silmäkulmaan. Olet ihana esimerkki tahdonvoimasta, sinulla on upea elämän asenne, osaat suhtautua asioihin niin järkevästi ja osaat ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee 💖

    • Maria Maria sanoo:

      Niin, ehkä se luonne toisaalta on muokkaantunut jo tuolla ihan vauvana. Tiedä häntä, mutta kiitollinen saa olla :)

      ♥♥♥

  10. Mari sanoo:

    ❤️Kiitos Maria! Koskettava kirjoituksesi muistutti, ettei elämän vastoinkäymisistä pidä murtua. Kiitollinen siitä mitä elämä on antanut: ihanan perheen (miehen,jonka kanssa olemme onnellisia 17 vuoden yhdessäolon jälkeen ja 3 ihanaa lasta) ja ystävät. Heidän vuokseen ja itsenikin (koska elämänhalua ja unelmia näin 42 -vuotiaana piisaa) jaksan tsempata, vaikka työelämässä piisaa vastoinkäymisiä. Blogiasi on aina ihana lukea.Suoruutesi,rehellisyytesi ja rohkeutesi välittyy kirjoituksistasi 💞 Iloisia talvipäiviä sinulle ja perheellesi 😊

    • Maria Maria sanoo:

      Voi Mari,

      kiitos sinullekin ihanasta kommentistasi ♥ Tippa linssissä olen lukenut teidän kommentteja. Olette tärkeitä ♥

      ♥♥♥

  11. Laura sanoo:

    Itku tuli ❤️
    Kiitos. Toivo ja tahto – auttavat aina.

Kommentoi