torstai 15. helmikuun 2018

Paluu parin vuoden takaisiin tunnelmiin

HEISSULIVEI IHANAT

ja ihan ensteksi; kiitos ♥ Kiitos kaunis eilisistä kommenteista ja muisteloista, palaan niihin ja muihin vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin ajan kanssa. Ajattelin ensin kertoa, mitä mielen päällä on tällä hetkellä. Istuin tänään aamulla TAYSin neurologian poliklinkan osaston käytävällä. Juuri sillä samalla käytävällä, jossa äidin kanssa jotakuinkin kaksi vuotta sitten näinä päivinä istuimme. Erotuksena se, että tuolloin sydän oli raskas. Se mötti rinnassa ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta sisäisesti oli kovin paha olla. Koska tiesin, että aikaa ei ole paljon. Mietin tuossa hetkessä lääkärille menoa odotellessamme, että kuinka selittää ihmiselle, joka kamppailee kamalan taudin kourissa, että paluuta entiseen ei ole. Ei vaikka se neurologi määräisi millaiset epilepsialääkkeet. Se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että on kuolemansairas. Halusin pitää toivoa yllä ja tsempata, että kyllä me vielä lääkitys saadaan kuntoon.

Näin jälkikäteen ajateltuna en voi ymmärtää miten jaksoin tuon äidin sairastamisen lyhyen ajanjakson niin hyvin kuin jaksoin. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kuin olla se tsemppari ja positiivinen kannustaja. Vaikka tuntui, että jaksoin olla ystävien kanssa iloinen ja jaksoin kirjoitella blogia, niin silti murruin päivä päivältä sisäisesti, mitä lähemmäs loppua mentiin. Musta tuntuu, että loppujen lopuksi olin ainoa, joka oli perillä taudin kataluudesta. Äidillehän me ei koskaan kerrottu, mikä homman nimi oli. Veikkaan, että jos ensimmäisen syöpälääkärin vastaanotolla hän olisi saanut kuulla, että keskimääräinen elinaikasi on 7,4 kuukautta, niin taistelutahtoa ei olisi riittänyt niinkään pitkään.

Neurologiselta kävelin TAYSin päärakennukseen. Hetken mietin, että pitäisikö mun mennä moikkaamaan sädehoitokone kutosen ihania työntekijöitä. En mennyt. Vaikka tuo osasto tuli kovin tutuksi ja tuon osaston käytävillä kävin kuuden viikon aikana elämäni opettavaisimmat dialogit. Ilman sanoja. Ihmisten katseesta kun voi lukea niin paljon. Viimeistään tuolloin silmäni aukesi sille, että se on ihan turha valittaa niistä elämän pikkuisista haittapuolista, kuten huonosta hiuspäivästä tai kiristävästä housun vyötäröstä. Muistan aina äidin ollessa sen muutaman minuutin sädetyksessä yrittäväni arvailla, kuka on potilas ja kuka saattaja. Kovin vaikeaa se ei ollut. Mieleeni on jäänyt eräs leopardikankaasta tehdyn hiussuojan ylpeästi kantava vanhempi nainen, joka oli punannut huulensa aniliininpunaisella. Luomivärinä toimi sähkönsininen. Ripsetön katse kertoi kuitenkin pelosta. Ulkokuori oli ikäänkuin rakennettu panssariksi sille hauraalle sisimmälle.

Muistot, vaikka ne välillä tekevätkin kipeää, ovat silti kultaakin kalliimpia. Niin vannoin pari vuotta takaperin, etten ikinä kuuna päivänä astu sairaalaan sisään ellei ole pakko. Pelkkä sairaalan hajukin sai mut tuolloin ahdistumaan. Pienessä mielessäni olen miettinyt sitä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen äitiä ja iskää hoitaneille hoitohenkilökunnalle ja lääkäreille. Olen miettinyt, että mikä olisi se tapa, jolla maksaa edes osa tuosta velasta takaisin. Kun sain mahdollisuuden osallistua terveenä verrokkihenkilönä alle 50-vuotiaiden aivoinfarktien syntymekanismeja tutkivaan tieteelliseen tutkimukseen, suostuin samantien. Ehkä osallistumalla tähän tutkimukseen pystyn kuittaamaan osan kiitollisuudenvelasta. Tänään tehtiin siis ensimmäiset tutkimukset. Vielä olisi edessä sydämen ultraus ja mahdollisesti sydämen ultra ruokatorvea pitkin….jaiks. Mutta hei, siitäkin selvitään 🙂

