HELLOU IHANAT!
Olette kauniita ja sisältä kultaa ♥ Vaikken teitä suurinta osaa ole ikinä tavannutkaan. Mutta tähän astisen elämän aikana sitä on tullut tehtyä aika iso poikkileikkaus ihmisistä ja olen tullut siihen tulokseen, että pohjimmiltaan meillä kaikilla on sydän kultaa. Sen takia tunnen niin suurta ahdistusta, kun kuulen jonkun haukkuvan toista rumaksi tai haukkuvan itseään rumaksi. Jos vedettäisiin mutkat suoriksi, niin se on aivan sama, miltä sä näytät. Koska sun sydän on ihan varmasti kultaa ja se on kauneinta, mitä voi olla. Maailma on voinut kovettaa siihen kuoren, mutta se, mikä siellä kuoren alla on…se on sitä parhainta sinua.
Vaikka lause ”silmät ovat sielun peili” on jo kovin kokenut inflaatiota, niin se on yksi lempparisanonnoistani. Olen kohdannut katseita, joihin upota. Olen kohdannut katseita, jotka viivähtävät vain hetken ja sitten poistuvat kiireen vilkkaa vältellen katsettani. Olen kohdannut katseita, joihin on pakko vastata hymyllä. Katseita, joissa näkyy nähty maailma ja eletty elämä. Mutta myös katseita, joissa näkyy epätoivo ja pelko. Rakastan katsoa ihmisiä silmiin. Silmät kertovat niin paljon. On uhmakkaita katseita, jotka viestittävät, että peräänny. On katseita, joista näkee suoraan siihen kuoreen, joka sydämen päälle on rakennettu. Niitä katseita, jotka eivät heijasta sitä kantajansa sisintä. Silloin aina ajattelen, että voi kunpa voisin auttaa. Jos olisi edes yksi lause, jonka sanoa, jotta tuo kuori sulaisi…
Siitä lähtien, kun opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, olen ottanut tavaksi nähdä ihmisistä ensimmäisenä silmät. Myös itsestäni. Peilistä katsoessani sitä voisi helposti kiinnittää katseensa johonkin muuhun kuin silmiin. Sitä voisi taivastella omaa kuvaa katsoessaan iän tuomia muutoksia. Sitä voisi näissäkin valokuvissa keskittyä käsivarsiin, jotka eivät ole enää timmeimmästä päästä. Vasemman käden arpeen kyynärtaipeessa. Yhdeksän tikin jättämään muistoon. Mutta sen sijaan näitä kuvia katsellessani hain kuvista oman katseeni.
Katseesta huokui onni ja levollisuus. Se tunne, kun vihdosta viimein oli saanut nukuttua sen verran, että silmäpussitkin olivat sulaneet. Katseesta huokui rakkaus. Suuren suuri rakkaus kameraa pitelevää pikkuista kohtaan. Häntä jonka vuoro oli tulla kameran eteen seuraavaksi. Katseesta huokui myös tietyllä tavalla se itsevarmuus. Iän tuoma varmuus siitä, että riitän just tällaisena. Riitän itselleni ja sen myötä riitän ihan varmasti muillekin.
Meillä eletään niitä hetkiä elämässä, kun pienten nuorten naistenalkujen minäkuvaa rakennetaan. Kun kroppa muuttuu sellaisella tahdilla, että tunnepuoli ei oikein pysy perässä. Eletään niitä hetkiä elämässä, kun tämä kunniatehtävä nimeltä äitiys heittää eteen haasteita. Miten luoda pienille, mutta silti jo niin isoille, niin rautainen itsetunto, että hekin uskoisivat siihen, että se on sisin joka merkitsee eniten. Vaikka muu maailma sanoisi mitä. Miten luoda pienille isoille tytöilleni minäkuva, joka hyväksyy itsensä sellaisena kuin on?
Tie itseni hyväksymiseen tällaisena kuin olen ei ole ollut helppo. Siihen on kuulunut paljon painon kanssa jojoilua alle parikymppisenä, jopa tulella leikkimistä asian suhteen. Monia surkutteluja siitä, että miksei mulla ole vahvempia hiuksia, kuulaampaa ihoa ja miksi olin liki ainoa luokassamme, joka joutui pitämään silmälaseja ja hammasrautoja. Kaikki se itsevarmuuden puute johtui ulkoisista tekijöistä. Mutta ei sitä silloin nuorempana ajatellut, että ne asiat ovat vain sivuseikka. Koska itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on itselläni yksi elämän kantavista voimista, niin palaan asiaan vielä tarkemmin sunnuntai-iltana. Joten pysykäähän kuulolla!
