lauantai 08. syyskuu 2018

Ristiriitainen kohtaaminen, joka antoi aihetta ajatteluun

HELLUREI

ja hei ihan ensteksi pahoittelut teille, keille lupailin tänään sisustusjuttuja. Sohvapöytäjutut siirtyvät huomiselle/alkuviikkoon. Sillä nyt on taas sellainen fiilis, että sisustusasiat ovat taas niitä elämän pikkujuttuja. Niitä sellaisia, joille ei aina jaksaisi lotkauttaa korvaansakaan. Ainakaan tässä hetkessä, lauantai-iltapäivässä, kun sisällä kaihertaa.

Tunnen, että elämä on aikamoista tasapainoilua niiden keveiden juttujen ja syvempien juttujen välillä. Mikäli kirjoitat ja juttelet vain keveistä jutuista, niin sut leimataan helposti pinnalliseksi. Mikäli kirjoitat tai juttelet vain sielunsyövereiden salatuista asioista, niin sut leimataan helposti maailmanmurheita pohtivaksi pessimistiksi. Tasapaino näiden välillä on mielestäni silloin, kun osaa nauttia siitä  juuri ostamastaan tuikkukiposta. Tietäen, että kun osaa nauttia siitä pienestä lasinpalasesta, jonka sisällä lepattaa liekki, niin elämässä on kaikki hyvin. Ei ole niitä suruja ja huolia siellä sielunsyövereissä, jotka verottaisivat elämän pienistä iloista nauttimista.

Tänään näin kauppareissulla ihanan lapsen. Pienen kauniin tytön, joka istui sellaisessa niskalla tuetussa pyörätuolissa. Hänellä oli kauniit vaatteet. Siniset silmät, jotka tuijottivat eteensä. Kasvot olivat ilmeettömät. Häntä katsoessani huomasin yhtäkkiä silmieni sumenevan. Häkellyin, räpsytin ripsiäni ja nostin katseeni. Huomasin tuon pikkuisen tytön pyörätuolia työntävän naisen hymyilevän minulle rohkaisevasti. Annoin pienen hymyn takaisin. Otin pienempää tyttöäni kädestä kiinni ja jatkoimme ostoskeskuksen käytävällä kävelyä.

Jäin miettimään tuota pientä, parin sekunnin ajan kestävää sanatonta dialogiamme. En tiedä halusiko tuo nainen nähdä myötätunnon kasvoiltani. Mutta en voinut sitä peittääkään, sillä se tuli spontaanisti. Toisaalta taas nainen saattoi nähdä sen syyllisyyden, jota tunsin. Kävelihän minulla molemmat lapset vierelläni omin jaloin. Kasvot ilmehtien. Mutta eihän minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Vai kuuluisiko? En tiedä halusiko tuo nainen nähdä sen, että silmäni viestittivät hänelle ”olen pahoillani”. Sillä en tiedä haluaako tuossa tilanteessa kuulla pahoitteluja. Erittäin ristiriitainen kohtaaminen, sillä en tiennyt kuinka suhtautua. 

Hetken aikaa mietin, että olisin kääntynyt takaisin ja kertonut tuolle naiselle, että hänellä on tavattoman kaunis tytär. Olisiko se kuulostanut kornilta? Vaikka vilpittömästi olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tuosta tytöstä loisti valo. Vaikkei hän välttämättä sitä itse tiedostanutkaan. Kertonut hänelle, että en tiedä elämästä erityislapsen kanssa mitään, mutta halusin vain sanoa hänelle, että tästä kohtaamisesta lähtien en ajatellut enää sanovani olevani väsynyt siitä arkisesta aherruksesta. Silmäni aukenivat siihen seikkaan, että silloin kun on kaikki niin kovin hyvin, niin on helppo valittaa niistä elämän pienistä kompastuskivistä. Enää en valita.

Poimin pihaltamme ehtoopuolella olleita syyshortensian oksia ja mietin, että onko mulla oikeutta tuon kohtaamisen jälkeen nauttia niistä. Nauttia tuon ostosreissun aikana tekemäni heräteostosneuleen pehmoisesta tunnusta ihollani. Mutta tulin lopputulemaan, että on mulla oikeus.  Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu, joten muistetaan nauttia niistä ihan pienistä jutuista. Ja olla valittamatta turhasta ♥ 

LAUANTAITERKUIN,

 


18 Responses to “Ristiriitainen kohtaaminen, joka antoi aihetta ajatteluun”

  1. Nina sanoo:

    Kauniita ajatuksia ja nyt sait myös minun silmäni kostumaan.

    Annoit sanattomasti tuolle äidille niin paljon empatiaa, että se jäi varmasti lämmittämään häntä pitkäksi aikaa.❤️

    • Maria Maria sanoo:

      Heippa Nina!

      Kiitos ♥ Mulla kostuu vieläkin silmät, kun ajattelen tuota eilistä!

