HIPSULIHEI!

Tässä työhuoneen pöydän äärellä istuessani ja ulos katsoessani en voi muuta kuin taas ihailla. Tuota luonnon värikirjoa nimittäin. Vaikkei ruskaa vielä liiemmin ole, niin lännestä paistava aurinko ja idästä kurottavat mustat pilvet saavat aikaan sen, että luonto on kuin tuplasti värikyllästetty. Niin syvän vihreää, joka osiltaan taittaa jo ruosteenpunaiseen. Kauempana näkyy täydessä värikirjossaan oleva vaahteran latvus. Elämän risteyskohtia. Aika jättää kesä taakse ja siirtyä eteenpäin.

Se kertoo siitä, että syksy on täällä. Sen sisäisen fiiliksen lisäksi. Sen, joka saa kaivautumaan kotiin. Joka saa tämän ekstrovertin muuttumaan muutamaksi kuukaudeksi hieman introvertiksi. Huomaan joka syksy saman ilmiön; en tarvitse mitään muuta ohjelmaa elämääni kuin sen, että saan olla kotona. Kotoilla pesänrakennusviettini keskellä. Tähän sisälle sulkeutumiseen kuuluu olennaisena osana jokasyksyinen neuloosi. Himo kutomiseen nosti jälleen kerran päätään ja kävin penkomassa äidin jättämiä lankavarastoja.

Nyt kun villasukkatehdas on äidin osalta laittanut lapun luukulle, niin sitä täytyy olla omavarainen. Aloitin lasten sukista. Äiti osti sinä syksynä, kun sairastui tytöille lankaa säärystimiä ja villasukkia varten. Villasukat jäivät kutomatta. Silloin tytöt valitsivat tuollaiset hopeanhohtoiset langat sukkiinsa. Nostin lankakerät lankalaatikosta ylös miettien, että mistäköhän muuttolaatikoista alkaisin sopivia puikkoja etsimään. Kunnes lankojen välistä tippui avaamaton paketti. Viisi sukkapuikkoa, kuin tilauksesta.

Meidän perhe on villasukkakansaa. Siitä kertoo jo sekin, että meillä on yleensä iso korillinen villasukkia. Myös vieraille. Nyt tuo kori ammottaa tyhjyyttään. Vanhan talon vanhat nurkat tekevät sen, että puikot pääsevät tänä syksynä tositoimiin. Sukkapuikkojen vieno kilkatus, kynttilän valo ja seinällä Vionojan tyttö ilman kasvoja. Taulun tuijottamista ja miettimistä, että mistä kasvottomuus kertoo. Takaisin neulomuksen pariin siirtymistä. Vailla vastausta. Jumitusta kantapääkohdassa. Siinä kohdassa, kun yleensä kiikutin neulomukseni tänne tien toiselle puolelle ja noudin ne kantapääkohdat valmiina. Elämä on yhtä oppimista. Myös sen suhteen, että miten niistä risteyskohdista pääsee eteenpäin. Ilman luovuttamista.

Nyt tietokone säppiin ja heiluttelemaan puikkoja. Sitä ensin ehkä katson netin syövereistä, että miten tuo kantapää taas tehtiinkään. Toisaalta, eihän niiden sukkien nyt aivan täydellisiä pidä olla. Eihän elämäkään ole ja se siitä tekeekin niin ihanaa. Epätäydellisen ihanaa ♥ 

TIISTAITERKUIN,