perjantai 03. marraskuun 2017

Perjantai-illan tunnelmaa

HEIPPATIRALLAA!

Hei ja kiitos, kiitos te ihanat taas kommenteistanne eiliseen postaukseen ♥ (osa kommenteista odottaa vielä vastausta, mutta ei enää kauaa) Musta on syksyn aikana tullut vähän kriittinen omia tekstejäni kohtaan. Välillä julkaise-napin painaminen on jäänyt tekemättä, koska en ole uskaltanut. On aikoja, että tekee mieli kirjoittaa vaan niitä peruskuulumisia, sillä ei uskalla avata itseään. Sitä on ehkä tullut jotenkin haavoittuvaisemmaksi. On helpompi pitäytyä niissä kivoissa, arkisissa aiheissa. Mutta toisaalta se sotii ihan hirmuisen paljon sitä vastaan, mitä haluan kirjoittaa. Tiedän, että on blogeja, jotka ovat vain ja ainoastaan niitä hyvänmielen blogeja positiivisine juttuineen päivineen. Itse koen, että koska blogi on heijastus minusta eikä minuna olo ole aina ihan vain sitä diibadaapaa ja fredagsmyyssiä, niin sen takia tuo pohdiskelevampi puoleni saa myös näkyä täällä blogissa. Mutta tänään vuorossa perjantai-illan tunnelmia 🙂

Sitä aina kuvittelee, että kun perjantai-iltana tulee kotiin töistä, potkaisee kengät pois jalasta, vaihtaa kotivaatteet ja suuntaa keittiöön laittamaan myyssiruokia, niin perjantai-ilta ei voisi alkaa paremmin. Tänään kenkien pois potkaisemisen jälkeen viihdyin tunnin verran keittiössä, mutta vähän erilaisen ruoanvalmistuksen tiimiolta; esikoisen yökyläjuhlat (belated b’day party) alkoivat juuri ja pikkupitsat sun muut odottivat tekijäänsä.

Vaikka hetken haaveilin, että olispa ihana rojahtaa sohvalle, niin tuo haave sai odottaa. Perjantai-illan ihanuus ei tänään ole ollut se ruoanlaitto hyvän musiikin tahdissa, viinilasi kädessä vaan se aito ilo ja onni, joka tuon pienen sankarin kasvoilta loisti, kun ystävät yksi kerrallaan saapuivat yökyläpakaaseidensa kanssa.  Välillä sitä havahtuu sen asian äärelle, että kuinka kovin halukas sitä on luopumaan niistä omista jutuistaan lasten edessä. Kuinka sitä on valmis riisumaan ne pienimmätkin itsekkyyden rippeet. Kuinka oma onni tulee osaltaan myös lasten onnen myötä. Välillä sitä havahtuu myös sen asian äärelle, että ei tätä loputtomiin kestä. Kuusi vuotta eteenpäin niin esikoinen on jo täysikäinen. Kammottaakin jo ajatus siitä, että molemmat tytöt väläyttelevät ulkomailla opintoja. Ei saa lähteä, äiti ei anna ;D Ei vaiskaan, mikä tekee heidät onnelliseksi, tekee myös meidät vanhemmat onnelliseksi.

Joten tuossa vähän aika sitten, kun sain vaihdettua kotivaatteet, lämmitettyä lasillisen glögiä ja rojahdettua hetkeksi tuohon turvapaikkaani sohvannurkkaan en voinut muuta kuin hymyillä alakerrasta kuuluneille naurunpyrskähdyksille. Samalla kun mussutin muutaman konvehdin. Vaikka rakastin aikaa, kun lapset olivat pieniä, siis pieniä pieniä, niin ei tämäkään aika hassumpaa ole. Äitiä tarvitaan, mutta ei enää niin paljon. Osaltaan ollaan kovin itsenäisiä, mutta toisaalta kaivataan sitä vanhemman tukea ja turvaa. ID