      Voi toivottavasti asia oli näin, että äiti näki sen empatian eikä sitä, että hieman häkellyin omaa reaktiotani, kun tunnemyrsky valtasi :)

      Suloista sunnuntaita! ♥

  2. Kirsi sanoo:

    Kiitos Maria, että jaoit tämän kohtaamisen. Nämä ovat niitä ajatuksia, miksi luen blogiasi. ❤️

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Kirsi ♥

      Ihana kuulla, että myös nämä tällaiset ajatuksen virtaa -postaukset herättää mielenkiintoa teissä lukijoissa. Välillä on niin hyvä saada ajatukset ulos ”paperille” ja vielä vastakaikua teiltä ihanilta :)

      Suloista sunnuntai-iltaa! ♥

  3. Hanna sanoo:

    Tytön eskarikaverina oli pyörätuolissa istuva, kuvilla ja ilmeillä kommunikoiva vaikeavammainen tyttö. Todella suloinen, aina kauniisti puettu ja hiukset letitetty tai muuten kivasti laitettu. Huumorintajuinen tyyppi. Aluksi tämän vammaisen tytön olemus (liikkeet, äänet) pelotti meidän tyttöä ja hänen kaveriaan mutta eskarivuoden aikana heistä tuli hyvä kolmikko. Terveet tytöt rakensivat leikin pyörätuolin viereen, työnsivät ulkona ja pitivät kädestä. Ja avustaja auttoi että yhteiset leikit onnistuivat. Eskarivuoden lopuksi tytön äiti oli virkannut hiuspinneihin ihanat kukat ja kaikilla tytöillä oli sitten samanlaiset. Kerran kävivät lomalla myös tuon tytön kotona leikkimässä. Sen jälkeen tiet erkanivat eri kouluihin.

    Nyt kesälomalla törmättiin sattumalta kaupungilla. Molempia tyttöjä jännitti mutta taisivat muistaa hyvin toisensa ❤ Olen monesti ajatellut, että näiden lasten kohtaaminen taisi olla parasta koko eskarissa ja parasta oppia elämästä mitä voi saada. Suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, empatiaa, ennakkoluulojen rikkomista, ystävyyttä, välittämistä. Toisten arvostamista juuri sellaisena kuin kukin on. Ennakkoluulottomuutta.

    • Maria Maria sanoo:

      Moi Hanna

      ja hei ihanaa – mulla tuli kyyneleet silmiin tästä tarinasta ♥♥♥ Ihanaa, että erityislapsi otettiin leikkeihin mukaan. Se lämmittää niin paljon sydäntä.

      Juuri näin, ihan varmasti erittäin opettavainen ystävyys kaikkien noiden seikkojen takia, joita mainitsit. Upeaa! :)

      Suloisia sunnuntai-iltaterkkuja sinne ja kiitos tarinan jakamisesta ♥

  4. Kirsi sanoo:

    Silmät sumeni täällä itsellänikin Mutta näin se juuri kuten kirjoititkin, ollaan iloisia ja onnellisia siitä mitä meillä on. Koskaan ei tiedä koska sen kaiken voi menettää, valitettavasti.

    • Maria Maria sanoo:

      Moi Kirsi!

      Ja hei juuri näin – ollaan kiitollisia tässä hetkessä ♥ Huomisesta kun ei tiedä. Välillä täytyy muistuttaa itseään tästä ajatuksesta arjen aherruksen keskellä :)

      Suloista sunnuntai-iltaa sinne! ♥

  5. Mimmi sanoo:

    Ihana blogiteksti, taas kerran :) ja hei, täällä ainakin minä olen vaikken aina joka postaukseen kommentoi. Itse tapasin yhden erityislapsen keväällä kun olin äitini kanssa katsomassa sukulaistytön ratsastusta. Tämä erityislapsi jäi mieleeni rohkeana ja elämästä innostuneena nuorena tyttönä. Me juttelimme ja kommunikoimme sanoin, elein ja ilmein. Tämä kohtaaminen jäi minun sekä äitini mieleen lämpimästi ja tytön äidin silmistä huokui helpotus, kun kohtasimme tytön samalla tavalla kuin olisimme tervehtineet täysin tervettä tyttöä. Me kättelimme ja kerroimme keitä olemme, kun tyttöä kiinnosti keitä ollaan ja halusi seisoa meidän vieressä katsoen ratsastustuntia. Tuommoiset kohtaamiset avaa silmiä juurikin sille, että turhasta valittaminen voisi vähentyä ja yrittää nauttia enemmän juuri tästä hetkestä. Ihanaa syksyä Maria & co.

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Mimmi

      ja kiitos ♥

      Hei, ihana kuulla, että siellä ollaan ruudun äärellä :)

      Ihana tarina, kertakaikkiaan ♥ Näin mäkin ajattelisin, että ehkä juuri tuo samallailla kohtelu kuin ketä tahansa lasta kohtaan on parasta. Kiitos kun jaoit tarinan :)

      Suloista sunnuntai-iltaa sinne ja ihania syyspäiviä ♥

  6. E sanoo:

    Niin kauniisti kirjoitettu. Se kertoo Maria lämpimästä sydämestä ja aidosta myötäelämisen taidosta, ettei edes kuvittele ymmärtävänsä, miltä toisesta tuossa vaikeassa tilanteessa tuntuu tai mitä hän haluaisi. Kuulosti näin ulkopuolisesta aidolta kohtaamiselta kanssaihmisen kanssa, josta todennäköisesti kaikille jäi hyvä mieli.