Hei, ihanaa koulujen lopettajaisviikonloppua ♥ Ja tsemppiä juhlavalmisteluihin teille, keillä sellaiset ovat viikonloppuna edessä. Mä lähden nyt kotitoimistopäivän kunniaksi tanssimaan ulos muutaman askeleen sadetanssia; tummat pilvet nimittäin lupaisivat vähän kosteutta maahan, joka jo halkeilee…
KIVAA KESÄKUUN EKAA TOIVOTELLEN,
PS. tuo kuvissa näkyvä valkoinen mekko…tiedättekö, tämä menee siihen samaan sarjaan, että kyllä ihmisillä on kultainen sydän. Reilu viikko takaperin ennen ystävien häitä sain sulhasen äidiltä messengeriin viestin; ”Mulla olisi sulle aivan sun näköinen mekko, huolisitko? ♥
En päässyt ensimmäistä kuvaa pidemmälle, kun ajattelin, että onpa kaunis ja seesteinen kuva sinusta. Jälleen kerran (yllätys, yllätys 😉 voin samaistua tekstiisi täysin. Olen itse nuorempana voivotellut niin painoa, ihoa kuin hiuksiakin. On ollut pitkä matka tämän päivän tilanteeseen, jossa vihdoin yli nelikymppisenä olen tyytyväisempi itseeni, kuin koskaan aikaisemmin. Toki edelleen tulee tilanteita joissa en koe olevani varmimmillani, mutta sekin kuuluu elämään. Samoja asioita olen myös yrittänyt omalle tyttärelleni opettaa vaikkei se aina ole oman itsetunnon kanssa taistellessa helppoa ollutkaan. Toivon kuitenkin, että se asian ydin, kelpaat juuri sellaisena kuin olet, on juurtunut jonnekin takaraivoon. Sä olet Maria aivan huikea, kaunis aikuinen nainen, niin sisältä kuin ulkoakin ja sulla on asenne ja arvot niin kohdillaan ❤️
Moikka Susa
ja voi kiitos ❤
Tuossa hetkessä tunsin oloni varsin seesteiseksi 🙂 Se on ollut huhti-toukokuun härdellien jälkeen kyllä kovin toivottu olotila!
Eikös olekin jännä, että miten sitä nyt vasta tajuaa tietyt asiat? Ja tajuaa, että silloin nuorempana tuli kannettua ihan liikaa huolta sellaisista asioista, millä ei loppujen lopuksi ole juurikaan merkitystä.
Kiitos Susa kauniista sanoistasi ja suloista sunnuntai-iltaa ❤
Vielä on tuoreessa muistissa oman tyttäreni kasvukipuilut teini-iässä… Se on vaikeaa aikaa monella tavalla ja etenkin tämän päivän ulkonäkökeskeisessä maailmassa. Meillä pysyi onneksi aina hyvät puhevälit ja kaikki surut käytiin läpi puhumalla ja rohkaisemalla. Ulkonäköä olen aina kehunut, unohtamatta mainita sitä kaunista sydäntä ja sen tärkeyttä. Hänellä on aina ollut ns. ”koko paketti” kunnossa, mutta silti kärsi itsetunto-ongelmista. Sitä oli vaikea seurata vierestä ja yrittää vakuuttaa, kuinka upea ja ihana toinen on.
Nyt, noin viisi vuotta myöhemmin, on ihana katsoa tytärtä, joka alkaa vihdoin löytämään itsensä ja arvostamaan itseänsä. Se matka on toki elämänmittainen, mutta vihdoin voin huokaista helpotuksesta, että kaikki meni sittenkin lopulta ihan hyvin, vaikka niin monet itkut on matkan varrella itketty ja kauhukuviakin hiljaa mielessä maalailtu. Sittenkin niillä loputtomilla keskusteluilla, rukouksilla ja rohkaisevilla sanoilla on ollut merkitystä.
En epäile hetkeäkään, etteikö myös teidän perheestänne tulisi tasapainoisia ja itsevarmoja nuoria naisia, vaikka se ehkä vaatiikin juuri ne tietyt kipuilut, jotta perhoset pääsevät lopulta kotelostaan <3
Heippa Hertta
ja hei voi kuinka ihana kuulla, että siellä ollaan nyt jo ns. seesteisemmillä vesillä ❤ Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa aikaa se on myös meille vanhemmille nähdä toisen epävarmuus omasta itsestäni. Meilläkin on jo pikkuisen sitä samaa epävarmuutta havaittavissa ja koko ajan yritetään kehua ja kannustaa. Mutta harmi, kun sekään ei aina auta 🙁
Uskon (ja toivon) myös, että puhevälien kunnossa pitämisellä on suuren suuri merkitys ja sillä, että on mukana kasvun kipeinä vaiheina. Niin kuin tekin olette olleet ❤
Kiitos Hertta ❤ Ihana tuo perhosvertaus ❤❤❤
Onpas ihana mekko. 🙂 Ihana, kun nyt on voinut päivittäin käyttää mekkoja ja hameita 🙂 (viime kesänä jäi vähemmälle käytölle).
Moimoi Kaura
ja kiitos ❤
Tuo on minun ihan suosikkimekkoni tänä kesänä 🙂 Siis tämän viikon verran, mitä olen sitä saanut kantaa 😀
Sanos muuta, en muista viime kesältä kovin montaa mekkopäivää 😉
Ihanaa sunnuntai-iltaa ❤