TOIVEIKKAIN TORSTAITERKUIN,

 


13 Responses to “Paluu parin vuoden takaisiin tunnelmiin”

  1. Rida sanoo:

    Olet urhea ja upea ihminen:) moniko muu olisi sijassasi suostunut enää vapaaehtoisesti menemään tuonne sairaalaosastolle…

    • Maria sanoo:

      Kiitos Rida ♥

      Jotenkin tuo sairaalaosasto ei tuntunut tällä kertaa lainkaan pahalle; päinvastoin siellä tuli jotenkin hurjan helpottunut olo 🙂

      Kivaa viikonloppua!

  2. Marita sanoo:

    En osaa sanoa muuta kuin että sinä Maria olet aarre, timantti helmien joukossa. Be blessed <3

    • Maria sanoo:

      Voi kiitos Marita ♥

      Tämähän on pientä 🙂 Toivottavasti ei rohkeus petä ennen tuota ruokatorven kautta tehtävää ultraa!

      Ihanaa helmikuista viikonloppua!

  3. Minna sanoo:

    Tosi rohkea ja hieno teko. Sinulla on suuri ❤️.

    • Maria sanoo:

      Kiitos Minna ♥

      Teen sen, mitä sydän sanoo, että on oikein tehdä 🙂

      Ihanaista viikonloppua!

  4. Johanna sanoo:

    ❤❤

  5. Mari sanoo:

    Kirjoitat uskomattoman kauniisti Maria ❤

    • Maria sanoo:

      Voi kiitos Mari ♥

      Tuolla sairaalassa jotenkin tuli sellainen olo, että tästä on pakko laittaa muisto blogiin 🙂

      Mukavaa viikonloppua!

  6. Annamaria sanoo:

    Ihanasti kirjoitat❤Samaistuin tekstiisi, menetin isäni vajaa neljä vuotta sitten. Ja tekstisi luettuani jäin miettimään niitä raskaita aikoja, kun vierellä kuljettiin sydän verellä. Urheaa esitettiin, jo potilaan sekä omien lasten vuoksi. Oli kesä, asuttiin mökillä. Aina iltaisin saunassa tuli itkukohtaus. Meni kauan siihen, kun mökkisauna edusti surua. Sanatonta kaipausta ja ikävää. Sitten reilun puolen vuoden päästä hihtolomalla huomasinkin nauttivani saunasta, löylyistä ja huomasin rentoutuvani jotenkin. Tuli helpottava olo. Sauna ei ollutkaan enää se surun paikka. Ja ilon tunteetkin palasivat. Mutta varmaan aina tulen muistamaan ne tunteet, sen kesän harmauden ja ne syöpäosastolla istumiset. Olen aina käynyt verenluovutuksessa, mutta isän kokemusten myötä opin miten tärkeää sekin on. Pieni vaiva itselle, mutta niiin suuri apu toiselle. On äärimmäisen hienoa, rohkeaa ja vaikuttavaa, miten lähdit tutkimukseen mukaan. Ymmärrän ja arvostan! Kun on käynyt pohjalla omaisen/vierelläkulkijan roolissa, osaa arvostaa Suomen sairaanhoitoa. No aina on kehitettävää, tietenkin, mutta pikkujutuista ei jaksa tehdä numeroa! Ihanaa talvenjatkoa sinulle ja voi hyvin❤

    • Maria sanoo:

      Hei Annamaria
      ja anteeksi, kun vastaus hieman kesti ♥

      Voih, sinullakin ollut surua yllinkyllin, osanottoni!

      Tiedätkö, minullakin se oli sauna se paikka, jossa kyyneleet virtasivat. Nykyään sauna on jälleen se rentoutumisen paikka 🙂

      Ihanaa alkanutta viikkoa ♥

  7. […] olisi yksi palaveri, mutta tehdään tilannearvio uudelleen huomenna. Keskiviikolle olisi se sydänultra ruokatorvea pitkin, mutta täytyy huomenna konsultoida alan ihmisiä, että voiko sinne mennä […]

Kommentoi