tiistai 12. kesäkuu 2018

Kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan

IDTIISTAI-ILTAA IHANAISET, NAURAVAISET

blogini lukijat ♥ Olen saanut jälleen teiltä ihanan paljon kommenteja, sähköposteja ja viestejä Instagramissa. Kiitos. Tuntuu, että jutuissani on ollut viime aikoina ollut samaistumispintaa. Varsinkin niille, jotka elävät elämässä vaikeita aikoja. On ollut ihan älyttömän ihana kuulla, että olen ollut jollekin se tuki ja turva surun keskellä. Vaikkemme tunnekaan muuta kuin ruudun välityksellä. Olen ollut ainakin yhdelle se ihminen, jonka ansiosta hän tietää siellä surun sumussa kulkiessaan, että elämä kirkastuu siitä vielä. Minulta on toivottu konkreettisia keinoja, miten selvitytyä elämästä silloin, kun on surua. Miten selvitä ajatuksesta, että elämä ei todellakaan mene käsikirjoituksen mukaan.

Ihan ensinnäkin pitää todeta, että mä olen 100% varma, että meillä jokaisella on elämässä käsikirjoitus. Joku on sen meidän puolestamme kirjoittanut. Me emme vain ole tietoisia siitä, mitä seuraava kappale tuo tullessaan. Edes siitä, mitä tapahtuu, kun käännät sivua. Silti olen sitäkin mieltä, että omilla toimillamme voimme vaikuttaa hyvin vahvasti siihen juoneen, joka käsikirjoituksen sisälle on meitä varten kirjoitettu. Kuitenkin vain tietyissä rajoissa. On ennalta kiveen hakatut asiat, nimittäin elämän alku ja elämän loppu. Se, miten tuon janan kulkee on itsestä kiinni. Leveästi, mahdollisimman paljon nähden ja kokien vai vähän kapeammalla skaalalla, mutta yhtälailla omalla tavallaan elämästä nauttien?

Tämän asian oivaltaminen on ollut itselläni se lähtökohta, mihin turvaudun. Sen ymmärtäminen, että vaikka kuinka taistelisimme vastaan, niin tietyt asiat vain tapahtuu. Toki aina kannattaa taistella. Mutta se, mihin asti se on tarpeellista, tulisi tiedostaa. Silloin on parempi luovuttaa. Jonkun suuremman edessä. Sopeutuminen. Se on elämässä elintärkeää. Sen tiedostaminen, että kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin itse haluaa. Tässä kohtaa myös tietty epäitsekkyyden ripaus edesauttaa asiaa. Niin kuin ihan missä tahansa asiassa.

Jos nyt puhutaan surutyöstä, joka liittyy läheisten menettämiseen niin sen oivaltaminen, että elämä jatkuu on ollut itselläni kantava voima. Olisi ollut lohduttavaa kietoutua pitkäksi aikaa sinne suruhuntuun, mutta onneksi repäisin itseni irti. Niin itseni kuin lastenkin takia. Se on niin voimaannuttavaa tajuta, että on aika surulle (pitää antaa surulle aikaa!), mutta on myös se aika, kun on palattava normaaliin arkeen ja alettava iloitsemaan jälleen niistä elämän kivoista asioista.

Tähän liittyen olisi hyvä kasvattaa elämän ollessa siinä vaiheessa, kun kaikki on hyvin, sitä elämän nälkää. Sitä pohjatonta halua nähdä, kokea, tuntea. Täällä postauksessa, marraskuisena torstai-iltana kerroinkin, että vihdosta viimein suru on hälvennyt. Kiitos suunnattoman elämän nälän. Eipä tainnut tyttö tuolloin tietää, että käsikirjoituksessa oli kirjoitettu uutta murhetta ja surua vain viiden päivän päähän tuosta postauksesta. Silloin alkoi seitsemän kuukautta kestänyt taistelu äidin elämästä. Käsikirjoituksen loppu tuli selattua vahvassa tunnemyrskyssä läpi. Tuonkin kirjan kansien sulkemisen jälkeen onneksi löysin sen elämän nälän uudelleen. Välillä aina palasin tuohon brutaaliin loppuun käsikirjoituksessa ja käsittelin sitä omalla tavallani. Kun olin sen käsitellyt, oli käsikirjoitus aika nostaa hyllylle muiden elämän käsikirjoitusten kanssa. Todeta, että elämä on niin paljon suurempi kuin minä. Tai vaihtoehtoisesti todeta oman minuutensa pienuus 

En tiedä oliko näistä teille yhtään apua. Teille, ketkä siellä käsikirjoituksen surullisessa tai haastavassa osiossa tällä hetkellä seikkailette. Vailla tietoa seuraavista juonenkäänteistä. En osaa oikein muuta sanoa kuin että voimia. Hurjan paljon voimia ja kykyä nähdä vaikeiden aikojen tuolle puolelle. Mutta hei, elämässä on surua ja elämässä on iloa. Nyt ollaan pari postausta menty vähän syvällisissä ja ehkä surullisissakin merkeissä. Iskän lauantaisilla 70-vuotissynttäreillä (tai siis niillä, joilla olisi tuo upea luku tullut täyteen) oli varmastikin osuutta asiaan. Seuraavaksi vaihdetaan päälle se kepeämpi vaihde elämästä. Huomisen työtyöpäivän jälkeen kun alkaa puolentoista viikon loma. Ehkä sen aikana saadaan taas vähän sitä siirappista ja hunajaista tekstiäkin aikaiseksi. No jos ei tekstin muodossa, niin sitten ainakin leipomusten myötä :)

ILOISIA TIISTAITERKKUJA TOIVOTELLEN,

PS. ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin ”Se mikä ei tapa se vahvistaa”. Kun elämän käsikirjoitus ei menekään niin kuin on ajatellut, sitä oppii nöyrtymään. Sitä löytää myös itsestään vahvuuksia, joita ei varmasti olisi osannut kaivaa esiin ilman niitä vaikeuksia, joiden kautta pääsi voittoon.