Palatakseni tämän postauksen alkuun. Myysseistä elämän toiseen laitaan; tiedän, että huominen Pyhäinpäivä on monille teistä siellä ruudun takana raskas. Silloin kun muistetaan heitä, ketkä eivät enää täällä luonamme ole. Tiedän, että osa teistä on menettänyt juuri rakkaan ja suru on suuri. Ensimmäinen Pyhäinpäivä tuntuu varmasti sielun sopukoissa syvänä kaipauksena. Voin lohduttaa teitä, että se ahdistava kaipaus helpottaa. Se muuttuu ajan saatossa kauniiksi. Sain tuossa taannoin postaustoiveen, jota olen tässä kuukauden päivät pyöritellyt. Koska se on niin henkilökohtainen. Postaustoive liittyy suruun ja jos rohkenen, niin voisin huomenna sen kirjoitella. Painaa tuota sinistä julkaise-nappia tuossa oikeassa palkissa. Riippuen ihan siitä, mitä päivä tuo tullessaan. Jos siltä tuntuu, että itsekin kaipaa kaipauksen tilalle kepeää aihetta, niin sitten mennään sillä!

Nyt pizzojen hakureissulle 🙂

TUNNELMALLISTA PERJANTAI-ILTAA,

PS. EDIT: kolme vuotta sitten pyhäinpäivänä kirjoittelin surusta. Toivottavasti tuo postaus tuo lohtua ja toivoa teille, ketkä sitä näin pyhäinpäivänä kaipaatte. Postaus löytyy täältä. Kokolailla allekirjoitan kaiken vieläkin. Surua on toki mahtunut vuosiin enemmän kuin laki sallii. Tuolloin en vielä tiennyt tulevasta. Mutta tänä pyhäinpäivän aamuna mielen valtasi yhtäkkiä rauha ja levollisuus. Aurinko pilkisti pilven takaa ja jouduin siristämään silmiä. Suupielet vetäytyivät yhtäkkiseen hymyyn. Mielen valtasi suunnaton kiitollisuus. Elämässä on kaikki hyvin 

 


10 Responses to “Perjantai-illan tunnelmaa”

  1. Cinnamon sanoo:

    Hei Maria!
    Toivoisin tosiaan,että rohkenesit kirjoittaa aiheesta suru. Uskoisin, että siitä olisi hyvin monelle lukijalle apua oman surunsa käsittelyssä. Itse olen menettänyt kolme läheistä ihmistä vuoden aikana. Viime joulun aikaan äitini ja kaksosisareni ja nyt tänä syksynä appiukkoni. Vaikka surussa ystävät ja läheiset sekä heidän tukensa on ollutkin tärkeää, niin loppupeleissä se surutyö on tehtävä itse ja se ei aina ole helppoa.
    Blogisi on minulle yksi henkireikä ja rentoutumismuoto, seuraan päivittäin. Teet hienoa työtä!

    • Maria sanoo:

      Hei sinä,

      ja voi miten surullisia asioita sinulle on tapahtunut ihan lyhyen ajan sisään ♥

      Tänä aamuna aurinko pilkisti pilvenraosta ollessani koiran kanssa lenkillä. Olon valtasi rauha ja levollisuus. Jostain sisältä kumpusi surun ja ikävän ohi se suunnaton kiitollisuus niistä ihmisistä, jotka ovat elämääni kuuluneet ja kuuluvat.

      Kirjoitin kolmisen vuotta sitten surusta viimeksi. Pyhäinpäivänä sekin:

      https://atmarias.indiedays.com/2014/11/01/suru-%E2%99%A5/

      Kiitos sinulle kauniista sanoistasi ja levollista pyhäinpäivää ♥

  2. Sari sanoo:

    Ensimmäinen Pyhäinpäivä isäni kuollessa kuusi vuotta sitten oli raskas, vaikka kirkon muistojuhlassa sai itkeä puhdistavia kyyneleitä. Kirkossa ympärille katsoessa huomasin, että meitä on monta, jotka olemme vuoden aikana menettäneet yhden tai useamman läheisen ihmisen. Tänään menemme kirkkoon ja sytytämme kynttilän toukokuussa yllättäin poisnukkuneelle mieheni äidille ja lasteni rakkaalle mummulle. Ikävä on välillä riipaiseva, vaikka tiedänkin että ajan myötä suurin suru muuttaa muotoaan. Tämä elämän kauneus ja ainutkertaisuus pitäisi muistaa ihan joka päivä. Kiitos ihanasta blogistasi! Valoisia marraskuun päiviä sinulle ja perheellesi! Sari