    Ihanaa ja nautinnollista syksyä sinulle ja perheellesi.

    • Maria Maria sanoo:

      Voi kiitos E ♥

      Välillä tulee mietittyä, että olenko liian empaattinen ja elänkö liikaa myös muiden huolissa kiinni. Mutta olen tullut tulokseen, että maailmassa ei voi olla ikinä liikaa empaattisuutta tai välittämistä :)

      Kiitos ja samoin sinne, ihania syyspäiviä ♥

  7. sanna sanoo:

    Mulle on tullut työssä eteen tämä monesti. Hoidan vaikeastivammaisia lapsia ja nuoria. Kun oon tuolla menossa jonkun heistä kanssaan saan tosi paljon sääliviä katseita. He yleensä varmaan luulevat että olen tuon lapsen äiti. Äiti en ole mut olen se joka hoitaa ja laittaa lapsen kauniiksi kun tuonne lähdetään ja mulla on tunteita paljon heitä kohtaan <3 Ihmiset jakaantuu tässä vähän kolmeen ryhmään, toiset vievät lapsensa pois läheltä, toiset luo sääliviä simäyksiä, mut on se ryhmä kanssa joka hymyilee ja esim. tulee avustaan vaikka oven avauksessa. Monesti on luulo että kehitysvammaiset ihmiset olisivat huonoissa vaatteissa ja heitä ei esim tukkaa kammattaisi. Se on niin vanhaa juttua , perua siitä kun kehitsvammaiset vietiin laitokseen ja niitä ei nähty missään. Nykyään on niin hieno et intgroidaan noita , että kehitysvammaiset on ihan samassa koulussa , eskarissa kun muutkin. Muistan ikäni kun poika jota olin hoitanut (downin syndrooma) kirjaimellisesti hyppäsi mun syliin mun tyttären koululla. En tiennyt että hän oli sinne siirtynyt mut silloin tuli kyyneleet silmiin. Hän muisti mut ja mää olin ollut hänelle tärkeä <3 Nuo on sellaisia veli-ja tyttökultia olivat he erittäin vaikkeesti vammaisia tai lievemmin. Vaikka kyneleet sulla nousee silmiin kun näet tälläisen kauniin tytön pyörätuolissa ja sulla on omat lapset siinä vieressä niin mietit miten hienosti sun asiat on ja onkin . Hymy riittää silloin se auttaa varsinkin kun ovat vanhempiensa kanssa , toki en itse kanssa laita pahakseni jos mulle tuolloin hymyillään <3

    • Maria Maria sanoo:

      Moikka Sanna

      ja hei ihan ensteksi; teet kovin arvokasta työtä ♥

      Itse kyllä en ikinä epäröi avata ovea tai auttaa muuten ketään, ketä voin auttaa. Aina olen käsi ojossa avaamassa ovia. Yleensä siinä samalla sitten tulee liuta muitakin ihmisiä ovesta sisään :D

      Tuo on ihana asia, että lapset saavat olla samassa koulussa yms. Ihan varmasti madaltaa kynnystä tutustua myös erityislapsiin ja poistaa niitä ennakkoluuloja mitä ihmisillä on.

      Kiitos, jatkan hymyilemistä ♥

      Ihanaa alkanutta viikkoa :)

  8. Ihana kirjoitus. ❤ Olen aivan sanaton, vaikka teen töitä tällaisten erityisten ihmisten kanssa. Ei noissa tilanteissa ole oikeaa käytöskoodia. Ehkä kannattaa toimia niin, kuin toimisit normaalissa tilanteessa.

    • Maria Maria sanoo:

      Moi Jenni
      ja lämmin kiitos ♥

      Hatunnosto sinullekin – teet arvokasta työtä :)

      Sehän se varmasti parasta onkin, käyttäytyä ihan normaalisti. Ja jos tulee tunnereaktio, niin suotta sitä häpeillä :)

      Ihanaa alkanutta viikkoa! ♥

  9. tintticee sanoo:

    Niin kauniisti ja vilpittömästi ajateltu Maria! En usko äidin ajatelleen ainakaan negatiivisesti tilanteesta. Olen itsekin ollut vastaavanlaisissa tilanteissa ja hymyillyt takaisin. Lapseni ei ole pyörätuolissa, mutta erityislapsi hänkin ja tuonut paljon rikkautta meidän ja muiden elämään.

    Kiitos Maria, kun kirjoitit tällaisestakin hetkestä.

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Tintticee

      ja kiitos kaunis ♥

      Lapset tuovat niin paljon elämään rikkautta ♥ Mä olen jälkikäteen ajatellut asian näin, että tuo äiti hymyili niin lämpimästi takaisin, että varmasti piti tilannetta ihan ookoona :)

      Kiitos ja aurinkoista torstaita! :)

Kommentoi