maanantai 23. huhtikuun 2018

Sisäinen rauha

ID Se ei ole ollut aina itsestäänselvyys. Olen jopa luullut, että kaltaiseni duracell-pupu ei ole kykeneväinen siihen. Tietyllä tapaa aliarvioinut itseni sen suhteen. Ajatellut, että antaa muiden siihen keskittyä, mutta itse jätän väliin. Todistellut itselleni, että en mä sitä kaipaa. Vaikka se keinoin millä tahansa on jo vuosia yrittänyt hivuttautua elämääni. Huomannut, että tarvitsen sitä kipeästi maailman menossa, jossa mieli yrittää juosta ajatusten rinnalla. Välillä kirittäjänä.

Nyt kun olen päästänyt sen elämääni, huomaan eläväni elämääni tasapainoisemmin. Valppaammin, aistit avoinna elämälle. Tietäen, että mitä tahansa tapahtuu, niin siitä selvitään. Sen jälkeen, kun olen löytänyt sisäisen rauhan, tuntuu että olen löytänyt keinot selviytyä niistä ajoista, kun kalenteri pursuaa yli äyräiden. Niistä ajoista, kun aiemmin olisi tehnyt mieli painaa pause -nappia ja huutaa kovaan ääneen time out. Pause -nappia olen opetellut painamaan. Henkisesti. Sisäisesti. Ilman että maailma lakkaa pyörimästä.

Se pause -nappi voi olla pohjaan painettuna vain hetken aikaa. Tai sitten pidemmän aikaa. Just sen aikaa, mitä tarvitsen tilanteen nollaamiseen. En ole lukenut alan kirjallisuutta muutamaa teosta lukuunottamatta, mutta kuin varkain olen oivaltanut ne keinot, joilla löytää omat sisäiset voimavarat ja sen sisäisen rauhan, jonka avulla selvitä tilanteesta kuin tilanteesta.

Opetellut ne keinot paeta hetkeksi ympäröivää maailmaa ihmisjoukon keskellä. Tiedostanut ja hakeutunut sellaisiin tilanteisiin kotona, joissa pystyn lataamaan akkuja. Välillä pikalatauksella, mutta joskun pidemmän kaavan mukaan. Vuosien varrella olen opetellut tuntemaan itseäni pala palalta, jotta pystyn jo ennalta välttämään ne tilanteet, mitkä nostavat verenpainetta. Joskus jälkikäteen huomaan hymyileväni ja tajunneeni, että sen mun sisäisen rauhan ansiosta selvitin aiemmin katastrofilta tuntuneen tilanteen niin, että henkisyyteni säilyi ilman suurempia kolhuja.

Mulla meni oikeasti vuosia, ainakin pari vuosikymmentä ennen kuin tajusin, että mun on pakko tällaisena tuulispäänä osata myös rauhoittua. Kroppa ei kestä sitä, että on koko ajan kymmenen rautaa tulessa. Kroppa ei kestä näinä päivinä välttämättä niitä keinoja, joilla nollasin pään aiemmin. Joiden avulla etsin sisäistä rauhaa ja sitä kuuluisaa zen -olotilaa. Silloin mitä kiireisempi olin, niin sitä hikisemmän juoksulenkin kävin vetämässä. Nyt tiedän, milloin on juoksulenkin aika. Myös sen, milloin on parempi jättää juoksulenkki väliin.

Pahimmassa tapauksessa kaiken kiireen keskellä kropan vieminen ääriolosuhteisiin kovilla sykkeillä tuntuu tänä päivänä sotivan nykyistä ”lempeästi” -mottoani vastaan. En silti ala soimaamaan itseäni siitä, että joskus noin olen tehnyt. Se on auttanut silloin. Silloin en ollut löytänyt muita keinoja päästä sisäisesti balanssiin.

Jos joku kysyisi multa, että miten sen sisäisen rauhan sitten löytää niin vastaisin klassisesti että hengittämällä. Aiheeseen sen syvemmälle menemättä oli aika, että meidän perheessä aloitettiin ja lopetettiin päivä rauhoittavaa naisen ääntä kuuntelemalla. Ääntä, joka muistutti hengittämään. Hengittämään sisään, hengittämään ulos. Jotenkin tuon ajan jälkeen olen ottanut tavaksi hengittää. Sen normaalihengityksen lisäksi. Ottanut taukoja päivän keskelle, jolloin keskityn hengittämiseen. Ihan vain hetkeksi. Edes yhden sisään- ja uloshengityksen ajaksi.

Mulla on todettu vauvana synnynnäinen lihasjäykkyys, minkä takia lihasten rentouttaminen on todella hankalaa. Hengitysharjoitusten avulla tuntuu, että nyt vihdoin tällä iällä se viulun kielen kireä kroppa alkaa antaa periksi. Se alkaa pehmenemään, kuten sen naisenkin mieli, joka siellä kropan syövereissä asuu.

Se on jännä juttu, että aina ikääntymistä dissataan ja pidetään jotekin negatiivisena asiana. Itse koen, jälleen tänäkin vuonna, elämäni elämän parasta aikaa. Enkä vähiten sen takia, että olen vihdoin siinä pisteessä, että voin sanoa tuntevani sen Marian, joka tämänkin postauksen kuvissa vilahtelee 

”Silence isn’t empty – it’s full of answers.”

RAUHALLISTA MAANANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

 


4 Responses to “Sisäinen rauha”

  1. On muuten jännä, miten tosiaan vuosien myötä ja elämänkokemuksen karttuessa rauha oman itsensä kanssa vain kasvaa, vaikka tietynlaiset ajan tuomat kulumat ja krempat voisivat saada tuntemaan päinvastaisesti. Aika kiva ja sympaattinen huomio 🙂

    • Maria sanoo:

      Heippa Jantunen

      ja sanos muuta – on ihana löytää tästä iän karttumisesta myös näitä positiivisia asioita ♥

      Ehkä se tosiaan johtuu myös siitä, että osaa olla armollisempi itselleen. Ei tuijota vain niitä kremppoja vaan niitä ikääntymisen kivoja puolia 🙂

      Aurinkoista keskiviikkoiltaa!

  2. Sentsa sanoo:

    Minua kiinnostaisi tämä kovasti! Voisitko avata hiukan? Olin juurikin TMstä kertovalla luennolla ja jäi mietityttämään. Onko tässä kyse siitä vai jostain muusta meditaatiosta?

    • Maria sanoo:

      Heissun Sentsa!

      Hei en ole kuullutkaan tuosta TM:stä, mutta pikaisella guugletuksella kuulosti niin hyvälle ♥

      Mun keinot on ihan yksinkertaisesti olleet vain sen yhden mindfullness applikaation harjoitteet aluksi ja sitten tietoinen hengittäminen niinä hetkinä kun huomaan pintahengittäväni. Toki välillä esimerkiksi aamuisin teen hengitysharjoituksia ilman, että tuntisin pintahengittäväni 🙂 Neljällä sisäänhengitys, pieni pidätys ja neljään laskien uloshengittäminen!

      Eli tässä on varmaan kyse osaltaan mun jostain omasta soveltavasta meditaatiosta 🙂

      Aurinkoista keskiviikkoa!

Kommentoi