    • Maria sanoo:

      Heippa Sari

      ja rauhallista pyhäinpäivää ♥

      Juuri näin, tämä elämän kauneus ja ainutkertaisuus pitäisi muistaa joka hetki. Suru muuttaa muotoaan, mutta eihän se koskaan lopullisesti poistu. Eikä sen kuulukaan poistua. Se on osa elämää. Se on osa sitä elämää, joka saa arvostamaan elämää vielä syvemmin.

      Kiitos sinulle ja ihania, toivottavasti valoisia marraskuun päiviä ♥

  3. Aava sanoo:

    Hei Maria!

    Kiitos, että kuitenkin painat julkaise-nappia niiden hankalampienkin aiheiden osalta. Mun blogien lukeminen on tiivistynyt aika pieneen, kun en jaksa lukea pelkkää höttöä. Sun blogissa on vielä muitakin tunteita kuin ihanaa, muiskis ja puss! Mutta pidän kyllä siitä, että sun elämänasenne on lähtökohdiltaan positiivinen, se on myös lukijan näkökulmasta ihana asia. Mutta jos asunnossa on sijainti, sijainti, sijainti, niin blogissa se on sisältä, sisältö, sisältö.

    • Maria sanoo:

      Heippa Aava

      ja ihanaa, kiitos rohkaisusta ♥

      Sisältö, elämässä ja blogissa on tärkeää minullekin. Ei elämä voi aina olla yhtä ihanuutta. Mutta mun mielestä elämän suola on sen syvät sävyt; osaa nauttia niistä ihan tavallisista ja arkisista jutuista paremmin 🙂

      Levollista pyhäinpäivää ♥

  4. Sanna sanoo:

    Tämä on myös minun lempiblogini.Käsittelet kirjoituksissasi tärkeitä,elämään kuuluvia asioita,aidosti ja rehellisesti.Uskallat tarttua vaikeisiinkin aiheisiin.Lisäksi kirjoitat todella hyvin ja mielenkiintoisesti,ja kuvasi ovat kauniita.Kiitos tästä.Paina nappia vaan!:)Hyvää pyhäinpäivää!

    • Maria sanoo:

      Voi kiitos Sanna ♥

      Ja te ootte mun blogissa parasta 🙂 Ilman teitä tää touhu kävisi kyllä niin yksinpuheluksi, että eihän siinä olisi edes järkeä.

      Kiitos kiitos kiitos ja ihanan tunnelmallista tiistai-iltaa ♥

  5. Riikka sanoo:

    Minullakin on nyt jo jollain tapaa rauhallinen olo, vaikka isän poismeno oli äskettäin. Ja vaikka näin hänen kamppailevan kuolemaa vastaan parisen viikkoa (pari päivää olin poissa hänen luotaan), ja sitä ei ollut helppoa katsella. Isä oli itsekin kuulemma sanonut tuon kamppailun jatkuessa että hänet pitäisi jo ottaa pois täältä. Meilläkin tuli puheissa tuo ”ollaan saatu pitää isä täällä niinkin pitkään”, huonomminkin asiat olisivat voineet olla. Ja tuo ”Suru on kunniavieras”- kappale soi päässä aika lailla…

    Ps. En muista milloin aloin blogiasi lukemaan, mutta kävin nyt lukemassa tuon linkin kautta vanhan postauksesi.

    Hyvää Pyhäinpäivää kaikille.

    Halaus sinne.

    • Maria sanoo:

      Hei Riikka

      ja ihana kuulla, että siellä oltiin rauhallisin mielin ♥
      Niinhän se on, että kun sairaus menee tiettyyn pisteeseen, niin sekä sairastunut että lähipiiri alkaa toivomaan sairastuneen kannalta helpointa ratkaisua. Vaikka se vaikeaa onkin ♥

      Haleja ja voimia edelleen sinne, onneksi tänäänkin aurinko pilkisti pilviverhon takaa :)♥

Kommentoi