10 Responses to “Kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan”

  1. Meri sanoo:

    Upeat kuvat kirjoituksen alussa. Kiitos tästä(kin) kirjoituksesta ja lohdutuksesta. Minulla on tällä hetkellä elämässä vaikeaa ja olo on tosi uupunut. Saan teksteistäsi paljon voimaa ja toivoa siitä, että tämäkin vaihe menee ohi. Ihania lomapäiviä Sinulle ❤

    • Maria Maria sanoo:

      Heippa Meri ja kiitos ♥

      Nuo kuvat ovat muistaakseni jo viime kesältä. Keltaiseksi värjääntyneeltä kesäillalta.

      Lähettelen sinne oikein paljon voimia vaikeaan elämänvaiheeseen ♥♥♥

  2. Titti sanoo:

    Voi miten kauniisti osaat pukea sanoiksi näitä asioita, -joita itsekin olen käynyt (ja käyn yhä) läpi. Ja allekirjoitan täysin nuo. Menetin poikani auto-onnettomuudessa 10 vuotta sitten.
    Elämä on kantanut, on ollut pakko sopeutua -mutta lopun ikääni opettelen elämään sen kanssa että lapseni lähti täältä ennen minua…
    Kauniita kesäpäiviä sinulle ja perheellesi!

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Titti

      ja sinulla vasta vaikeaa on ollutkin ♥♥♥

      Se vaatii kyllä aikamoista sopeutumista, kun luonto järjestää asian niin, mikä ei käy pienen ihmisen järkeen. Lähtöjärjestys ei ole näemmä kiveen kirjoitettu.

      Kiitos ja ihania kesäpäiviä sinnekin ♥

  3. Marika sanoo:

    Hienosti puit sanoiksi sen, mitä itsekin ajattelen. Viime vuosina olemme läpikäyneet monta perheenjäsenen ja läheisen kuolemaa. Kaiken keskeltä nousee kiitos niistä vuosista, joita olemme saaneet viettää yhdessä ennen heidän kuolemaa. Elämä jatkuu surunkin jälkeen, toki erilaisena kuin ennen, mutta jatkuu kuitenkin.

    • Maria Maria sanoo:

      Moi Marika

      ja kaunis kiitos! ♥

      Tiedätkös tuo kiitollisuus niistä vuosista, joita sai pitää lähimmät lähellä on se, mitä minäkin olen tuntenut. Olen ajatellut, että olin onnekas, että sain pitää äidin ja iskän noinkin pitkään. Kaikilla kun ei asiat ole edes niin hyvin.

      Ihanaisia kesäpäiviä sinne ♥

  4. Laura sanoo:

    Kiitos Maria ihanasta postauksesta! En ole menettänyt nyt juuri ketään tai käsittele läheisen käsikirjoituksen viimeisiä sivuja juuri tällä hetkellä..mutta vitsit miten lohdullinen teksti. <3 Elämän palaset ovat työelämän puolesta vähän levällään ja tämä teksti antoi uskoa myös siihen liittyviin pohdintoihin.

    Rentouttavaa lomaa sinulle! :)

    • Maria Maria sanoo:

      Heissan Laura

      ja hei kiitos sinulle ♥

      Ihana kuulla, että tämä teksti antoi toivoa! Kyllä ne työelämänkin palaset siitä loksahtaa pian kohdilleen :)

      Kiitos ja ihania kesäpäiviä sinne ♥

  5. Paula sanoo:

    Hei,

    Tulin juuri äidin ja isän haudalta, kävin kastelemassa kukat ja muistelemassa heitä, niin rakkaita vanhempiani. Aina siellä vaan ikävä nousee pintaan. Vanhempieni kuolemasta on kulunut muutamia vuosia, ja voin nyt todeta, että se repivän raastava suru on vaihtunut ikäväksi ja kaipaukseksi. Aika on tehnyt tehtävänsä. Meitä sisaruksia on useampia, ja minua (sekä sisaruksiani) on auttanut suuresti toistemme tuki. Meillä on ollut yhteinen menetys, tiedämme tarkalleen miltä se toisesta tuntuu. Silloin kun itse on ollut tosi heikossa hapessa asian kanssa, tuki on siinä ihan lähellä. Kiitollinen siitä, että on läheiset välit sisarusten kesken. Luonnollisesti se oma puoliso ja lapset ovat saaneet olla turvallisena olkapäänä ja lohduttajana, kun on tuntunut, että ei maa vajoaa alta. Ilman kolhuja emme taida kukaan täällä selvitä, vaan joudumme kohtaamaan elämän rosoisuutta, joten tuo on totta, että se mikä ei tapa, niin se vahvistaa. Voimia ja jaksuja kaikille, joita elämä nyt parhaillaan kohtelee vähän rankemmin.

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Paula

      ja niinhän se on, että haudan äärellä sitä jotenkin joka kerta ikävä jyrää yli kovalla voimalla. Suru onneksi on hälvennyt täältäkin, mutta se ikävä on jäänyt. Eikä sen onneksi tarvitsekaan lähteä minnekään.

      Onnea on tukiverkosto ♥

      Voimia sinnekin ja aurinkoisia kesäpäiviä ♥

Kommentoi